Teen mitä hyvänsä, elän antoisaa elämää mutta kaikki on aina teeskentelyä.
Muiden raitistuneiden silmistä näen saman tyhjyyden kaiken muka-hauskuuden keskelläkin: "Onhan tää silleen kivaa ja nastaa mutta ei tää oo mitään oikeeta..."
Tällaista tämä on ja tulee olemaan, tiedetään.
On se vaan silti fittimäistä kun tuntuu että elämä NYT menisi hukkaan, vaikka sen piti vasta alkaa.
Ainoastaan pelosta ja vieroitusoireiden ja masennuksen kammon takia en ala juomaan.
Mutta rehellisesti sanon että elämä on nyt paskempaa ja tylsempää.
Pysyn silti kuivilla, neljäs vuosi alkaa. Ehkä kaikki muuttuu, jotenkin.
Muiden raitistuneiden silmistä näen saman tyhjyyden kaiken muka-hauskuuden keskelläkin: "Onhan tää silleen kivaa ja nastaa mutta ei tää oo mitään oikeeta..."
Tällaista tämä on ja tulee olemaan, tiedetään.
On se vaan silti fittimäistä kun tuntuu että elämä NYT menisi hukkaan, vaikka sen piti vasta alkaa.
Ainoastaan pelosta ja vieroitusoireiden ja masennuksen kammon takia en ala juomaan.
Mutta rehellisesti sanon että elämä on nyt paskempaa ja tylsempää.
Pysyn silti kuivilla, neljäs vuosi alkaa. Ehkä kaikki muuttuu, jotenkin.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Nythän sinä olisit vapaa harrastamaan ja opiskelemaan mitä tahansa mutta jos olet jo päättänyt että tylsää tulee olemaan juomatta niin sittenhän se sitä on.
Tuntuu, että et ole osallisena omaan elämääsi. Ei elämä nimittäin voi olla antoisaa, jos se tuntuu teeskeetelyltä. Kumman "kauan" olet kestänyt, sitä ihmettelen...
Raittius on alkoholistille hyvän ja onnellisen elämän edellytys, ei hyvä ja onnellinen elämä itsessään. Raittius ei siis ole itsetarkoitus. Joka niin luulee, hänellä on homma puolitiessään vielä.
Toivon muutosta elämääsi, kuten itsekin toivot. Mutta muutos ei taida tulla itsekseen, sinun on autettava sitä, kyettävä ottamaan se kiinni.
samoin kuin Logiikka. Raitis elämä ei ole itsetarkoitus vaan vasta se pohja jolta voi ryhtyä rakentamaan elämäänsä.
Oleko käynyt kilpirauhas- ja masennustesteissä, alkuperäinen?
Kännissä sauhuamisessa on aina väriä ja tapahtumia, mutta kuivina kuukausina tunnen muumioituvani ja tylsistyväni. Aina samaa tasapaksua junnaamista, kuin mitään ei tapahtuisi.
Tämä tunne pystyyn kuivumisesta pistää meikäläisen ottamaan väliajoin kunnon etunojat, jolloin sosiaalista elämää on yllin kyllin.
Selvänä olo pitkäänkin tuntuu monasti sisällöttömältä, turhalta ympäristön vaatimusten mukaiselta kulissielämältä.
Minusta ei koskaan tule raitista, ja muut saavat kauhistella mielensä mukaan. Eläkööt he normien ja kulissien mukaan, minä elän ainoan elämäni kuten haluan.
Mahtavata, hyvä hyvä!
Eipä tartte sitten wanhana surra ja haikailla elämätöntä elämäänsä.
Tuo oli minunkin periaatteeni, mutta ku penskat ja mies olivat toista mieltä, minusta kun oli haittaa ja häpeää heille...Piti ryhdistäytyä jo itsenikin tähden, kun meni överiksi monin tavoin ja monella tasolla, en enää tiennyt käytinkö minä viinaa vaiko viina minua. Sinulla ei ilmeisesti ole tällaisia perhesiteitä, joten siitä vaan iloitsemaan ja fiilistelemään, ei siinä mitään.
Yksi alkoholismin määritelmä tässä: Jos alkoholista on fyysistä TAI psyykkistä TAI sosiaalista haittaa, on kyseessä alkoholismi. Yksikin haitta siis riittää.
Niin että sulle tienviitaksi, jos satut joskus tarvitsemaan.
