Tiedän, että mulla on kohtalotovereita, mutta kukapa menee kadulle huutamaan ¨oletko sinäkin lapseton? tuetaan toisiamme?!¨siksipä siis puran tunteeni tänne.
Meillä on takana viikkoa vaille vuosi yritystä. Päätös perheenlisäyksestä tuli kuin itsestään ja pillerit lopettiin. Lopetin myös kahvin ja alkoholin täysin ja aloitin kuntoilun! (pitäähän äidin olla terve ja hyvinvoiva!) Ensimmäiset kuukaudet kuluivat kuin siivillä. Mietittiin nimiä, katseltiin vauvalehtiä ja suunniteltiin yhteisiä hetkiä vauvan kanssa. Jokainen testituloksen odottaminen oli kuin unta, johon sitten heräsi kun tulos aina kerta toisensa jälkeen olikin negatiivinen.
Puolenvuoden yrittämisen jälkeen heräsi epäily. Aloitettiin ovulaation testaaminen. Ilman tulosta. Pari kertaa poikkesin tohtoriin, mutta sillä tuloksella, että käskettiin vain odottaa. Nyt kohta vuoden jälkeen otin yhteyttä yksityiselle gynelle, joka teki alkutarkastuksen ja papan ja määräsi primolut norria kierron tasaantumiseen. (kiertoni vaihteli 29-38 päivään)
Taas tuli aika odottaa.. menkat olivat myöhässä, olo oli jotenkin outo. Ehdimme jo toivoa, kunnes päätimme testata ja taas negaa sekä vuoto. Varasin jälleen ajan yksityiselle. Tälläkertaa emme lähde ennenkuin tekevät spermatestin / tutkivat siittiöt. Jään vaikka asumaan odotushuoneeseen kunhan antavat edes toivoa, edes ihan pikkuisen!
Eilinen ilta itkettiin jälleen kerran. Tuntuu, että meillä ei muuta enään tehdäkkään. Onneksi sentään rakkaus yhä kukoistaa ja jaksamme tukea toisiamme. Mieheni uskoo, vian olevan hänessä. Hän sairastaa MS-tautia. Minä taas olen mielessäni pyöritellyt endometrioosiepäilyä. Tuntuu, että olemme molemmat kohta niin lopussa tämän haaveen kanssa, että saamme unohtaa petipuuhat kokonaan.
Sukulaiset ja ysätvät kyselevät joko me kohta hankimme lapsia! Miten heille voi vastata kun pelkkä naapurin lapsen näkeminenkin alkaa jo itkettämään! Kunpa lapsen saisi Hobbyhallista! Alan olla niin epäuskoinen koko elämään!
Tarvitsen teidän kohtalotovereiden neuvoja, miten te jaksatte, miten te otatte aina vain uuden ja uuden pettymyksen vastaan? Miten teistä niin monet jaksavat vuosia yrittää? Antakaa meille pienille maailman runtelemille heikoille yrittäjille neuvoja, jotta meistäkin tulee yhtä kestäviä! Nyt tekisi mieli heittää tampoonit seinään, kasvattaa munat ja aloittaa salasuhde jari sillanpään kanssa! Hitto kun ottaa päähän tämä maailma!
ISO HALI KAIKILLE LAPSETTOMILLE PAREILLE! KYLLÄ ME VIELÄ NÄYTETÄÄN!
Meillä on takana viikkoa vaille vuosi yritystä. Päätös perheenlisäyksestä tuli kuin itsestään ja pillerit lopettiin. Lopetin myös kahvin ja alkoholin täysin ja aloitin kuntoilun! (pitäähän äidin olla terve ja hyvinvoiva!) Ensimmäiset kuukaudet kuluivat kuin siivillä. Mietittiin nimiä, katseltiin vauvalehtiä ja suunniteltiin yhteisiä hetkiä vauvan kanssa. Jokainen testituloksen odottaminen oli kuin unta, johon sitten heräsi kun tulos aina kerta toisensa jälkeen olikin negatiivinen.
