Voiko yksinäisyys mielestänne jotenkin kasvattaa ihmistä?
Olen pitkään tuntenut itseni yksinäiseksi monellakin tapaa, myös perheen seurassa. Tuossa vähän aikaa sitten törmäsin pariin vanhaan koulukaveriin. Huomasin, että he olivat jotenkin niin erilaisia kuin minä, jotenkin yllätyin että he ovat vieläkin ihmeellisen lapsellisia, esimerkiksi haukkuivat erästä ihmistä (joka oli ala-asteaikoina paras ystäväni, en ole nähnyt vuosiin) selän takana ihan turhanpäiväisistä jutuista. Tunsin itseni ihan erilaiseksi, minusta ei ole mitään syytä naureskella ihmisille jotka ovat hieman erilaisia etenkään kun hän ei ole tehnyt mitään typerää.
Tunnen itseni siis yksinäiseksi, vaikka minulla on yksi ystävä tuolla jossain, emme näe usein. En ole kokenut enää pitkään aikaan että meilläkään olisi mitään yhteistä. Hän elelee ihan eri maailmoissa emmekä vain sillä lailla "tule toisiamme vastaan." Hän ei ole päivääkään tehnyt töitä ja hänen äitinsä maksaa kaiken hänen puolestaan, minä taas en tajua sellaista. Minulla on jo vuosia ollut kova tarve saada "oma" elämä, 16-17-vuotiaana asuin vähän aikaa yksin ja nytkin yritän kuumeisesti löytää vakituisen työpaikan jotta pääsisin muuttamaan. Ystäväni ei ole koskaan edes ajatellut mitään sellaista ja hän ei yleensä edes tajua asioita jotka liittyvät työntekoon ja vuokrajuttuihin joista joskus puhun.
Olen 19 ja tunnen olevani aivan eristynyt saman ikäisistä. Ei kiinnosta baareissa käyminen. Vastakkaisesta sukupuolesta ei ole mitään kokemusta.
En halua kuulostaa siltä kuin luulisin olevani parempi kuin muut, mutta välillä tuntuu kuin omaisin enemmän tunneälyä (ja älyä yleensä) kuin nuo ikäiseni tuttavat. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Onko se voinut jotenkin vaikuttaa, että on ollut "eristyksissä" ikäisistään, että ei sitten ole oikein samalla aaltopituudella?
Olen pitkään tuntenut itseni yksinäiseksi monellakin tapaa, myös perheen seurassa. Tuossa vähän aikaa sitten törmäsin pariin vanhaan koulukaveriin. Huomasin, että he olivat jotenkin niin erilaisia kuin minä, jotenkin yllätyin että he ovat vieläkin ihmeellisen lapsellisia, esimerkiksi haukkuivat erästä ihmistä (joka oli ala-asteaikoina paras ystäväni, en ole nähnyt vuosiin) selän takana ihan turhanpäiväisistä jutuista. Tunsin itseni ihan erilaiseksi, minusta ei ole mitään syytä naureskella ihmisille jotka ovat hieman erilaisia etenkään kun hän ei ole tehnyt mitään typerää.
Tunnen itseni siis yksinäiseksi, vaikka minulla on yksi ystävä tuolla jossain, emme näe usein. En ole kokenut enää pitkään aikaan että meilläkään olisi mitään yhteistä. Hän elelee ihan eri maailmoissa emmekä vain sillä lailla "tule toisiamme vastaan." Hän ei ole päivääkään tehnyt töitä ja hänen äitinsä maksaa kaiken hänen puolestaan, minä taas en tajua sellaista. Minulla on jo vuosia ollut kova tarve saada "oma" elämä, 16-17-vuotiaana asuin vähän aikaa yksin ja nytkin yritän kuumeisesti löytää vakituisen työpaikan jotta pääsisin muuttamaan. Ystäväni ei ole koskaan edes ajatellut mitään sellaista ja hän ei yleensä edes tajua asioita jotka liittyvät työntekoon ja vuokrajuttuihin joista joskus puhun.
Olen 19 ja tunnen olevani aivan eristynyt saman ikäisistä. Ei kiinnosta baareissa käyminen. Vastakkaisesta sukupuolesta ei ole mitään kokemusta.
En halua kuulostaa siltä kuin luulisin olevani parempi kuin muut, mutta välillä tuntuu kuin omaisin enemmän tunneälyä (ja älyä yleensä) kuin nuo ikäiseni tuttavat. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Onko se voinut jotenkin vaikuttaa, että on ollut "eristyksissä" ikäisistään, että ei sitten ole oikein samalla aaltopituudella?
Vastaukset 6
Vanhimmat
nuorempana oli tuollaisia tuntemuksia, vaikka olin niin kuin se ystäväsi, asuin kotona jne. Mutta sisäisesti olin itsenäinen, vaikken ulkoisesti, enkä tuntenut ketään ikäisiäni. Pidemmän päälle yksinolo tekee kyllä pahaa.