Voios hyvästi! Valoisin mielin!
Jos nyt saan teoretisoida, niin ongelmasi on paljon porua ja puhettakin tällä palstalla herättänyt 'kuivuus'. Elämääsi pyörittää vieläkin alkoholi, ainakin jossain määrin, vaikka et enään juokaan.
Just tuon kuivuuden välttämiseksi me entiset juopot tarvitaan sitä itsemme kehittämistä, sitä henkistä kasvua, jota esim. AA pystyisi sitä halutessamme meille tarjoamaan.
Aikaisempina vuosina me jokainen raitistunut käytettiin valtavat määrät energiaa ja tarmoa juomisen järjestelyyn, sen mahdollistamiseen ja itse juomiseen sekä sen peittelyyn, salailuun ja siitä selviämiseen. On päivän selvää, että kun alkoholi jää pois elämästämme, sen tilalle jää valtava tyhjyyttään ammottava aukko.
Sen aukon tilalle täytyy (lue; on pakko) kehittää jotain muuta, muuten sen täyttää joko juominen tai kuivajuominen.
Itsensä kehittäminen ihmisenä on siksi meille alkoholisteille tärkeätä. Meidän ei siis tarvitse rangaistuksena lukea askelia ja yrittää elää paremmin kuin muut ihmiset, vaan meidän täytyy tehdä niin pysyäksemme itse raittiina.
Kun väität, että kaikilla raitistuneilla on silmissään 'tuo sama tyhjyys ja muka-hauskuus' paljastaa väite oman tilanteesi. Kauneushan on aina katsojan silmissä, eli näet muiden silmissä vain sitä mitä itse haluat niissä nähdä.
Kun sanoit, 'ettei tää oo mitään oikeeta', niin sanonpa sinulle että tämä nimenomaan on sitä oikeeta. Nukuin viimeyön vuoden ikäisen tyttärentyttäreni kanssa, itseasiassa hoidin häntä koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin iltapäivään saakka. Se on TODELLISTA ja OIKEETA elämää, ei se kun aikoinaan piti puoliksi salaa lähteä kaverien kanssa milloin milläkin verukkeella, että pääsi juopottelemaan. Ei siinä perhe painanut vaakakupissa yhtään mitään kun 'piti mennä hauskaa pitämään'.
Pelkään pahaa, että kohdallasi kaikki muuttuu - huonompaan suuntaan, ellet ryhdy miettimään mitä elämältäsi tahdot.
Haluatko takaisin katsomaan sivusta omaa elämääsi vai haluatko olla itse elämässä sitä.
Kauheiden krapuloiden ja sen 'viidennentoista' yön pelkääminen on aiheellista silloin kun on muuten vaikeaa, mutta pitkään ne eivät pidä ketään kuivilla. Raittius syntyy ihmisestä joka on toipunut alkoholismistaan ja kykenee näin elämään elämäänsä.
Kaikki mitä kirjoitit on täyttä totta ja minulle kyllä hyvin tuttua ja sisäistettyäkin.
Minunkohdallani vain ei ole koskaan voinut puhua mistään oikeasta elämästä. Minulla ei ole perhettä, ei montaa sukulaista eikä oikeita ystäviäkään. Koko elämäni on ollut vain ohikiitäviä päiviä ilman sisältöä, jo ennen varsinaista ryyppäämistäni.
Kaikki tekeminen on ollut ajanvietettä vailla päämäärää, mitään ei ole jäänyt plakkariin. Ei asioita eikä omaisuutta, lopulta ei siis ihmisiäkään. Todellisuudessa olen elänut elämäni yksin. Häpeääni aloin juoda. En kestänyt todellisuuta ja sen tyhjyyttä.
Olen siis totaaliluuseri, oikea sellainen. Ja nyt joudun taas kohtaamaan saman häpeän mutta moninkertaisena koska aika on lopullisesti ajanut ohitseni.
Silti en kieriskele itsesäälissä, totean vain ja ihmettelen kuin ulkopuolinen: oho miten ihmeessä mulle pääsi käymään näin.
Kaikki on samantekevää, mitään arvoja tai vakaumuksia minulla ei ole, ei mitään päämääriä eikä tavoitteita tai suunnitelmia. Olen vaan.
Aivan kuin odottaisin, että tylsä elokuva loppuisi pian ja pääsisi nukkumaan.