Puolenvuoden yrittämisen jälkeen heräsi epäily. Aloitettiin ovulaation testaaminen. Ilman tulosta. Pari kertaa poikkesin tohtoriin, mutta sillä tuloksella, että käskettiin vain odottaa. Nyt kohta vuoden jälkeen otin yhteyttä yksityiselle gynelle, joka teki alkutarkastuksen ja papan ja määräsi primolut norria kierron tasaantumiseen. (kiertoni vaihteli 29-38 päivään)
Taas tuli aika odottaa.. menkat olivat myöhässä, olo oli jotenkin outo. Ehdimme jo toivoa, kunnes päätimme testata ja taas negaa sekä vuoto. Varasin jälleen ajan yksityiselle. Tälläkertaa emme lähde ennenkuin tekevät spermatestin / tutkivat siittiöt. Jään vaikka asumaan odotushuoneeseen kunhan antavat edes toivoa, edes ihan pikkuisen!
Eilinen ilta itkettiin jälleen kerran. Tuntuu, että meillä ei muuta enään tehdäkkään. Onneksi sentään rakkaus yhä kukoistaa ja jaksamme tukea toisiamme. Mieheni uskoo, vian olevan hänessä. Hän sairastaa MS-tautia. Minä taas olen mielessäni pyöritellyt endometrioosiepäilyä. Tuntuu, että olemme molemmat kohta niin lopussa tämän haaveen kanssa, että saamme unohtaa petipuuhat kokonaan.
Sukulaiset ja ysätvät kyselevät joko me kohta hankimme lapsia! Miten heille voi vastata kun pelkkä naapurin lapsen näkeminenkin alkaa jo itkettämään! Kunpa lapsen saisi Hobbyhallista! Alan olla niin epäuskoinen koko elämään!
Tarvitsen teidän kohtalotovereiden neuvoja, miten te jaksatte, miten te otatte aina vain uuden ja uuden pettymyksen vastaan? Miten teistä niin monet jaksavat vuosia yrittää? Antakaa meille pienille maailman runtelemille heikoille yrittäjille neuvoja, jotta meistäkin tulee yhtä kestäviä! Nyt tekisi mieli heittää tampoonit seinään, kasvattaa munat ja aloittaa salasuhde jari sillanpään kanssa! Hitto kun ottaa päähän tämä maailma!
ISO HALI KAIKILLE LAPSETTOMILLE PAREILLE! KYLLÄ ME VIELÄ NÄYTETÄÄN!
Vastaukset 13
Vanhimmat
samassa tilanteessa itsekin, lasta eikuulu eikä näy ja tunteet menee jatkuvasti ylös ja alas.
iso halaus teillekin, voikaa hyvin ja todentotta; VIELÄ ME NÄYTÄMME.... ;)
Meillä takana 3v 9kk lapsettomuutta ja tiedän miltä susta tuntuu, ne epätoivot on täälläkin joka kuukausi, vuosi ja mielestä niitä on hankala saada.
Meillä takana 4 hoitoa jotka tuloksettomia ja syytä ei meistä kummastakaan löydy. Epätoivo on meidän kaveri, mies sanoo et ei jaksa enää ajatella asiaa sen kummemmin.. voi kunpa minäkin voisin olla ajattelematta, mut en vaan voi. :(
Välillä mietin et onko minusta äidiksi kun luoja on päättänyt koetella näin, mutta eipä siihenkään ratkaisua ole.
Toivon teille kuiteskin kaikkea hyvää, ja toivottavasti teille aurinko paistaa pian.
Raskasta se on, omasta kokemuksesta tiedän. Mutta muuta neuvoa en osaa antaa, kuin että lakatkaa yrittämästä tosissanne, työntäkää koko asia pois mielestä joksikin aikaa. Kun lasta aletaan "tehdä" tosissaan, ajatuksiin ei mahdu mitään muuta, ja parisuhdekin saattaa alkaa rakoilla.
Meillä kesti yli 7v. saada esikoinen alulle, mutta se tapahtuikin sitten yllättäen kaksi viikkoa sen jälkeen, kun päätettiin lyödä hanskat tiskiin vähäksi aikaa (=lopettaa kaikki hormonilääkitykset ja testailut).
Sukulaisten kyselyt taas kannattaa lopettaa alkuunsa. Asiahan ei heille kuulu, ja on todella epähienoa urkkia sellaista asiaa toiselta.
