kun te olette yksinäisiä, niin onko teilläkin vaikea sitten tehdä sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa? itse en voi katsoa toista silmiin(muuta kuin vilkuilla), saatan antaa typeriä vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin, en keksi mitään puhuttavaa(yleisin sana JAA tai HÄ), ja sitten saatan ottaa naamalleni kummallisia ilmeitä vahingossa. Sen olen oppinut yksinäisen elämäni aikana, että ihmisten(vieraiden) kanssa puhuminen on hyvin herkkää..
Miten te autatte itseänne tällaisen ihmisfobian ilmaantuessa?harjoitteletteko keskustelua peilin edessä tms..?
Miten te autatte itseänne tällaisen ihmisfobian ilmaantuessa?harjoitteletteko keskustelua peilin edessä tms..?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mä ainakin ihan liikaa mietin etukäteen sanojani. Yritän varautua mahdollisiin keskusteluihin ja miettiä vastauksiani. Ja kyllähän sen tietää, miten tuossa käy. Aina tulee yllätetyksi ja sitten ollaan ihan änkkänä :/ Pahimmassa tapauksessa annan itsestäni väärän kuvan. Ihmiset kun usein luulevat, että loukkaannun tai suutun helposti. Mä kun alan selittelemään ja sekoilemaan jutuissani. Ja yksin kotona sitten vannon, että vedän sukkalaatikoon suuhuni...
Mun fobiani liittyy kyllä lähinnä ihmisten pohjattomaan uteliaisuuteen. En vain osaa suhtautua jatkuviin kyselyihin koskien elämääni ja yksiyisasioitani ylipäätään. Olen toki kiinnostunut muista, mutten osaa luontevasti kysellä mitään. Iskee heti päälle sellanen stop kyltin tapainen silmissä "mitä toi oikein haluaa musta!". Taas joku joka haluaa vaan utsia...
Tiedän, taidan olla vähän vainoharhainen ja ylivarovainen. Ei siinä pahemmin mitkään mielikuvaharjoittelut auta. Onneksi on joitain henkilöitä, joiden kanssa tilanne ei ole kovin paha. Mutta enimmäkseen luokittelen ihmiset siihen liikaa pölisevään, minua poraavilla katseillaan naulitsemaan kategoriaan.
Että tälläinen ongelmavyyhti mulla, nykymaailma ei oikein suosi tälläistä, kaikkea muuta...En aio kuitenkaan "myydä itseäni" kaikkien kaveriksi, että joku hölösuu saisi kehua minua kaverikseen.
Olemme mielestäni melko epäterveellä polulla alkaessamme varautumaan keskusteluihin jo etukäteen, puhumattakaan mistään peilin edessä pölpöttelyistä!
Sosiaalinen kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa voi olla todellista helvettiä. Ikinä ei voi tietää mitä sen toisen päässä liikkuu, mitä se ajattelee minusta, pitääkö se mua ihan idioottina ja vastenmielisenä jne. Lopulta tulee niin vainoharhainen olo, että on helpottavampaa poistua tilanteesta kuin jäädä kärvistelemään roviolle.
Kaikista vaikein on vastata kysymykseen "Mitä kuuluu?" Mitä siihen nyt ylipäänsä voi vastata?
1. Hyvää
2. Mitäs tässä
3. Eipä ihmeempiä...
Sitten kysyt perään mitä toiselle kuuluu ja myös hän valitsee yllämainituista jonkin - ja niin keskustelu loppuu siihen. Sitten kummatkin luikkivat pois tilanteesta kiusaantuneina. "Joo, mun pitää mennä, heippa ja moi!"
Se hassu ilme minun naamallani on teennäinen hymy. En tajua, miksi edes hymyilen ihmisiä tavatessani, jos sen hymyn takana ei ole mitään tunnetta. Se on vaan niin pakonomaista. Ymmärrätkös?
Monesti mietin iltaisin ennen nukkumaanmenoa, mitä sanon ja miten toimin jossain tulevassa tilanteessa. Teen pääni sisällä sotasuunnitelmaa siitä, ketä tulen huomenna tapaamaan ja missä yhteydessä ja miten lähestyn jotain ihmistä vaikuttamatta idiootilta.
Ja jälkeenpäin tunnenkin sitten usein kauheaa morkkista siitä, että kuviot eivät menneetkään suunnittelemallani tavalla. Mollaan ja rankaisen itseäni jälkikäteen siitä, jos olen mennyt "lukkoon" tai sanonut jotain täysin typerää ja naurettavaa.