Ehkä elämä oli tässä. En kuitenkaan ala enää juomaan mutta selvänä maailma näyttää vieraalta ja luotaan työntävältä. Siinä ei ole paikkaa minulle, kuten ei ole koskaan ollutkaan.
Olen kuin tyhjässä juhlahallissa jossa äsken oli satojen ihmisten hilpeät kekkerit ja enää on jäljellä musiikin kaiku ja tyhjät pöydät, ja minä. Eikä elämä enää palaa tähän halliin, se muutti muualle.
Sanoin eläväni antoisaa elämää. Sekin on suhteellista. Joku voisi katsoa että niin on, mutta mikään ei tunnu miltään.
Vaikeaa on ollut väkisin keksiä ja vääntää ohjelmaa, kun ei oikeasti edes halua mitään, muuta kuin että kaikki vihdoin loppuisi.
Tältä minusta tuntuu juuri nyt, huomisesta en tiedä vielä.
Osaat asettaa sanoja oikeaan järjestykseen ja vielä siten, että niistä syntyy järkevää tekstiä.
Useimmat ihmiset eivät kykene tekemään tuota, mutta sinä pystyt siihen. Sinulla on siis ajattelemisen ja kirjoittamisen lahja.
Et siis voi olla mikään totaaliluuseri. Tuota taitoa moni haluaisi itselleen, voidakseen käyttää sitä epäitsekkäästi esim. muiden ihmisten auttamiseen.
Kerroit, että kaikki tekeminen on ollut ajanvietettä vailla päämäärää. Tunnen itsekin joskus samalla tavoin ja lohduttaudun sillä, että tuo ongelma on nimenomaan 'meidän älykkäiden ihmisten' ongelma. Kun olen saanut elämässäni oikeastaan aina kaiken tavoittelemani melko helposti, pienellä työnteolla tai vaivannäöllä, on tuo kaikki muuttunut eräänlaiseksi ajanvietteeksi, vailla päämäärää. Tosin mitään todella suurta, sellaista mihin omat voimani eivät olisi riittäneet, en ole tavoitellutkaan. Lukuunottamatta omaa raittiuttani.
Luulen, että olet saanut itsesi vakuuttuneeksi siitä, että elämää on olemassa ilman alkoholiakin. Minulla meni siihen n. kolme vuotta. Et vain tiedä mitä sillä elämällä tekisit. Ei maailma sinällään ole luotaantyöntävä tai vieras selvinpäinkään. Maailmahan on se sama joit sinä tai et, vain sinun suhtautumisesi maailmaan muuttuu juomisen mukana.
Mielestäni vaarallisinta tuossa tilanteessasi on tuo arvotyhjiö. Sehän masentaa ihmistä, koskapa silloin sulkee itsensä niin monen asian ulkopuolelle. Silloin jää yksin ja yksin eläjän täytyy pyrkiä hallitsemaan omaa elämäänsä. Sehän ei onnistu keneltäkään ihmiseltä, muuta kuin - humalassa. Ihmisen elämä koostuu niin monesta surusta ja murheesta, ettei niitä kykene kukaan itse hallitsemaan.
Et varmaan ole käynyt AA:ssa, suosittelen sitä sillä sieltä saat ainakin uusia ajatuksia, ehkä jopa ystäviäkin.
Vaikuttaa kuin olisit hieman masentunut, mutta pienet masennukset kuuluvat ihmisen normaaliin elämään. Siksi en itse ainakaan halua hakea oireiluun lääkitystä, sillä elämän ei ole tarkoituskaan olla joka päivä pelkkää laulua ja tanssia.
Raitistuin kuusi vuotta sitten hoitolaitoksessa, jossa joka aamu kokoonnuttiin aamumietiskelyyn. Niistä ajoista saakka olen pyrkinyt joka aamu hiukan aikaa miettimään asioita ja keksimään ainakin kaksi hyvää syytä nousta sängystä ylös. Ajan mittaan olen huomannut, että tuo käytäntö on tuonut ajatusmaailmaani valtavasti positiivisuutta - niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.
Oi miten kaunis oli tuo kirjeesi. Osaat kirjoittaa. Kirjoita kirja! Tai kirjoita itsesi ystävällesi paperille tai kompuutterisi tekstinkäsittelyohjelmalle, tee niistä kuuntelijassi. Tai kirjoita tänne palstalle, täällä sinua aivan varmasti kuunnellaa ja jopa ymmärretään.