Hei!Kun luin juttus tuli ihan paha olla,vaikka ollaankin aikatavalla kohtalo tovereita tuntu pahalle lukee miten elämä kohtelee toisia ihmisiä kaltoin.Oon ite miettiny et ollaanko nuoruudessa tehty jotakin tosi tosi pahaa...siitä meitä rangaistaan.
Itellä lapsettomuutta takana pari vuotta eikä oo toivookaan pienokaisesta.Enskuussa olis taas hoito edessä.Kysyit neuvoo miten jaksaa.Varmaan tarkkaa vastausta et saa keltään.Me vaan yritetään elää toivossa et saadaan joskus lapsi.En voi aatella et olisin aivan lapseton.Sillon maailma varmaan romahtas ja pahasti.En ehkä haluis elää jos saisin tietää ettei saa koskaan lasta.
Aina kun alkaa uusi hoito,sitä toivoo lasta aivan kamalasti.Et nyt onnistuu,tälläkertaa ei mikään voi mennä pieleen.Sit kun tulee menkat,sitä turtuu.....ei haluu aatella koko asiaa.
Toivon teille voimia ja hyvää kesää!Ehkä se elämä hymyilee meillekkin.
ollaan kaksi vuotta yritetty eikä tulosta.....
kummassakaan ei ole ns selvää vikaa..
miten jaksaa...jaa,a, itekin mietin kyllä välillä tuota..
olen itseasiassa jollain lailla kovettanut itseni lapsien suhteen..
naapureiden keskustelut lapsista päivällä ällöttää, yritän välttää raskaana olevia ihmisiä, valitettavatsi myös lähipiirissäni(sattuu niin saatanasti.......)........
leikin paljon tuttavien ja ihan tuntemattomienkin lasten kanssa ja aina siinä iskee totuus vasten kasvoja, meile ei lasta olla suotu..
mutta jotenkin yritän nauttia sitten rauhallsiista oloista ja päikkäreistä ja muusta kahden ihmisen suht vapaasta elämästä..yritän löytää siitä sen ilon aiheen...
valitettavasti tämä on vaikuttanut meidän parisuhteeseemmekin......
olen valitettavatsi jopamiettinyt että jos jossain vaiheessa tulisi tuomio että emme saisi koskaan lasta, olisi varmaan lähdettävä pois....
ainakin hetkeksi, mutta kuitenkin...
olen miettinyt näitä asioita päässäni hullun lailla alussa, nykyään annan enemmän mennä omalla painollaan vaikka välillä on raskasta niin nautitaan kahden aikusien ihmisen olosta, eiköhän meillekin se ihana pikkuinen "häirikkö" suoda jossain vaiheessa
Olen ollut lapseton,ja olen käynyt kaiken tuskan läpi.Me yritimme ex-mieheni kanssa 9 vuotta lasta,eikä onnistuttu siinä.Kävimme kaikki hoidot läpi,olin jopa raskaana,mutta keskenmeno tuli viikolla 21.Silloin putosin "mustaan kuiluun".Sen jälkeen yritin elää ajatuksena,että minusta ei tule ikinä äitiä.Meille tuli sitten ero(ei johtunut lapsettomuudesta),ja vähän ajan päästä löysin uuden kumppanin.Ja sitten yllätys yllätys,olin raskaana.Ja sain vihdoinkin 10 vuoden odotuksen jälkeen oman pienokaisen.Minulta oli jo toivo loppu,mutta sainkin yllätyksen.
Olen lapseton, koska rakastan miestäni, joka on liian vastuuntuntoinen uskaltaakseen isäksi.
Olen nauttinut sisarusten ja ystävien lapsista paljon. Ilahdun jokaisesta sukuun syntyvästä lapsesta. Tätihommia riittää ja lapset kyläilevät meillä mielellään. Sen myönnän, että on erittäin vaikeata luopua kaikesta siitä elämästä, jonka lapsi toisi tullessaan. Henkisesti tilanne tuntuu sitä vaikeammalta mitä vanhemmaksi tulen. Aikanaan gynekologi oli pahin itkettäjä tässä asiassa. Maailma on täynnä apua tarvitsevia lapsia, ihailen adoptiolapsen vanhempia myös!
mulla tais mennä ilman ehkäsyä noin puoltoista vuotta ennenkö meidän tyttö sai alkunsa.eli ei raskaus ala aina hetkessä.joskus sillon jo aattelinkin et ompa outoa etten tuu raskaaks vaikkei mitään ehkäsyä ole ollut.mieskin jo sanoi et siinä varmaan vika.no sit kuiteski saatiin vuonna 2001tyttö vauva.sit meni siitäkin ilman ehkäsyä parivuotta kun syntyi poika vuonna 2003 syyskuussa.elikkä toivoa kannattaa aina.voi mennä parivuottakin ihan ilman ehkäsyjäkin ettei tuu raskaaks.monet saaneet lapsen monenvuoden jälkeenkin.
