Mua pelottaa, että sairastun taas masennukseen.. Yläasteella minua kiusattiin koko ajan, ihan joka päivä (se se on mannaa itsetunnolle). Pääsin sit amikseen, ensin aattelin, et nyt siitä helvetistä päästiin, eka koulupäivänä sit huomasin, et se pahin yläasteen kiusaaja tuli samalle luokalle.
Parin kuukauden päästä tuli hermoromahdus (simputtavan opettajan ystävällisellä avustuksella..). Kävelin kaksitoista kilometriä kotiin, mitään muistikuvaa siitä matkasta ei jäänyt. Heräsin kotoa, kun äiti tuli töistä ja ihmetteli kuinka olen jo kotona. Sanoin hänelle, että enää en siihen rakennukseen (amikseen) astu ja se lupaus on pitänyt, ja pitää.
Pari vuotta olin kotona, pääsin kyl yhteen työpaikkaan, mut siellä jaksoin olla peräti kolme päivää.. Sit pyrin itseäni lähempänä olevan alan kouluun ja pääsinkin sinne. Kolme vuotta olisi pitänyt opiskella valmistuakseen, minä kestin kaksi ja puoli.
Valmistumisen ja näyttötyön vaatimukset tuntuivat mahdottomilta ja tuntuvat edelleen.. Sekin koulu loppui kesken.
Sen jälkeen olen ollut kaks talvea työllistymistuella töissä tuttavan firmassa. Mut sinnekkään en enää kolmatta kertaa pääse (työkkärin päätös).. Mielenterveydellisesti on mennyt hyvin sen jälkeen kun päätin sen toisen koulun lopettaa (vuonna 2001). Ennen tätä vuotta..
Olen asunut jo monta vuotta mieheni kanssa maalla, muuhun en tätä vaihtaisi! Mutta ilmeisesti rupean muuttumaan täällä pikkuhiljaa erakoksi. Aikaisemmin tuli lähdettyä täältäkin kavereitten kanssa rientoihin, nyt ei enää jaksa innostaa..
Eilenkin olis ollu kaverin polttarit, tekosyyllä jäin pois niistä.. Sit vielä lisäks juon nykyään ihan hirveitä määriä kaljaa.. Joka helvetin krapulapäivä päätän, etten enää ota, mut viimeistään seuraavana päivänä on taas "annos" saatava.
Nykyään tuntuu siltä, ettei millään ole mitään väliä.
"Mies ei tykkää kun juon näin paljon, mut mitäs siitä, pääasia et saan pään sekaisin.. Kaverit varmaan arvas, et tekosyy se oli miksen lähtenyt niihin polttareihin mukaan, mut mitäs siitä, kivempaa niillä on kuitenkin ilman mua, mahtuvat autoihinkin paremmin kun tämmönen läski ei ole mukana.. Minusta ei ole kenellekkään minkäänlaista iloa, eikä hyötyä, eli olen aivan turha ihminen.."
Tos mun viime aikaisia ajatuksia. Tekis vaan mieli mennä sängyn pohjalle ja pysyä siellä.
Kuolemaa en pelkää, suorastaan ikävöin sitä...
Kysyin kerran tuttavalta, kuinka hän uskaltaa harrastaa laskuvarjohyppyä. Hän vastasi: "Eihän siinä voi, kuin korkeintaan kuolla, eikä se ole ollenkaan huonompi juttu".
Samaa mieltä olen.
Parin kuukauden päästä tuli hermoromahdus (simputtavan opettajan ystävällisellä avustuksella..). Kävelin kaksitoista kilometriä kotiin, mitään muistikuvaa siitä matkasta ei jäänyt. Heräsin kotoa, kun äiti tuli töistä ja ihmetteli kuinka olen jo kotona. Sanoin hänelle, että enää en siihen rakennukseen (amikseen) astu ja se lupaus on pitänyt, ja pitää.
Pari vuotta olin kotona, pääsin kyl yhteen työpaikkaan, mut siellä jaksoin olla peräti kolme päivää.. Sit pyrin itseäni lähempänä olevan alan kouluun ja pääsinkin sinne. Kolme vuotta olisi pitänyt opiskella valmistuakseen, minä kestin kaksi ja puoli.