Kirjoitin tuossa äsken toiselle tylsyyden kourissa kamppailevalle. Voisit lukaista senkin tekstini, kiitos.
Kun minä ammoin raitistuin, rupesin siis tutustumaan itseeni: Kuka minä oikein olen ja mitä minä loppujen lopuksi haluan. Olen yksinäinen, irtolainen, erilainen - se oli ja on edelleenkin oleellinen käsitykseni itsestäni. Niin minä tunnen. Olen päällisin puolin ihan normaali, mutta täällä ihoni alla asuu pieni tutiseva Tuittu-Nyyti, joka on jos mitä roolia yllään kantanut, jotta olisi hyväksytty. Nyt on oma ydinminä jotensakin kasassa eikä se kummoinen ole - omasta mielestäni.
No joo, tein sinusta analyysin: Olet kuin autio talo yksin nummella, kaukana muista taloista. Ikkunat ja ovet kiinni. Mutta siellä talossa vietetään rikasta elämää, jota kukaan ei näe -ei aina edes asukas itse, koska hän hämärässä liikuskelee, verhot ikkunoiden edessä.
Ensi vuosina kävin ahkerasti AA:ssa, jossa meitä kyllä piisaa joka junaan. Mutta mua alkoi pänniä se "kuningas alkoholin" syyllistäminen, kun minun käsitykseni mukaan MINÄ join eikä kukaan kuningas.
Nooo, oli siinä erkaantumisessa muitakin syitä. Siellä istuessani tajusin, etten ole yksin, en ikinä: Tässä ovat ne muut yksinäiset - olemme siis suuri yksinäisten joukko, joita yhdistää yksi ja sama päämäärä: olla juomatta viinaa, koska olemme alkoholisteja.
Siis ei se ole fraasi se AA:n seinätaulu: Et ole yksin.
Valoisin mielin!
Kyllä voikin muutama lause sykähdyttää mustaa sydäntä, luulen että tämän yön nukun hyvin.
Hoitolaitoksessa minäkin kävin mutta aivan vääristä syistä. AA-ssa olen myös pari kertaa käynyt ja pettymys oli melkoinen, valitettavasti. Mutta näistä joskus myöhemmin lisää.
Kiitos vielä noista alkulauseista, et arvaa miten tärkeitä olivat.
On se nyt hirveää, jos pitää ainutkertaista elämäänsä tylsyyden tilassa viettää! Tottakai väliin mahtuu tylsää ja mälsää ja kurjaa ja surullista aikaa, mutta että koko ikäsi oisi sellaista? Ei veikkoset, eihän sitä taida kukaan kestää.
Jos olet sitä mieltä, että tylsyytesi johtuu viinan puutteesta, niin eiku juomaan siitä vaan! Niin yksinkertaista se on! Otat pienet hiprakat aina silloin tällöin, silleen kohtuudella ja sievästi, ettet möhli ja töpeksi ja käyttäydy niinku itsellesi vieraalla tavalla. Mitä suotta kärsimään!
Saattaa muuten olla niinkin, että sinun 3-vuotinen suruaika on tuon tylsyyden takana. Olet ehkä turhaan luopunut alkoholi-ystävästäsi etkä ole asian kanssa sinut. Ehkä joku läheisesi pakotti sinut taysraittiuteen? Jos osaat käyttää alkoholia kohtuullisesti, ei sinulla totisesti ole mitään syytä olla hiprakan fiiliksistä syrjässä. Juo siis veikkonen, juo!
Niin ottaisin minäkin ryypyn jos toisenkin silloin tällöin etenkin silloin, kun on semmottii sosiaalisia tilanteita tai juhlia, joissa alkoholia tarjotaan...vaan kun en uskalla. Jäljet peloittavat. Minun juomiseni ei jäänyt koskaan kohtuuden asteelle. Aina piti olla niin päissään kuin vain mahdollista.
Olin Kalliolan kuntoutusklinikalla v.1989 miettimässä, oppisinko kohtuukäyttäjäksi. Siellä tein oman diagnoosini: en opi. Ei ole tullut mieleen, että voisi ottaa harkat uusiksi. Lystin pitoa ja fiilinkejä on löytynyt ihan vaikka mistä.
Tylsyys, suru, pelot, viha, kateus, ylpeys, ahneus jne jne ovat kuule semmoisia tuttavia meidän jokaisen sisällä, ettei oo paljon kyllä olo kerennyt tylsistyä. On ollut ihan mahtavaa tutustua itseensä, sillä siellä viinahöyryjen alla asui valheihminen.
Alkoholismi on siitä erikoinen sairaus, että siinä diagnoosi on tehtävä ITSE. Kun diagnoosi on valmis ja totuudellinen, voi parantuminen alkaa. Nouseminen sieltä oman lasinsa pohjalta kestää keskimäärin 3 vuotta.
Kuule, mieti tarkkaan, jäikö sun lasisi pohjalle sitä viinaa? Jos sitä jää, alkoholistin on juotava se pois. Vai oletko sinä alkoholisti? Ehkä et olekaan? Vastaa itsellesi.
Melkein liian hyvä. Tuota mietin usein. "Olenko alkoholisti?". Tää menee jotenkin näin; en ole oikeastaan mitään, mikään ei ole koskaan merkinnyt minulle paljoakaan. Minulla ei koskaan ole ollut mitään. Juomisen lopettaminen oli ällistyttävän helppoa, se ei merkinnyt mitään eikä se muuttanut käytännössä mitään. Silti join kyllä sellaisia määriä että olin supersuurkuluttaja ja täten kai myös alkoholisti. Mutta jotenkin tuntuu etten ollut a:sta riippuvainen; olen riipuvainen elämästä, sisällöstä, ystävistä, hyväksynnästä, mutta näitä en koskaan ole saavuttanut enkä saavuta, johtuen pelkästään persoonastani. Olen tyhjä ja valheellinen, petollinen, katkera ja yksinäinen, ollut aina. Vaikka haluaisin ja yritän en voi olla muuta. Siispä näyttelen mutta se ei onnistu ja olen teennäinen, olen outo.
Juominenkaan ei muuta tätä perustaa ja siksi tuntuu että on sama juonko vai en, en ole juovuksissa sen iloisempi tai onnellisempi, olen vaan. Juovuksissa ajatus ei vaan rönsyile niin paljon menneeseen, eikä tarvitse surra menetettyä aikaa. Ajan juuri haluaisin takaisin, uuden tilaisuuden toisena, erilaisena ihmisenä.
Alkoholi auttaa mutta se ei ole minulle pakkomielle. Pakkomielteeni on elämisen kaipuu ja toinen ihminen ja sitä kautta siedettävä perusolo. Mutta olen jo menettänyt elämänhaluni, lähes, eikä mikään tunnu tärkeältä, mikään ei merkitse mitään, ole minkään arvoista.
Tää on vaikeeta selittää enkä onnistu kuin pintaa raapaisemaan ja sekoan asioissa ja jätän oleellisia pois. Mutta tällaistakin voi alkoholisuhde olla, ei se aina mene opetusten ja kaavojen mukaan. Tai en tiedä, kai tääkin menee jos tarkemmin kattoo.
Tässä se taas nähdään...alkkikset ovat fiksua väkeä. Just noinhan se on, älä muuta viserrä. Siellä Kalliolassa oli kuule niiiiin mahtavia ihmisiä, etten ole ikinä ennen tavannut. Sinun ja minun kaltaisia omassa elämässään hukassa olevia ihmisiä, eksyksissä omasta itsestään.
Alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Siis sairaus. Maailman terveysjärjestö WHO on näin sen v.1984 määrittänyt. Siis meidän tunne-elämämme on jotensakin silleen rikki tai vinksallaan, että me jäämme tuon alkoholin mielihyvän pauloihin: ah, mikä vapautus, mikä irtonaisuus, mikä rohkeus ja voima! Ensimmäisestä ryypystäni lähtien minä olin alkoholisti: lisää, lisää! Joillekin riippuvuus kehittyy pikkuhiljaavuosien myötä.
Työnarkomaanejakin usein olemme, suorittajia. Katsokaas minua, enkös olekin hyvä - ja niin yleensä olemmekin, hyviä työntekijöitä. Näin on sitten helpompi hyväksyä nuo sisäiset vammansa ja puutteensa.
Kuule, olet hyvä ihminen, kun pohdit tämmöisiä. Hiljaa hyvä tulee.
Muuten, olen vasta viime viikolla löytänyt tämän keskustelufoorumin, ihan sattumalta, kun etsin Googlesta yhtä juttua. Ja eka kerran kirjoitan tälle palstalle. Pitäisköhän luoda ihka oma nimimerkki...ku osaisin. Oon näet niin noviisi vasta näissä kompuutteriasioissa.
Valoisin mielin!
Minäkin vasta älysin, että tänne voi kirjoittaa. Ja kirjoitin heti monta pitkää stooria tohon ylle. Olen näitä aiheita puinut kyllä ryhmissä, ja parin tutun kanssa mutta ei se tunnu onnistuvan, olen niin solmussa henkisesti. Minulta puuttuu oma minä, identiteetti kokonaan.
En ole mistään mitään mieltä kun en oikeastaan tiedä mistään mitään.
Tuntui vaan siltä että nyt kirjoitan tänne. Oliko hyvä idea, aika näyttää.
Hyvä oli tuo tekstisi.
Itse olen lähes huomaamatta parin vuoden aikana siirtynyt yli 30-vuotisen suurkuluttajan uran jälkeen minimilinjalle ja täytyy sanoa, että onpas elämä helvetin väritöntä, mautonta ja hajutonta.
En siis ole koskaan juonut humalahakuisesti, peräkkäin päiväkausia, en ollut pois töistä viinan takia, en toikkaroinut, kaatuillut enkä törmäillyt, en lyönyt ketään enkä käyttäytynyt huomiotaherättävästi, viinaan ei ole koskaan mennyt rahaa yli varojeni, muisti ei ole pätkinyt merkittävästi kertaakaan, mutta viiniä ja muita juomia on kulunut perhe- ja ystäväpiirissä ihan kiitettävästi viikonloppuisin ja/tai juhlapyhinä.
Vanhenemisen ja siihen liityvien uniongelmien, närästyksen ja suolistovaivojen mukana viini on jotenkin lakannut "maistumasta", ts. itse aine maistuu suussa hyvälle, mutta paria lasillista enempää en saa alas.
Ja elämä on muuttunut tosi tyhjäksi ja tylsäksi, ihmisten jutut pitkäpiimäisiksi ja merkityksettömiksi, nykynuoriso on käsittämöttömän lihavaa, tyhmää ja rumaa, vaatteet ja trendit aivan sanoinkuvaamattoman mauttomia, sanomalehdet ihan yhdentekevää lööperiä, poliitikot järkyttäviä pahvipäitä, telkkarista ei tule kuin soopaa, kirjat ovat enimmäkseen pelkkiä rahanhimoisia epäuskottavia tekeleitä... Koko nykyajan elämänmeno tuntuu aivan järjettömältä ei minkään perässä -juoksemiselta.
Mutta vaikka siis nyt olen vihdoinkin saavuttanut arjensietokyvyn, täytyy sanoa, että en mistään hinnasta antaisi pois kaikkia niitä ihania illanistujaisia, joita on tullut vuosien varrella vietettyjä ystävien, ruoan, juoman, naurun ja laulun parissa...
Ehkä elämän on muututtavakin suureksi tylsyydeksi ja vanhenemisen tarkoituksena on tehdä elämästä niin haljua, että siitä luopuminen on lopulta suuri helpotus.
tarkoitus on elämänkaaren tässä vaiheessa, kun ollaan jo kukkulan tuolla puolen, alkaa etsiä ulkoisen hauskan tilalle sisäistä "hauskaa" eli hengellistä kasvua?
Oon ateisti ja aina sellainen ollutkin, koska uskovaisuus on täysin järkeni vastaista toimintaa, mutta henkinen kasvu kyllä kelpaa ja täytyykin sanoa, että kaunokirjallisuudet valiot ynnä filosofis-pohdiskelevat hengentuotteet kelpaavat erinomaisesti!
monia. Ei uskonnon tie ole ainoa tie.
On pakko vaan niinku sun tekstiäs kehua, oli lysti lukia tuota ränttiä. Tekkee mieli kommentoija, ku täsä itekki alakaa olla nuita ehtooihimisiä.
No joo, murteet sikseen.
Joitain vuosia sitten rupesin kirjoittamaan omaa historiaani. Kerran radiossa joku nainen sanoi, että jokaisen pitäisi lapsilleen oma elämänkertansa kirjoittaa...eihän niitä penskoja entiswanhat jutut kiinnosta ( enpä jaksanut minäkään omien vanhempieni alituisia muisteluksia kuunnella - nyt kuuntelisin, mutta eivätpä enää ole kertomassa). Olen kirjoittanut elämääni niin kaukaa kuin muistan kronologisesti eteenpäin, melkoisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Siinäpä paperille tarinoidessa jotkut asiat ihan loksahtelevat oikeille jengoileen. Oivaltavia elämänviisauksiakin joskus paperille ryöpsähtää.
