Onko sosiaalityöntekijöillä mitään käsitystä, mitä yhteiskunnalle tulee maksamaan ns. petetyn vanhemman jälkihuolto?
Lapseni sijoittui omalla suostumuksellani tilapäiseen puolen vuoden jaksoon. Kas, kas tämä muuttuikin matkalla (kiintynyt perheeseen) ja aiheutti minulle äitinä hirveästi lisätuskaa?
Yksin vein asiaani oikeudessa eteen päin. Ei siinä vaiheessa tarjottu apua?
Onneksi lapseni vuosien kuluttua kotiutui, mutta sitten alkoi oma "jälkihuoltoni"!
Olen käynyt yksityisessä terapiassa nyt 7-vuotta, 2 krt/viikko, eikä loppua näy?
Niin traumatisoiva sijoitus on lapsen omalle vanhemmalle.
Terapeuttini on kouluttautunut yli 12 vuotta ja tehnyt välillä jo väitöskirjansa. Siksi Hänen palkkionsakin on 70 euroa, 45 minuuttia.
Laskuni on kuussa noin 600 euroa. Mummon markoissa 3 600 markkaa/kk.
Kolme ensimmäistä vuotta terapiani rahoitti Kela, mutta nyt maksan sitä asuntoa varten säästämilläni rahoilla. Mitäpä minä enää omistusasunnolla teenkään, kun rakkaimman ihmisen menetys tuhosi elämäni?
Terapiani on edennyt jo siihen vaiheeseen, että pystyn luottamaan joihinkin ammatti-ihmisiin.
En esim. pelkää enää lääkärin käyttävän tietojani väärin ja uskallan vastata jo puhelimeenikin omalla nimelläni.
Mutta sosiaalitoimeen, perheneuvoloihin, mielenterveystoimistoihin, avopoliklinikkoihin ja sijoitusbisnestä pyörittäviin Mannerheimin lastensuojeluliiton edustajiin on luottamukseni ikiajoiksi menetetty.
Ajattelen kauhulla, jos elämässäni nyt sattuisi jotain ikävää, vaikka sairastuminen, enkä voisi käydä töissä? Millä eläisin koska en voi KUVITELLAKAAN KOSKAAN ASTUVANI SOSIAALITOIMISTON OVESTA SISÄÄN!
Näin totaalisia ja järkyttäviä seuraamuksia voi vääristä sijoituksista jäädä.
Terapiaakaan ei kukaan minulle tarjonnut. Itse sain taistella sen paperisodan, joka siihen tarvittiin Kelan tukiessa sitä.
Mutta oma sinnikäs taisteluni ja loputon työni ovat johtaneet siihen, että ylipäätään lapseni kanssa vielä elämme ja hitusen luotamme joihinkin ihmisiin!
Lapseni sijoittui omalla suostumuksellani tilapäiseen puolen vuoden jaksoon. Kas, kas tämä muuttuikin matkalla (kiintynyt perheeseen) ja aiheutti minulle äitinä hirveästi lisätuskaa?
Yksin vein asiaani oikeudessa eteen päin. Ei siinä vaiheessa tarjottu apua?
Onneksi lapseni vuosien kuluttua kotiutui, mutta sitten alkoi oma "jälkihuoltoni"!
Olen käynyt yksityisessä terapiassa nyt 7-vuotta, 2 krt/viikko, eikä loppua näy?
Niin traumatisoiva sijoitus on lapsen omalle vanhemmalle.
Terapeuttini on kouluttautunut yli 12 vuotta ja tehnyt välillä jo väitöskirjansa. Siksi Hänen palkkionsakin on 70 euroa, 45 minuuttia.
Laskuni on kuussa noin 600 euroa. Mummon markoissa 3 600 markkaa/kk.
Kolme ensimmäistä vuotta terapiani rahoitti Kela, mutta nyt maksan sitä asuntoa varten säästämilläni rahoilla. Mitäpä minä enää omistusasunnolla teenkään, kun rakkaimman ihmisen menetys tuhosi elämäni?
Terapiani on edennyt jo siihen vaiheeseen, että pystyn luottamaan joihinkin ammatti-ihmisiin.
En esim. pelkää enää lääkärin käyttävän tietojani väärin ja uskallan vastata jo puhelimeenikin omalla nimelläni.
Mutta sosiaalitoimeen, perheneuvoloihin, mielenterveystoimistoihin, avopoliklinikkoihin ja sijoitusbisnestä pyörittäviin Mannerheimin lastensuojeluliiton edustajiin on luottamukseni ikiajoiksi menetetty.
Ajattelen kauhulla, jos elämässäni nyt sattuisi jotain ikävää, vaikka sairastuminen, enkä voisi käydä töissä? Millä eläisin koska en voi KUVITELLAKAAN KOSKAAN ASTUVANI SOSIAALITOIMISTON OVESTA SISÄÄN!
Näin totaalisia ja järkyttäviä seuraamuksia voi vääristä sijoituksista jäädä.
Terapiaakaan ei kukaan minulle tarjonnut. Itse sain taistella sen paperisodan, joka siihen tarvittiin Kelan tukiessa sitä.
Mutta oma sinnikäs taisteluni ja loputon työni ovat johtaneet siihen, että ylipäätään lapseni kanssa vielä elämme ja hitusen luotamme joihinkin ihmisiin!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.