Täällä paljon puhuttu noista vammaisten ihmissuhdeasioista, ja ne ovat herättäneet minussa muutamia ajatuksia, mutta koska ketjut ovat olleet niin pitkiä, ajattelin laittaa tuumintani ihan omaksi viestikseen. Ja sanottakoon heti kärkeen, että olen liikuntavammainen.
Joku kirjoitti tänne että vammaisellakin on oikeus saada seksiä, mistä sutkeutui keskustelu, ettei kenenkään pitäisi sekstailla säälistä. Olen sitä mieltä, että jos joku säälistä haluaa antaa ja toinen ottaa, niin se on sitten heidän asiansa, mutta omalle kohdalleni en säälilempeä kyllä huoli.
Onko jokaiselle joku jossain? Luulisin, mutta vammaiselle se ottaa mielestäni aina enemmän aikaa. Ainakin omat tuntosarveni nousevat heti pystyyn, jos joku tuntematon vastakkaisen sukupuolen edustaja tulee hieromaan lähempää tuttavuutta, puhumattakaan niistä, jotka netissä etsiskelevät nimenomaan vammaista kumppania. Kukaan tervejärkinen ihminen ei halua kumppania siksi, että tämä on vammainen.
Kun suhteita solmitaan, kannattaa olla avoin, mutta silti varuillaan. Hiljaa hyvä tulee.
Joku kirjoitti tänne että vammaisellakin on oikeus saada seksiä, mistä sutkeutui keskustelu, ettei kenenkään pitäisi sekstailla säälistä. Olen sitä mieltä, että jos joku säälistä haluaa antaa ja toinen ottaa, niin se on sitten heidän asiansa, mutta omalle kohdalleni en säälilempeä kyllä huoli.
Onko jokaiselle joku jossain? Luulisin, mutta vammaiselle se ottaa mielestäni aina enemmän aikaa. Ainakin omat tuntosarveni nousevat heti pystyyn, jos joku tuntematon vastakkaisen sukupuolen edustaja tulee hieromaan lähempää tuttavuutta, puhumattakaan niistä, jotka netissä etsiskelevät nimenomaan vammaista kumppania. Kukaan tervejärkinen ihminen ei halua kumppania siksi, että tämä on vammainen.
Kun suhteita solmitaan, kannattaa olla avoin, mutta silti varuillaan. Hiljaa hyvä tulee.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Siis miksi muka kukaan tervejärkinen ei halua vammaisen seuraa? Kummallista tiedän montakin "tervejärkistä" jotka seurustelevat vammaisen kanssa" tiedän monia vammaispareja, itse olen avioliitossa vammaisena ja vammaisen henkilön kanssa ollut jo 30 vuotta.
En jaksa, tuntuu niin tylsälle ja toivottomalle toistella tätä samaa, että hitot siitä:)
Sun tutosarvet nousee pystyyn, no juu siihen se tuttavuuden hakusuus sitten jääkin, varmaan vastapuolen tuntosarvetkin nousee siinä vaiheessa myös:)
Tuntemattomista tulee tuttuja vain tutustumalla, ja tutuista kavereita/ystäviä vain jatkamalla tutustumista jne jne....
Hiljaa mennään silloin, kun ikä alkaa painaa, minun anoppi sanoi aikoinaan, kun vielä eli, - että kyllä sinä tyttö kuule opit vielä hiljaa menemään, mutta olen sitä mieltä ja siitä on yli 30 vuotta, että -menenhän minä kunhan kerkiän:)
Hyvää kesää
Jackson ei sanonut että kukaan tervejärkinen ei halua olla vammaisen kanssa, vaan että kukaan tervejärkinen ei halua olla vammaisen kanssa VAIN SEN TAKIA KUN TOINEN ON VAMMAINEN. Kannattaisko klinkka opetella joko lukemaan tai ymmärtämään lukemansa? molemmat olis näissä keskusteluissa ihan tärkeitä avuja
Juu juu, ei tartte hikeentyä;)
Mutta kuvitellaasn sitten tai tehdään ajatusleikkiä, kun meillekin on joskus sanottu, - että mikäs teidän on ollessa, uusi auto 3 vuoden välein, taksikyydit muuten ja apuja siivoukseen, lastenhoitoon,jne jne (kateus on tavisten ja vamskujen elämässä jokapäiväinen kaveri) kaiken mahdollisen avun mitä nyt nykypäivänä saa, vaihtaisin kiiruusti terveyteen;, olisko joku "tervejärkinen" niin dorka että uskoisi tuon olevan totta, ja etsisi sen perusteella itselleen "ystävää", maailma on kummallinen ja ihmeitä täynnä, ja ihmiset päästävät suustaan mitä kummallisempia lausahduksia ajattelematta sen enempää:) ehkä minäkin:)
Hyvää kesää kuitenkin aurinko hellii edelleen:)
Sitä tarkoitin ettei kukaan tervejärkinen halua vammaista kumppanikseen vain sen takia, että tämä on vammainen - ja tuskinpa kukaan vammainen haluaa tulla rakastetuksi vain sen takia.