Juu kyllähän se pahaa aina tekee.
Siis todellakin yksinäisyys kasvattaa. Itsekin oon huomannut, miten kaikki vanhat kaverit tuntuu jotenkin todella lapsellisilta, kun niitä joskus tapaa. Tuntuu, että jotkut ei oo vuosien varrella aikuistunut ollenkaan.
Omat kokemukseni ovat lähes kokonaan samanlaisia. Kun luin tekstiäsi, niin tuntui, että olisin itse sen kirjoittanut. Itsekin oon 19 ja melko samanlaisessa elämäntilanteessa.
Toisaalta, vaikka yksinäisyys on pidemmän päälle todella masentavaa, niin silti jollain tapaa olen iloinen siitä, että se on kasvattanut minua. Usein mietin, että jos kaikki vanhat kaverisuhteet olis jatkunut samanlaisina, niin saattaisin itsekin olla yhtä ajattelematon ja lapsellinen kuin entiset ystäväni.
Ihan samoin tuntuu minustakin, että toisaalta olen jollain lailla tyytyväinen että tämä elämä on tällä lailla koulinut.
Minä en jotenkin ymmärrä ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä mitään yksin, kaikessa ja kaikkialla pitää olla kaveri mukana. Tai että ei voi lähteä muualle asumaan tai opiskelemaan, kun ollaan niin sidoksissa omaan ystäväpiiriin. Nämä ihmiset tuntuvat heikoilta, musta olisi pelottavaa olla noin riippuvainen jostain, varsinkin ihmisestä. Minä tapaan ystäviäni ehkä kerran kuussa, joitain vain kerran vuodessa. En jaksa kuunnella valituksia siitä, että jonkun ystävä lähtee vaihtoon eikä häntä sitten näe pitkän aikaan, ja kuinka kauheaa tämä sitten on sille kotiin jäävälle ikävoijälle. Minä näen siskojani kerran vuodessa, joten ei mua hetkauta. Eikä kiinnosta.
Usein toivoisin, että mulla olisi sellainen sydänystävä (jos sellaisia tosiaan on), ei tarvitsisi teeskennellä tai esittää mitään muuta. Voisi tehdä juttuja yhdessä ilman viikkojen suunnittelua ja etukäteensopimisia.
Jotenkin siihen on jo tottunut, että on aina yksin. Tuntuu vain, etttä joutuu selittelemään toisille (vaikka eivät edes oikeastaan ihmettelisi), miksi en vietä aikaani jonkun kanssa, miksi mulla ei vieläkään ole poikaystävää , miksi en käy joka viikonloppu bilettämässä, miksi en tee mitään "hurjaa"...(Olen 21-vuotias)
Lapsesta asti muut ikäiseni ovat tuntuneet minustakin jotenkin lapsellisilta, ehkä siitäkin syystä en silloin viettänyt kaikkea aikaani koulukavereiden kanssa. Jouduin kasvamaan aikuiseksi liian aikasin, ei jaksanut kiinnostaa muiden keskustelunaiheet, ei varsinkaan se inhottava pahan puhuminen toisista.
Olen niin tottunut tekemään kaiken yksin, että ihmiset taitavat ajatella minua jotenkin ylpeäksi, että minulle ei heidän seuransa kelpaa, jos vietän paljon aikaani yksin. Siinä jää helposti ulkopuoliseksi, vaikkei haluaisikaan. Minulle se on vain normaalimpaa ja luontevampaa suoriutua asioista yskin.
Aloitan syksyllä opiskelut, ja vähän pelottaa, miten saan kavereita.
Mutta uskon, että siinä mitä Aldous Huxley on sanonut, on paljon totta: "Mitä vahvempi ja itsenäisempi sielu, sitä enemmän se kallistuu kohti yksinäisyyden uskontoa".
...erilaisuus tekee yksinäiseksi. Aiva sama millä tavalla erilainen, vaikkapa esimerkkisi mukaan henkisesti kypsempi... Vaikka kyseessä on periaatteessa positiivinen ominaisuus, ei vain tunne kuuluvansa mihinkään joukkoon. Siihen vielä lisäksi vähän ujoutta ja pari suurta epäonnistumista ja soppa on valmis... menee luottamus toisiin ihmisiin ja itseensä.
Jossain oli kirjoitus vahvuuteen sairastumisesta. Huomasin sen sopivan jonkin verran myös itseeni, yritän kontrolloida kaikenlaista. Sitä ei oikeastaan voi pitää kasvamisena, se on enemmänkin heikouden piilottamista. No, kumpi sitten on parempi tapa, korostaa itseään haukkumalla toista tai siten tuo toinen ääripää...