Toisaalta minussa on kaksi minää. Olen mustavalkoinen ihminen ja jokseenkin maanis-depressiivinen. Maanisena olen innoissani ja voin jutella kaikille mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Seuraavana päivänä fiilis voikin olla taas laskenut pohjamutiin. Silloin iskee ujous, angsti ja ihmisfobia, enkä keksi mitään sanottavaa kenellekkään.
Olen yksinäinen friikki.
...on ollut ja on vielläkin taipuvaisuutta keskusteluitten suunnitteluun etukäteen vaikka olisi parempi vain mukautua eteen tuleviin tilanteisiin.
Olisin loukkaantunut tai vaivaantunut saadessani tietää jonkun pohtivan mahdollisia sanomisiani jo etukäteen.
kuin mun elämästä tämäkin teksti. Ehkä vähän kärjistettyänä tosin.
Toiveeni olisi tavata ihminen, joka ymmärtäisi että hiljaisuudessa on enemmän kommunikointia ja tunnetta kuin konsanaan missään hälinässä. Eihän puhumista tarvitse vältellä, mutta jatkuva lässyttäminen on äärimmäisen rasittavaa. Ja se iänikuinen rautalangasta asioiden vääntäminenkin.
Kirsikkana pirtelön päällä pahinta on ylisosiaalisille tekopirteille ihmiselle hienovarainen vinkin anto "tääkään asia ei oikeestaan sulle kuuluis". Eikö mitä, siitähän ne vasta innostuvat kun huomaavat heikon kohtasi. Silmät kekäleinä kiiluen jatkokysymysten litaniaa ja tuijotusta päälle.
Huoks....................
miettimällä keskusteluja etukäteen, voi tavallaan pitää itsensä sellaisessa vireessä, että pystyy paremmin mukautumaan tilanteisiin, eikö?
voi olla, mutta liiallinen pohtiminen voi johtaa uppoutumiseen syvemmälle omiin ajatuksiin ja todellinen kanssakäyminen hankaloituu.
On mahdotonta ennustaa muitten sanomisia eihän kukaan pysty ennustamaan sinunkaan sanomisiasi!
On voimien haaskausta yrittää varautua kaikkeen.
Et voi suunnitella keskusteluja etukäteen koska et tiedä toisten sanomisia etukäteen, ja jos tietäisit niin sepä olisikin kannaltasi tylsää.
Mutta voisihan se olla enemmän sitä, että kävisi mielessään läpi asioita joista olisi mukavaa hölöttää jonkun kanssa, jolloin ne tulisivat paremmin mieleen myös tositilanteessa, eikä niinkään että vastaisi myös toisen puolesta.
Siltikin, asioitten vatvominen etukäteen väsyttää. Asioita ei tarvitse miettiä edellisenä iltana kotona vaan voit "miettiä" tilanteen tullessa eteen.
Koetko puheenaiheitten keksimisen hankalaksi vai miksi haluat miettiä jo etukäteen?
sosiaalinen fobia-nimisestä sairaudesta kärsivä henkilö.
Tsemppiä sinulle!
Mieli voi pahoittua jos tarkkaan suunnitelluista puheenaiheista ei siunaannukkaan hyviä keskusteluita. Eikä kaikkien ihmisten kanssa välttämättä voi puhua kaikista aiheista.
Voithan olla hiljaakin ja kuunnella onko vieruskaverilla mitään tarjottavaa!?
Mutta mikäpä minä olen neuvomaan sinua, varsinkin kun itsellänikin on samanlaisia taipumuksia.
Kommentoin vain yleisesti, mutta itse saatan kyllä kokea siis vaikka joihinkin kysymyksiin vastaamisen vaikeaksi, jos en ole käynyt asioita verbaalisesti läpi mielessäni. Ja minulla kun on taipumus kuvata itseäni negatiiviseen tai vähättelevään sävyyn, yritän päästä siitä eroon miettimällä etukäteen miten voisin ilmaista itseäni toisin.
Mutta sekin on totta, että voi tulla paha mieli jos toinen ei kiinnostukaan puhumaan jostain mistä itse haluaisi.
...sulle foobikko...
Mulle tulee aina jotenkin kiusaantunut olo, jos joku sanoo netissä mulle jotain mukavaa. Tulee mieleen, että "jos te vain tuntisitte mut oikeesti ja olisitte paikalla todistamassa mun live-persoonaa"...