Kiitos todella paljon teille ihanille ihmisille kun vastasitte! Puolison kanssa tämä aihe on niin puhki kulutettu, ettei sillä tahtoisi enään toisen mieltä pahoittaa. Keskutelu kun päättyy aina kyyneliin ja pohdintaan ¨onkohan minussa vika?¨
On totta, että sukulaisten ja ystävien utelut tulisi jättää sikseen, mutta toisinaan se on helpommin sanottu kuin tehty.. Sen lisäksi taidan olla synnynnäinen Kylli-täti, sillä esim. juhlissa olen aina ainoa aikuinen, joka jaksaa istua lasten kanssa lattialla leikkimässä kun muut ¨aikuiset¨ puhuvat viisaita.. Mutta siinä on se hyvä puoli, etteivät lapset kysele ¨koskas te hankitte lapsia?¨ Ja kaiken lisäksi ne hetket saavat aina niin hyvälle mielelle!
Täytyy sanoa, että tämä palsta antoi mulle taas hetkeksi uskoa tulevaan! Olen tässä miettinyt, josko vaan olisi oma itsensä ja unohtaisi yrittämisen.. Ehkä tuo vähempi stressi voisi ainakin vähän auttaa.. Ja toivotaan, että meistä jokainen saa joskus vielä kirjoittaa tämän palstan loppuun: SE ONNISTUI!
Meillä on lapsettomuutta takana kohta puolitoista vuotta. Tutkimukset on jo tehty, eikä mitään selittävää vikaa ole vielä löytynyt. Julkisella klinikalla meidän käskettiin yrittää luomusti vielä puoli vuotta ennen hoitojen alkamista. Henkisesti tämä on niin raskasta, etten jaksa odottaa enää sitäkään ja varasinkin ajan yksityiseltä. Hoidot aloitetaan varmaan jo syksyllä.
Välillä on oma jaksaminen aivan lopussa. Erityisesti menkkojen aikaan olen masentunut ja huonotuulinen. Miehellä on entisestä avioliitosta lapsia, eikä hän siten koe tätä meidän lapsettomuuttamme samalla tavalla kuin minä. Hän pystyykin aika hyvin tukemaan ja lohduttamaan minua. Toisinaan hän yrittää vakuutella, ettei lapsen saaminen ainakaan paranna parisuhdetta jne. Toisaalta ne ovat lohduttavia sanoja ja ne saavat minut tajuamaan, että onnellinen pitäisi voida olla ilman lastakin. Pitäisi pystyä nauttimaan ihanasta suhteesta ja vapaudesta tehdä kaikenlaisia lapsiperheelle mahdottomia asioita. Menkkojen kynnyksellä en kuitenkaan osaa iloita mistään ja olen toisinaan jopa kateellinen miehelle siitä, että hän on entisessä avioliitossaan saanut biologisia lapsia ja on saanut nähdä heidän kasvavan aikuisiksi.
En pysty minäkään antamaan yhtään selviytymisohjeita. Yritän itse elää tässä hetkessä ja nauttia siitä, mitä minulla on juuri nyt. "Sitten kun" -ajattelumalli kannattaa unohtaa, koska se estää elämästä iloitsemisen tällä hetkellä.
Minusta tämä yrittämisen ensimmäinen vuosi on mennyt tosi nopeasti. Tosin siihen vaikuttaa tietysti se, ettemme ole päässeet kunnolla yrittämäänkään kuin puolen vuoden ajan minun olemattoman hormonitoimintani vuoksi. Tiedän silti miltä tuntuu pettyä aina uudelleen, minkä lisäksi ainakin itseäni hirvittää suunnattomasti lapsettomuushoitoihin lähteminen! Nehän on ihan muille tarkoitettu, eihän se voi tapahtua minulle!
