Olen aina ollut hieman ujo ja häveliäs, olen vetäytynyt pienenä aina syrjään vieraiden ihmisten läsnäollessa. Toisaalta taas tuttujen kesken olen ollut villi ja uskalias.
Olen aina ollut hidas saamaan uusia kavereita, koulussa yms. Koulussa alku meni aina yksin, kunnes joku tuli puhumaan minulle, siitä se sitten aina toki lähti. Olen aina ns ollut sellainen, että porukassa mietin liian kauan mitä sanon, tai odotan vain sopivaa hetkeä milloin sanoa jotain edes. Sitten kun on liian kauan hiljaa, niin kynnys sanoa mitään kasvaa koko ajan. Lopulta kun pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoo jotain, on aina pelko että koko porukka kääntyy katsomaan, että OHO! tuokin puhuu. Siinäpä pulma, jos ei keksi heti sanottavaa ja pääse tilanteen herraksi.
Nykyään tilanne on se, että pystyn puhumaan tuntemattomien ihmisten kanssa todella luontevasti, mutta vain kahden kesken. Ehkä se johtuu siitä, että tuntematon ei tiedä minkälainen todellisuudessa olen. Ja tapanani on yleensä kertoa täyttä puuta heinää elämästäni ja sen hektisyydestä, vaikka tosiasiassa elämäni on sangen tylsää ja väritöntä. Porukassa toki muutun edelleen hiljaiseksi, en tiedä miksi.
Mutta toisaalta sitten taas minun on vaikea kohdata vanhoja kavereitani, joita en ole nähnyt moneen kuukauteen. Tapasin eräänkin kaverini hiljattain, ja tunnelma oli jotenkin vaivautunut. Tuli sellainen olo, että miksi edes nähdään, kun ei ole oikein mitään juteltavaa. Jutun aiheet kun piti keksiä väkisin, ja koko ajan oli sellainen olo, että menisipä nyt aika vain nopeaa että kaveri lähtisi pois. Tuli sellainen olo, että nähdään vain sen takia, kun ollaan joskus oltu kavereita.
Näiden vanhojen kaverien, sekä sitten isommassa porukassa, minulle tulee aina puhumisjännitys. En saa sanottua luontevasti asioita, miten normaalisti saisin. En ehdi jännityksen takia miettiä lauseita eteenpäin, vaan puhun sitä mukaa kun ajatuksia tupsahtaa. Vähän tähän tyyliin: "Joo mä sielläkin oltiimme jor- jotakin tekemas kyllä". Eli puheeni takeltelee pahasti jännityksen takia. En tiedä minkä takia jännitän, ei minua kukaan syö, mutta sydämeni hakkaa ja kylmähiki valuu kädet lievästi täristen ja lopulta punastuen. Ehkä tämä punastuminen onkin juuri se suurin syy, miksi pelkään. Pelkään muuttua punaiseksi, ja siksipä juuri muutunkin. Noloahan se on jos aikuinen mies punastuu, varsinkin ilman mitään syytä. Sitten moni alkaa ajattelemaan, että kenen näin, kuka on salainen ihailijani, miksi punastun tai jännitän. Ei siihen ole muuta syytä, kuin pelko että perhana jos rupeaa nyt jännittämään, ja niinhän se sitten rupeaa.
Toki minulla on aina luurankoja kaapissa, ja minun täytyy välttää niiden paljastumista. Eli se että minulla ei ole todellisia kavereita enää. Se että olen liioitellut monelle elämäni värikkyyttä. No siinäpä ne suurimmat. Ja aina tulee puheeksi kaverit, ja että onko muita kavereita kuin me, en pidä siitä että joutuu selittämään kavereitaan, varsinkaan jos niitä ei ole.
No mutta pointti varmaan oli se, että miten olla luonteva? En voi kertoa kaikkia salaisuuksiani ihmisille, mutta miten voin silti olla luonteva?
Olen aina ollut hidas saamaan uusia kavereita, koulussa yms. Koulussa alku meni aina yksin, kunnes joku tuli puhumaan minulle, siitä se sitten aina toki lähti. Olen aina ns ollut sellainen, että porukassa mietin liian kauan mitä sanon, tai odotan vain sopivaa hetkeä milloin sanoa jotain edes. Sitten kun on liian kauan hiljaa, niin kynnys sanoa mitään kasvaa koko ajan. Lopulta kun pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoo jotain, on aina pelko että koko porukka kääntyy katsomaan, että OHO! tuokin puhuu. Siinäpä pulma, jos ei keksi heti sanottavaa ja pääse tilanteen herraksi.
Nykyään tilanne on se, että pystyn puhumaan tuntemattomien ihmisten kanssa todella luontevasti, mutta vain kahden kesken. Ehkä se johtuu siitä, että tuntematon ei tiedä minkälainen todellisuudessa olen. Ja tapanani on yleensä kertoa täyttä puuta heinää elämästäni ja sen hektisyydestä, vaikka tosiasiassa elämäni on sangen tylsää ja väritöntä. Porukassa toki muutun edelleen hiljaiseksi, en tiedä miksi.
Mutta toisaalta sitten taas minun on vaikea kohdata vanhoja kavereitani, joita en ole nähnyt moneen kuukauteen. Tapasin eräänkin kaverini hiljattain, ja tunnelma oli jotenkin vaivautunut. Tuli sellainen olo, että miksi edes nähdään, kun ei ole oikein mitään juteltavaa. Jutun aiheet kun piti keksiä väkisin, ja koko ajan oli sellainen olo, että menisipä nyt aika vain nopeaa että kaveri lähtisi pois. Tuli sellainen olo, että nähdään vain sen takia, kun ollaan joskus oltu kavereita.
Näiden vanhojen kaverien, sekä sitten isommassa porukassa, minulle tulee aina puhumisjännitys. En saa sanottua luontevasti asioita, miten normaalisti saisin. En ehdi jännityksen takia miettiä lauseita eteenpäin, vaan puhun sitä mukaa kun ajatuksia tupsahtaa. Vähän tähän tyyliin: "Joo mä sielläkin oltiimme jor- jotakin tekemas kyllä". Eli puheeni takeltelee pahasti jännityksen takia. En tiedä minkä takia jännitän, ei minua kukaan syö, mutta sydämeni hakkaa ja kylmähiki valuu kädet lievästi täristen ja lopulta punastuen. Ehkä tämä punastuminen onkin juuri se suurin syy, miksi pelkään. Pelkään muuttua punaiseksi, ja siksipä juuri muutunkin. Noloahan se on jos aikuinen mies punastuu, varsinkin ilman mitään syytä. Sitten moni alkaa ajattelemaan, että kenen näin, kuka on salainen ihailijani, miksi punastun tai jännitän. Ei siihen ole muuta syytä, kuin pelko että perhana jos rupeaa nyt jännittämään, ja niinhän se sitten rupeaa.
Toki minulla on aina luurankoja kaapissa, ja minun täytyy välttää niiden paljastumista. Eli se että minulla ei ole todellisia kavereita enää. Se että olen liioitellut monelle elämäni värikkyyttä. No siinäpä ne suurimmat. Ja aina tulee puheeksi kaverit, ja että onko muita kavereita kuin me, en pidä siitä että joutuu selittämään kavereitaan, varsinkaan jos niitä ei ole.
No mutta pointti varmaan oli se, että miten olla luonteva? En voi kertoa kaikkia salaisuuksiani ihmisille, mutta miten voin silti olla luonteva?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miten olla luonteva? Tuohon on kyllä vaikea vastata mitään järkevää; ole vain luonteva, itsevarmuutta, mitä sinä turhaan häpeät.. Ei se kyllä niin helposti aina onnistu.. tiedän tuon.
Yks tyhmä linkki:
http://www.theonion.com/content/node/28349
Tuo tilanne, että ryhmässä odottaa liian kauan suun avaamista ja kynnys vain kasvaa, on tuttu meille lukuisille ujoille.
Itseäni joskus myös jotenkin jännittää vanhojen tuttujen seurassa. Jos eräs vanha ystäväni joskus harvoin soittaa (kerran vuodessa) niin yhtäkkiä en osaa sillä lailla jutellakaan mitään enkä heittää mitään muuta takaisin, kuin "joo, aijaa,jaajaa."
Olen joskus silloinkin kun olimme tiiviisti yhteydessä jotenkin aristanut häntä. Hän on niin suorapuheinen, jotenkin kiivas ja sellainen "vahva" persoona.