Valmistumisen ja näyttötyön vaatimukset tuntuivat mahdottomilta ja tuntuvat edelleen.. Sekin koulu loppui kesken.
Sen jälkeen olen ollut kaks talvea työllistymistuella töissä tuttavan firmassa. Mut sinnekkään en enää kolmatta kertaa pääse (työkkärin päätös).. Mielenterveydellisesti on mennyt hyvin sen jälkeen kun päätin sen toisen koulun lopettaa (vuonna 2001). Ennen tätä vuotta..
Olen asunut jo monta vuotta mieheni kanssa maalla, muuhun en tätä vaihtaisi! Mutta ilmeisesti rupean muuttumaan täällä pikkuhiljaa erakoksi. Aikaisemmin tuli lähdettyä täältäkin kavereitten kanssa rientoihin, nyt ei enää jaksa innostaa..
Eilenkin olis ollu kaverin polttarit, tekosyyllä jäin pois niistä.. Sit vielä lisäks juon nykyään ihan hirveitä määriä kaljaa.. Joka helvetin krapulapäivä päätän, etten enää ota, mut viimeistään seuraavana päivänä on taas "annos" saatava.
Nykyään tuntuu siltä, ettei millään ole mitään väliä.
"Mies ei tykkää kun juon näin paljon, mut mitäs siitä, pääasia et saan pään sekaisin.. Kaverit varmaan arvas, et tekosyy se oli miksen lähtenyt niihin polttareihin mukaan, mut mitäs siitä, kivempaa niillä on kuitenkin ilman mua, mahtuvat autoihinkin paremmin kun tämmönen läski ei ole mukana.. Minusta ei ole kenellekkään minkäänlaista iloa, eikä hyötyä, eli olen aivan turha ihminen.."
Tos mun viime aikaisia ajatuksia. Tekis vaan mieli mennä sängyn pohjalle ja pysyä siellä.
Kuolemaa en pelkää, suorastaan ikävöin sitä...
Kysyin kerran tuttavalta, kuinka hän uskaltaa harrastaa laskuvarjohyppyä. Hän vastasi: "Eihän siinä voi, kuin korkeintaan kuolla, eikä se ole ollenkaan huonompi juttu".
Samaa mieltä olen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kyllä että olet jo masentunut. Eristäydyt, alkoholin käyttö on lisääntynyt, "millään ei mitään väliä"-tuntemuksia.. Käy juttelemassa jossain edes. Kiusaajat ne eivät kai tajua, että ihmiseen jää elinikäiset arvet siitä heidän "huvistaan" :/ Jospa vielä saisit asiat kuntoon. Apua kyselemään ja äkkiä!
Mua kiusattiin myös yläasteella. Sen jälkeen mennessäni lukioon pääsin kiusaajistani eroon, koska heistä ei kukaan tullut sinne. Minun onneksi. Lukio menikin ihan hyvin, sain hyviä kavereita, jotka ovat edelleen kavereitani. Mutta lukion jälkeen aloin kärsiä kahvikuppineuroosista. Vaadin itseltäni täydellisyyttä. Se helpotti jossakin vaiheessa, kunnes sitten tuli myös masennus ja ihan hirveä jännittäminen. Söin masennuslääkkeitä ja kävin psykoterapiassa pari vuotta. Sen jälkeen on mennyt kohtuullisen hyvin, mutta tuosta jännittämisestä en taida ihan kokonaan päästä eroon. Tulen kyllä nykyään kohtuuhyvin sen kanssa toimeen, osittain lääkityksen ansiosta.
Mutta mua ärsyttää ne kiusaajat. Että ne onkin niin tyhmiä, etteivät tajua mitä aiheuttavat toisille. Mä ainakaan en voi antaa niille ikinä anteeksi, miksi mun tarvitsisikaan. Mä oon iloinen mm. siitä, että mä oon kuitenkin päässyt "urallani" pidemmälle kuin monet niistä.
Tsemppiä jaksamiseen!