Kirjoitan mustetäytekynällä isoihin vihkoihin, en koneelle. Kirjoitukseni ovat lukkojen takana kunnes ne sitten joskus ovat löydettävissä ja luettavissa, jos lukea kiinnostaa.
Jos sinulla on lapsia, olisiko tässä sulle valoa
tylsään elämääsi? Sinulla on kirjoittamisen lahja nääs. Mutta toisaalta: Tylsää elämä vaan pakkaa joskus olemaan, tiedät sen itsekin. Kirjoita siitä.
Ja hitot, en kyllä allekirjoita tuota vanhuuden visiotasi. Jos noin sanot, olet jo oman vanhuutesi laatua muokkaamassa ja sinusta tulee ikävä tyyppi itsellesi ja muille. "Hapan vanha nainen on paholaisen huippuluomus", sanotaan yhdessä rukouksessa. Yhtälailla mieskin.
Ai ettäkö ateisti olet. "Uskonto" sekin, sillä et ole kylmä tai penseä, välinpitämätön.
Valoisin mielin!
Luin kerran: "Joka lähtee kyynisyyden tielle, tietäköön että sieltä ei ole paluuta". Ja kuitenkin lähdin.
Luen, kirjoitan, mietiskelen. Kyllä, koko ajan.
Minulla on aikuinen poika, elämäni valo.
Se, joka lukee, ei ole koskaan yksin.
Eilen illalla luin kuinka joku tajusi, että ihmisen erottaa nälkäkuolemasta vain se, että hän jaksaa nousta aamulla sängystä ja lähteä liikkeelle.
Tänään on ollut kevyempi olo.
Ehkä se on harhaa, ehkä vain pieni tahdoton muutos aivojen kemiassa. Nautin kuitenkin joka hetkestä.
noinpahan se tuntuu olevan. dokaaminen ei sinällään innosta eikä baareissa viitsi ees käydä enää. dokailtua tulee ahkerasti itekseen koska silloin jotenkin saapi paremmin ajatuksen päästä kiinni.
se että ympäristö ja ihmiset tympäisevät lienee aika yleistä. toki juopotteleva immeinen muuttuu itseriittoiseksi ja silleen. mutta eipä net oo ruudinkeksijöitä nuot muutkaan. ja kylläpä tavallaan typerysten takia ja seurasta pakenee mieluummin omaan maailmaansa.
tälle vuosituhannelle on sosiaalinen kontaktiverkostoni pienentynyt niin minimiinsä kuin vain voi. mutta kirjoitettua tulee paljon. päivittäin. hah ja joskus jopa oikeinkirjoitussääntöjen mukaan. tekstiä kertyy kovalevylle paljon, nettiin vaihtelevasti. julkaisua en edes haaveile. se on terapiaa joka on vain minulle tarkoitettua, jos joku muu siitä saa jotain niin se on hyvä. perusidea on kuitenkin ihan narsistinen.
internetistä olen hakenut ja löytänyt kaverini. asiaa joskus hidastaa jonkin puusilmäisen moderaattorin paiskaamat bannit jonnekin. mutta netissä on ihmisiä aina jossain. eikä netissäkään ihmiset ole ihmisiä kummenpia. samalla lailla net on kalsarikänneissään kuin itekkin välillä.
toi viimeinen kappaleesi oli niin paljon sitä mitä tässä viiskymppisenä on alkanut itsekin ajatteleen. elämä on tässä ja nyt. tai sitten se oli eilen.
mutta jatkuupa se elokin tässä. hah päivä tai parikin kerrallaan :D
Just, niin sanoin minäkin kauan sitten: Ihana keksintö nuo kirjat - et ole ikinä yksin. Sieltä kirjoista kun löydät sielunkumppaneita, johan saat mahtavia fiiliksiä. Ei siinä pulloa kaipaa...
Sitten kun juttelet näistä kirjalöydöistä ihmistesi kanssa, niin sitten sitä tökkää taas siihen, että on niin erilainen ku toiset...ei niitä sielunkumppaneita heistä juurikaan löydä...
Eiku kippari-kyynikolle kaikkia hyvvää toivoo sinisilmäinen