Esipuhe:
Tässä scifiaiheinen tarina, jossa tyylikeinona on hienoinen kliseisyys, sekä karkeahkot tyylirikot yksittäisissä sanavalinnoissa. Aloitteleville kirjailijoille tästä voi olla jopa jutun virikkeeksi. Antoisia lukuhetkiä.
Korporaation perilliset
Vihdoin Wanda löysi Matteuksen, jonka silhouetti piirtyi laskevaa aurinkoa vasten kuin cowboyt vanhoissa westerneissä. Ainoastaan stetsonin tilalla oleva synteettinen peruukki kertoi muuta. Wanda oli elämäänähneen, planeetan hapekkaaseen ilmaan turtuneen tottuneen näköisen tuhosotilaan perikuva. "Vamos", hän vastasi ääneti Matteuksen sanattomaan tervehdykseen. Matteus ei huomannut hänen tuloaan, muttei säikähtänyt hennon käden laskeutuessa plätkähtäen hänen harteikkaalle olalleen. Nuo kaksi wandereria, vaeltajaa, olivat jollain salaperäisellä tavalla yhteydessä toisiinsa. Huhuttiin, että heillä oli Yhteys. Heidän elämänsä olivat kietoutuneet toisiinsa jo kauan ennen Pienempää Jahtia.
"Vamos", Wanda toisti, tällä kertaa annos syksyisen kirpeää purevuutta äänessään. "Sateet eivät tule", hän huokasi, "tehtävämme on epäonnistunut". Nainen laski reppunsa kivelle ja astahti lähemmäs seuralaistaan. Matteus ei vastannut. