Olen kahden pienen lapsen äiti.Avomieskin on.En enää tiedä mitä tehdä,kun tunteeni heittelevät miten sattuu.Tuntuu etten jaksa iloita mistään asiasta ja aina kun on miehen kanssa riitaa niin hän ilkkuu,että ajattelet aina kaikkea mikä on huonosti etkä mitään mikä on hyvin...Ja taas alkaa itkettää kun tätä juttua kirjoitan...Olen niin yksin,riitelen miehen kanssa ja luulin vielä hetki sitten että suhteemme on huono,mutta ehkä kaikki sittenkin johtuu minusta...Tuntuu että kaikki elämänilo on kadonnut...Hoidan kyllä kaikki hommat jotka minulle "kuuluvat.hoidan lapset ja kotityöt ja käyn töissä ym.Mies osallistuu kyllä,ettei ihan aina kaikki ole minun harteillani.On niin paljon asioita,niin paljon salaisuuksia joita en ole kenellekkään puhunut...On selvittämättömiä asioita lapsuudesta ja nykyhetkestä ja kaikkea,joka ahdistaa...Ennen olin niin mukava ja rento ihminen,heitin läppää kavereiden kanssa ja ihmiset nauramaan.Nykyään sanat takertuvat suuhuni,enkä oikein keksi mitään sanottavaa,ainakaan mitään mukavaa/hauskaa...jos hymyilen niin se on pakonomaista,en osaa nauraa tunteella tai hymyillä kun tuntuu hyvältä.Paitsi välillä ehkä...en saa nukuttua kunnolla.ennen ajattelin että syy oli vain lapsissa,jotka herättivät yöllä huutoineen ym.Mutta vaikka lapset ei olisi kotona niin heräilen silti usein yön aikana.Kun menen nukkumaan niin en nukahda ainakaan tuntiin,vaikka olisin todella väsynyt.aamulla tuntuu ettei jaksa nousta,mutta illalla voisin kukkua vaan jalkeilla,vaikka väsyttäisikin...Havahdun pieneenkin ääneen ja olen todella herkkä heräämään muutenkin...
Miestä kohtaan tuntuu,että olen riippuvainen hänestä.en saa mielestäni tarpeeksi huomiota vaan jään aina kakkoseksi kaikelle ja kaikille...tuntuu niin pahalta asua yhdessä mutta yksin kun toinen eiv aan ymmärrä.Tuntuu että tarvitsen sairaalloisesti mieheni huomiota,hän ei taida sitä ymmärtää.välillä tuntuu ettei minulla olekkaan omaa elämää,mutta en osaa sitä omaa elämää vaatiakkaan kun en vaan saa aikaiseksi...enkä pidä liiemmin yksin kaupoilla käymisestä,tuntuu että kaikki ihmiset tuomitsevat/kyttäävät minua jatkuvasti...kuljen pää painuksissa ja teen ostokseni...en osaa ottaa katsekontaktia ihmisiin esim,kassamyyjään tms.vaan katson alaspäin tai jonnekin muualle...minusta se on surullista...haluaisin olla sosiaalinen ja rento ihminen joka ei stressaisi joka asiasta ja joka voisi iloita pienistäkin jutuista,...mutta tällä hetkellä tuntuu ettei se ole mahdollista ,vaikka minulla on kaksi ihanaa lasta,joita rakastan yli kaiken... ;(
Miestä kohtaan tuntuu,että olen riippuvainen hänestä.en saa mielestäni tarpeeksi huomiota vaan jään aina kakkoseksi kaikelle ja kaikille...tuntuu niin pahalta asua yhdessä mutta yksin kun toinen eiv aan ymmärrä.Tuntuu että tarvitsen sairaalloisesti mieheni huomiota,hän ei taida sitä ymmärtää.välillä tuntuu ettei minulla olekkaan omaa elämää,mutta en osaa sitä omaa elämää vaatiakkaan kun en vaan saa aikaiseksi...enkä pidä liiemmin yksin kaupoilla käymisestä,tuntuu että kaikki ihmiset tuomitsevat/kyttäävät minua jatkuvasti...kuljen pää painuksissa ja teen ostokseni...en osaa ottaa katsekontaktia ihmisiin esim,kassamyyjään tms.vaan katson alaspäin tai jonnekin muualle...minusta se on surullista...haluaisin olla sosiaalinen ja rento ihminen joka ei stressaisi joka asiasta ja joka voisi iloita pienistäkin jutuista,...mutta tällä hetkellä tuntuu ettei se ole mahdollista ,vaikka minulla on kaksi ihanaa lasta,joita rakastan yli kaiken... ;(
Vastaukset 3
Vanhimmat
vaimoni on sairastanut masennusta monta vuotta.
Suosittelisin mielialalääkitystä tai terapiaa.
Oireet tuntuu tutuilta
keskusteluapua, mieluiten ammatti-auttajalta. Mielenterveystoimisto, kriisikeskus tulisi lähinnä mieleen. Ja ehkä lääkärissäkim kannattaisi käydä? Kun kerran olet työelämässäkin mukana pitäisi ajoissa hakeutua hoitoon, jottei tule loppuunpalamista. Minä kamppailin vastaavanlaisten ongelmien kans liian kauan ja nyt työkyvyttömyys-eläkkeellä masennuksen takia. Mieliala jo kohentunut, mut työelämään palaaminen vaikeaa ja joku opiskelu/kurssi/koulutus ei luonnistu kun paniikkihäiriö ja ikääkin jo kait liikaa? Ei ole mukava lääkkeiden varas elämää elää, mut pakko kun muuten ei jaksa. Toivon siis, että Sinä osaat hakeutua hoitoon ajoissa, ettei tilanteesi menis tuosta enää vaikeammaksi! Voimia avunhakuun!
mitä lääkärissä tapahtuu jos siellä käyn?Mitä jos en saa kerrottua mikä vaivaa,tai menen ihan lukkoon...Määrääkö ne lääkkeitä vai mitä ne tekee?Voiko silti käydä töissä vaikka joutuisi syömään lääkkeitä?En halua missään nimessä jäädä töistä pois...