Itse olen aikuinen nainen ja kärsin samanlaisesta ongelmasta. Minua on kuitenkin auttanut, kun olen alkanut ajattelemaan että mitäs sitten jos olen hiljaisempi tai ujompi kuin muut. Ei siinä ole mitään hävettävää. Ne ovat ominaisuuksia ihmisessä aivan kuin kaikki muutkin luonteen piirteet. Itse ainakin pidän enemmän hiljaisista ja rauhallisista ihmisistä. Heidän kanssaan ei tarvitse itsekään suorittaa.
Mielestäni lisäät itsellesi vain paineita puhumalla puuta heinää. Joudut sitten keskittymään vain enemmän juttuihisi, ettet jää niistä kiinni.
Eikä sekään ole kauheaa, jos joku kaverisi huomaa ettet olekaan kauhea seurapiirihai, jolla pyörii ystäviä ympärillä. On inhimillisyyttä olla joskus myös yksinäinen.
Tsemppiä sinulle, älä vaadi itseltäsi niin paljon !
Sinulta menee turhaan energiaa hukkaan jos liikaa mietit tuota asiaa. Ei se kuitenkaan vie asioita mihinkään.
Unohda vanhojen koulujuttujen miettiminen. Niillä tuskin tänä päivänä on enää yhtään mitään merkitystä.
On normaalia että on parhaimmillaan ollessaan kahden kesken jonkun kanssa. Niin on itsenikin kohdalla. Mene sellaisten ihmisten joukkoon joiden kanssa haluat olla ja joiden kanssa pääset tekemään sellaisia asioita joita pidät.
Anna punastumisen ja takeltelun tulla sellaisena kuin ne tulevat. Paljon suurempia ongelmia tulee silloin, jos alat häpeilemään niitä tai pyytelemään anteeksi käytöstäsi - sellainen on oikeasti karkoittavaa. Paras vaihtoehto on olla sellainen mitä on. Ja loppujen lopuksi nuo "oireet" tulevat todennäköisesti vähenemään itsestään kun et anna niiden haitata.
Kaikilla on luurankoja kaapissa. Esimerkiksi en pidä täydellistä Nylon Beat -kokoelmaani kovin miehekkäänä. :)
ihmisenä. Älä vaan muutu. Välillä keljuttaa niin vietävästi kuunnella työyhteisössä niitä "turpamoottoreita" (terv.huoltoala)ja heidän juttujaan, jotka usein pyörivät oman navan ympärillä. Ei siinä sinällään mitään, mutta ketä jaksaa kiinnostaa toisen asiat vuodesta toiseen. Voisi sitä välillä muustakin puhua. Itse en koskaan puhu omista henkilökohtaisista asioistani töissä, koska se ei ole minusta oleellista. Toki se ketuttaa muita ja tekee heidät vielä uteliaammaksi, mutta mitä sitten. Se on heidän ongelmansa. Eikä työtovereiden ole muutenkaan tarpeen saada tyydytystä omaan "köyhään" elämäänsä yrittäessään repiä tietoja minun elämästäni. Riittää, että hoidan hyvin työni ja kohtelen potilaita hyvin, sekä tulen asiallisella tasolla toimeen työkavereideni kanssa.
Minusta on hyväkin olla ns. tarkkailijan roolissa ja hieman miettiä, ennenkuin avaa suunsa. Sellaiset työkaverit ja ihmiset eivät ole mukavia, jotka ottavat kantaa asiaan kuin asiaan, tietämättä kuitenkaan enempää niistä.
Niin, ei sinun tarvitse elämääsi värittää. Ole sellainen kuin olet, konstailematta. Anna toiselle ihmiselle itse mahdollisuus päättää millainen hänen mielestään olet. saatat itsekin yllättyä, miten mielenkiintoisena toinen voi pitää sinua. Ja ei punastuminen taida olla ongelma muille, kuin sinulle itsellesi. Minusta on ainakin suloista, jos mies punastuu tai ihan kuka vaan. Tuntuu vain, että nykyään turhan harva on enää häveliäs mistään ja punastuisi.
Ja hei, kaikilla ihmisillä on niitä luurankoja kaapissa ... asioita mistä ei ole niin ylpeä tai mitä ei halua kertoa itsestään tai lähiomaisistaan.