...niin olisiko kellään siinä tilanteessa enää mitään hyvää sanottavaa minusta...
Minä olin nuorempana hyvin sosiaalinen ja sanavalmis, mutta sitten kävin läpi masennuksen ja paniikkihäiriön joiden aikana kaikki sosiaalinen kanssakäyminen väheni 99 %. Sittemmin kun olotila ja mieli koheni ja aloin liikkua ihmisten parissa ja luoda uusia ihmissuhteita, en osannut enää keskustella kenenkään kanssa tai edes vastata minulle esitettyihin yksinkertaisiin kysymyksiin. Jotenkin vaikka kuin yritin tarkkaan ja aktiivisesti kuunnella mitä ympärillä puhuttiin, jouduin jatkuvasti kiusallisiin tilanteisiin kun minulta oli kysytty jotain enkä vastannut. En kuullut tai ymmärtänyt että minulta kysyttiin jotain, vaikka olinkin kuunnellut. Luulin että minusta oli tullut tyhmä, mutta alitajunnassani ilmeisesti vain pyöri niin paljon vaikeita ja selvittämättömiä asioita joita yritin olla ajattelematta etten pystynyt keskittymään mihinkään. Mutta ei se ollut pysyvää, onneksi... Nyt olen jälleen oma itseni ja olen saanut keskustelutaidot ja tilannetajuni takaisin.
Mulla on vähän samanlaisia kokemuksia. Olen myös käynyt läpi paniikkihäiriön ja masennuksen.
Lisäksi mulla on todettu maanis-depressiivisiä oireita. Olin aikoinani melkoinen nutcase. Nykyään menee paremmin. Pystyn opiskelemaan ja elämään itsenäistä elämää.
Tosin minä en ole koskaan ollut
erityisemmin sosiaalinen. Olin jo lapsena hyvin arka ja ujo. Koin väkivaltaa ja kaikkea ikävää. Lukion aikoihin tosin tulin ulos kuorestani jonkin verran. Ihan vain sen verran, että pärjäsin. Sitten tuli monet muutot ja kaikki. Välissä meni aika lujaakin. 2004 sairastuin paniikkihäiriöön.
Tosin mulle sanottiin sairaalassa, että olen hyvinkin voinut sairastaa paniikkihäiriötä jo lapsena, mutta siihen ei kukaan silloin osannut kiinnittää huomiota.
Mulla meni yli vuoden päivät ihan sumussa tuon sairauden takia. Yritin muutamia kertoja itsariakin. Nyt olen elänyt "normaalielämää" jo yli vuoden. Oon nyt 23. Ihmissuhteiden solmiminen tosin on vaikeaa vieläkin. :/
Myös mulla meni kanssa monesti kaikki keskustelut ihan ohi sairauden aikoihin. Tuntui jotenkin siltä, että luisuin pois tilanteista. En pystynyt olemaan henkisesti läsnä. Monesti havahduin, "heräsin", siihen, että ruokapöydässä koulutoverini repesivät nauramaan jollekkin jutulle ja minä ihmettelin tyhmänä, että mille kaikki nauraa. Olin siis paikalla, mutta kuitenkin aivan ulkona.
Nykyään tilannetajuni on parempi, kun en enää ole niin sairas. Tosin en vieläkään ole "normaali" ja sosiaalinen, mutta pysyn paremmin kärryillä ja voin hymyillä ihmisten jutuille ja joskus voin tuntea jotain yhteenkuuluvuuden tunnettakin heittämällä silloin tällöin oman kommenttini sekaan.
Nyt odotan vain syksyä, että opiskelut alkaa jälleen ja pääsen taas ihmisten sekaan. Mulla ei ole sellaista kaveria, jota tapaisin koulun ulkopuolella ja koulussakin ihmissuhteet on vain semmosta olosuhteiden pakottamaa hengailua. Aika paljon olen sielläkin yksin. Nyt kesällä olen ollut kokonaan yksin, kun ei ole koulua. Välissä tuntuu, että tämä kesä ja totaalinen yksinäisyys on tehnyt mulle hallaa ja olen tuntenut välissä samoja sairauden aikaisia fiiliksiä, murehtinut, elänyt harhoissa ja miettinyt itsemurhaa, mutta onneksi nuo kaikki tunteet ovat menneet ohi. Pyrin nyt elämään vain päivän kerrallaan.