Kun terve ihminen etsii nimenomaan vammaista kumppania, on olemassa se vaara, että kyse on halusta hyväksikäyttää, joko seksuaalisesti tai muuten. Joku voi tietysti myös havitella kuviteltuja rahallisia etujakin. Siksi ainakin minä haluan tutustua toiseen ihmiseen ensin kunnolla, enkä syöksyä suinpäin suhteisiin ja sänkyyn. Se ei tarkoita tutuksi pyrkivien ihmisten torjuntaa. Se on sitä hiljaa menoa, järkevää sellaista.
Ja sanottakoon vielä tuohon seksiaiheseen liittyen sekin, ettei "oikeus seksiin" tarkoita sitä, että muilta ihmisiltä saa vaatia sitä. Jos kumpikin osapuoli sitä syystä tai toisesta haluaa, homma on ok, mutta jos toinen osapuoli kieltäytyy, ei toinen missään nimessä voi ruveta mäkättämään toiselle, että hänen kuuluu saada seksiä, koska vammaisellakin on oikeus siihen jne. On tämmöinenkin tapaus joskus kohdalle sattunut.
Oikeus seksiin tarkoittaa sitä, että jos on olemassa kumppani, ei ole kenenkään, esim. avustajan, pidä estää sitä tapahtumasta. Toisaalta sanat "vammaisen oikeudet" saavat minut ärsyyntymään. Ei ole olemassa vammaisten oikeuksia!
Kyse on ihmisoikeuksista! Ihmisoikeuksiin kuuluu päästä liikkumaan, opiskelemaan, töihin ja harrastamaan. Kyse on siis siitä, miten ihmisoikeudet toteutuvat vammaisten kohdalla. Vai onko joku ennen vammainen kuin ihminen? En minä ainakaan.
Minä olen kanssa kovasti miettinyt tätä asiaa. Olen nyt 28-vuotias sinkku. Useimmat ystäväni ovat joko avo- tai aviosuhteessa. Aika monen perheeseen on jo tulossa tai tullut pieni lapsi.
Onhan minulla vielä sinkkuystäviä, mutta jotenkin tuntuu, että olen jäämässä porukassa jälkeen. Minulla on ollut viimeksi tyttöystävä teininä, ja kyllähän se tiedetään, että teinien suhteet ovat (syystäkin) vasta harjoittelua tai leikkiä.
Nyt olenkin miettinyt, että mistä sitä kumppania kannattaisi etsiä. En varmasti löydä elämänkumppania baarista. En luultavasti löydä häntä muutenkaan siten, että ulkonäköni tulisi heti esille.
Pitäisikö minun hakea erityisesti vammaista? Sitä on moni ehdottanut, siis ei-vammainen.
Vai etsisinkö jostain deittichatistä? Sitä voisi ensin tutustua ja vasta sitten myöhemmin paljastaa vammansa. Vaan olisiko se epärehellistä?
Tähän asti olen keskittynyt töihini, mutta varmaan tämä parisuhde- ja elämänkumppaniasia kehittyy jatkuvasti painostavammaksi. Viihdyn edelleen sinkkuna, mutta alan jo kaivatkin kumppania.
mitään ns. "vertaista" rupee etsimään ellet välttämättä halua jotain itseään toistelevaa ja muutenkin lapsen tasoista idioottia.
Älä etsi "vammaista" tai "tervettä" vaan ihmistä jonka kanssa sulla synkkaa!
Suosittelen ensin ajattelemaan naisia mahdollisina platonisina ystävinä,joskus pitkän ajan päästä ystävyys voi muuttua rakkaudeksi,tai sitten ei.
Ystävyyden kautta syntyvässä suhteessa ulkoisilla tekijöillä ei ole niin suurta merkitystä.
Hyviä paikkoja tutustua naisiin:Työväenopistot ja eritoten kokkikurssit(ollaan pareittain),teatterikurssit ym ja koirapuistot(lainaa koira jos omaa ei ole).