Minua eniten auttoi auttanut sellainen asenne, ettemme puhu kotona lapsista mieheni kanssa kuin silloin tällöin. Vähän vitsaillaan muttei suunnitella, ja näin vauvakuumekin on vähän laantunut. Tilalle on tullut ilo siitä, että saan olla ainakin vielä mieheni kanssa ihan kahdestaan.
Paras neuvo on se, mitä täällä jatkuvasti tolkutetaan: anna ajan kulua, keksi jotain muuta ajateltavaa. Meillä on miehen kanssa ollut ihana kesä, ja kevätkin kun menkattomuus toi pakollisen tauon vauva-asioihin. Eräänlainen pakkotauko olisi ehkä teillekin hyväksi? Esim kondomi käyttöön pariksi kuukaudeksi?
Me ollaan matkusteltu, löhötty, ja oma hormonitoimintanikin alkaa pikkuhiljaa palailla kun stressitaso laskee.
Tauko on siis paikallaan, jätätte kotona aiheesta puhumisen ja spekuloinnin kokonaan pois. Ensin itkettää vielä enemmän, kun tuntuu että asia patoutuu sisälle, mutta meillä tämä ainakin toimi.
Kuitenkin haluaisin kuulla myös kokemuksia, ja etenkin onnistumiskertomuksia pitkään yrittäneiltä. Meillä ainakin mahdollisiin hoitoihin lähteminen on hankalaa työn vuoksi, meillä töissä on vaikea olla pois ja kaikki poissaolot syynätään tarkkaan. Miten olette yhdistäneet työn henkisesti, fyysisesti ja ajallisesti vaativiin lapsettomuushoitoihin?
Voimia sinulle ja miehellesi! Eipä ole juuri muuta neuvoa kuin että aika parantaa. Lapsettomuuden tuska on käytävä läpi, itkut itkettävä. Välillä tuska on niin valtavaa, että haluaa käpertyä oman kodin seinien sisään eikä halua kuulla ja nähdä raskaana olevia naisia eikä pienten lasten vanhempia. Mielessä pyörii koko ajan, miksi he miksi en minä!!!!
Minulla takana vain 3 ivf-hoitoa kauan, kauan sitten. Kolmas epäonnistuminen oli minulle viimeinen pisara. Halusin säilyttää sen vähäisen järkeni ja päätin että hoidot ovat minun osaltani ohi. Teimme miehen kanssa yhdessä surutyön lapsettomuudesta ja se kesti kauan. Kun se oli tehty, lähdimme adoptioprosessiin. Adoptiovanhempia meistä ei koskaan tullut, vaan olemme kahden ihanan sijaislapsen äiti ja isä. Lisäksi olemme tukiperhe kahdelle lapselle. Pitkän tien olemme kulkeneet tähän hetkeen, joka on täynnä lasten tuomaa ääntä ja likaisia jälkiä kotimme lattialla. Yhteistä elämää miehen kanssa takana pian 30 vuotta ja se on ollut rikasta aikaa, lapsettomuudesta huolimatta. Lapsettomuus on hionut meitä ja liimannut meidät entistä tiukemmin yhteen. Se on meidän yhteinen asiamme!
Meillä on takana jo 1v ja 10kk. Ajattelin keskustella mieheni kanssa että olisko se valmis tutkimuksiin jos vauvaa ei kuulu tämän vuoden puolella. Ovulaatio testit tilasin ja ajattelin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Minulla mies itki viime kesänä että jos me ei tullakkaan saamaan ikinä lapsia että vika on siinä. ja sano et se ei ikinä tiedä mitä se voi sit itelle tehdä jos se kuulee et lapsia ei meille suoda. saa pettyä joka kuukausi. kavereitten lapsia ku näkee ja pitää sylissä niin tulee tippa linssiin ja piättää itkua, kun meille ei oo vielä annettu. kavereillekki olen sanonut et meille saa tuoda niitä hoitoon, mut eipä oo tuotu. Olen tottunut lapsiin ja hoitanu niitä koko elämän. (masentaa olenko muka niin huono ihminen) Paljonko maksaa nuo hoidot ja tutkimukset?