Lykkyä tykö! ;)
Olen samaa mieltä Juulian kanssa. Etsi ihminen, jonka kanssa synkkaa. Ihmettelen suuresti tätä, vielä aika monella olevaa ajattelutapaa, että jos on vammainen, sopivin kumppani on toinen vammainen. Ei vammaisilla välttämättä synkkaa keskenään, vaikka elämäntilanne olisikin sama, persoonallisuuksia kun löytyy meistäkin joka lähtöön. (Eli taas se sama asia, että ollaan ihmisiä ennen kuin vammaisia)
Nettikin voi olla ihan hyvä paikka solmia uusia ystävyyssuhteita, kunhan vain muistaa pitää järjen kädessä ja pään kylmänä. Pidän ainakin itse nettiä kivana juuri sen puolesta, että sitä kautta voi tutustua toiseen nimenomaan ajatusten, eikä naamataulun perusteella. Onko sinulla esimerkiksi jotain mielenkiinnonkohteita? Oletko esim. tietynlaisen musiikin tai elokuvien ystävä? Niihin liittyviltä keskusteluryhmistä löytää ehkä helpoimmin ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla ja joiden kanssa riittää yhteistä keskusteltavaa, eikä niissä yleensä liiku mitään "saalistajia" kun kyse on vain harrastustoiminnasta. (Silti, korostan edelleen, että kannattaa silti olla varovainen) Semmoinen on hyvä alku ystävyydelle, ja ystävyydestä on hyvä alkaa ja katsoa, syveneekö suhde.
Vammasta ei kannata kertoa heti aluksi mutta sitä ei myöskään pidä pimittää liian pitkään, koska muutoin toiselle osapuolelle tulee varmasti huijattu olo. Itse tapaan kertoa siinä vaiheessa, kun olen jo ollut yhteydessä uuteen ihmiseen muutaman kerran, esim. messengerissä tai mailaten, ja antanut tutustua ajatuksiini ja persoonaani, mutta tuttavuus ei ole vielä edennyt niin pitkälle, että minua harmittaisi erityisesti, jos hän ei hyväksyisikään minua sellaisena kuin olen.
Jos tulee torjutuksi, sitä ei kannata ottaa kovin henkilökohtaisesti, vaan yrittää uudestaan. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, kyllä se siitä, kun jaksaa yrittää!
Oma kokemukseni on että on tosi mukavaa jos on samalla tavalla vammautunut mutta eri sukupuolta oleva ystäväkin. Silloin on kiva käydä joskus syömässä tai leffassa tms yhdessä vaikka ei sen kummempaa säpinää olisikaan. Jollain tasolla se vamma kuitenkin yhdistää. Ja sellaiset parit muuten herättävät muissa ihmisissä sympatiaakin, olen huomannut.
Mitä yrität sanoa viestilläsi ? Tarkoitatko että viestin, johon vastasit, kirjoittaja on kuvailemasi henkilö ja hän etsii "vertaistaan" vai että vammaiset yleensä ovat mielestäsi tuollaisia ? Kumpikin on aivan typerä ja yleistävä kommentti.
Olet varmasti oikeassa mutta tuo sympatia särähti. Mitä tarkoitat sillä ? Tietenkin sympatia on eri asia kuin sääli mutta kumpaakaan en kaipaa lisää, niitä saa välillä ihan liikaa yksinkin.
siitä että kaksi kovan onnen soturia on löytänyt toisensa ja voivat keskenään jakaa sellaista mistä muut eivät tiedä?
En ole yhdistystoiminnassa aktiivisesti mukana. Kerran olen käynyt kankaanpäässä kuntoutuksessa. Yö elämässä ei pahemmin vammaisiin törmää kuten ei päivälläkään joten jos laitan naisen kriteeriksi vammaisuuden niin kyllä vaikeusaste nousee eksponentiaalisesti ;-).
Ehkä toisen vammaisen kanssa ensijään murtaminen olisi helpompaa. Jutun juurta voisi olla helpompi keksiä. Ehkä kanssakäyminen olisi heti aluksi luontevampaa ja olisi helpompi olla oma itsensä. Ihmissuhdetta lujittavaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta olisi helpompi tuntea. Kuitenkin kuten sanottu synkata pitää ja jonkinlainen kestävä vetovoima pitää löytyä. Eli ensimmäiset 6 kk voisi olla helpompaa mutta sen jälkeen kemiat ratkaisevat.
Ymmärsin viestisi niin että muilta ihmisiltä olisi lisäsympatiaa odotettavissa.
En ole etsimässä "vertaista", vaan ihmistä jonka kanssa tulen hyvin juttuun, jonka kanssa voin vaihtaa ajatuksia, jakaa ilot ja surut jne.
Ehdotan, ettei kannata kauheasti foorumin perusteella vetää johtopäätöksiä.
Minäkään en vedä johtopäätöksiä sinustä yhden kirjoituksen pohjalta.
Minä käyn usein syömässä ystävieni kanssa, mutta ei heistä kukaan muu ole vammainen, ainakaan ulkoisesti.
En usko, että kauheasti saisin juttuseuraa tavallani vammaisesta naisesta, joka olisi vaikkapa ympäristöaktivisti ja kiinnostunut keskiaikaisista ritareista.
En oikein jaksa uskoa, että fyysinen samankaltaisuus riittäisi kovin pitkälle edes ystävyyssuhteen rakentamiseen.
Fyysinen samankaltaisuus ei riitä. Samankaltaisista kokemuksista keskustelukin vaatii kemioiden toimimista! Vai kuinka luulette käyvän keskustelussa, jossa molemmat ovat samalla tavalla vammaisisia mutta joista toinen on juro,ehkä hieman kärttyisäkin, ja toinen taas ulospäin suuntautunut suupaltti? ;)
Omasta puolestani voin lisätä sen, etten pidä vammaisuutta kovinkaan mieluisana/tärkeänä keskuskelunaiheena, eli itse en voisi rakentaa ystävyyttä sen varaan. Enemmin keskustelen ystävieni kanssa päivän tapahtumista, elokuvista, musiikista, kirjoista yms. mistä pidän. Se vaatii ihmisen, jonka kanssa synkkaa. Toki vammaisaiheistakin täytyy pystyä keskustelemaan toisinaan, mutta pääaiheeksi en niitä halua. Vamma on aina toisarvoinen asia. Mutta tottakai tämä on vain oma mielipiteeni.
edellisessä viestissäni. siis ei vammaisilla, vaikka olisi kuinka samanlainen vamma välttämättä synkkaa keskenään...omakohtaisesti olen tämän kokenut, ja tästä johtuu se hieman negatiivinen asenne vammaisia, vai pitäiskö sanoa "vertaisiani" kohtaan vaikka itsellänikin on synnynnäinen tämä selkäydinvamma
Itse löysin oman vertais-ystäväni IT-lehden henkilökohtaista-palstan kautta kolmisen vuotta sitten ja hänen kauttaan aukesi sitten monta muutakin ovea, kaikkea kivaa yhdessä tekemistä isommissakin vammaisryhmissä. Nuorena on paljon vapaita, ehjiä ja terveitä ystäviä mutta keski-iässä alkaa uudet ystävät olla jo kortilla. En tiedä ikääsi Toivossa Eläjä mutta mitä häviäisit jos kokeilisit?
Minä en juuri koskaan juttele ystävieni kanssa vammaisuudesta. Itse asiassa tämä foorumi ja muutama blogi ovat ainoat foorumit, joiden kautta seuraan mitä muut vammaiset erityisesti ajattelevat. Muuten nettisivustoni ja ystäväni liittyvät harrastuksiin, työhön ja muuhun elämän alueisiin.
Minulta on kysytty eniten vammasta jurrispäissään, tyypillisessä jossain surkeassa räkälässä. "Onko hirveetä olla tollanen?" "Miks susta tuli tollanen?" "Eikö joku lääkäri vois tehdä susta normaalii?"
Tältä pohjalta ei lähde syntymään älykästä keskustelua. Ei sikäli ettei minullekin viina maistuisi joskus, kaikiltahan silloin tulee suusta vähän mitä sattuu.
Tekeekö kahdesta vammaisesta "kovan onnen soturit, jotka voivat jakaa keskenään jotain"? Epäilen.
Minä en ole koskaan hirveästi kärsinyt vammastani, enemmän esimerkiksi yläasteella kiusattiin paksuja poikia. Minä en ollut lihava, vaikken muuten normaalilta näytäkään.
On vaikea kuvitella, että tulisin toimeen vaikkapa pysyväiseläkkeellä olevan naisen kanssa, joka on katkera yhteiskunnalle kaikesta, vaatii muita vain auttamaan ja maksamaan ja keskittyy valittamiseen. Joillekin vammaisuus tuntuu tarkoittavan oikeutusta kestovalittamiseen. Kyllä siinä menee elämä hukkaan.
En voi olla kirjoittamatta omasta kohtalostani. Olen seurustellut nykyisen tyttökaverini kanssa yli viisi vuotta. Kaksi ensimmäistä vuotta olin terve, kunnes minulta alkoivat jalat pettää. Taudinkuvani paheni niin, että kolmisen vuotta sitten jouduin lopettamaan työni ja hiljalleen ajauduin siihen tilanteeseen, että viime joulukuusssa jouduin pyörätuoliin. Toukokuussa sitten tuli varsinainen shokki, kun tautini diaknosoitiin FALS:ksi.
Välimatkamme on yli 500 km. Tapaamme nykyään vain kerran kuukaudessa. Tosin Hänen kesälomansa oli minulle suuri ilonaihe, kun saatoimme olla yhdessä yli kolme viikoa. On varsin ihmeellistä että hän jaksaa pitää minusta yhä, vaikka tietää päivieni olevan pian ohi. Oletan sen olevan sitä todellista rakkautta, sillä minulla ei ole Hänelle antaa tavallista elämää kummallisempaa.
Eikö se oma seurustelukumppani ole aina myös se paras ystävä ja tuollaisessa tilanteessa ystävyys punnitaan. Jaksamisia teille molemmille! :D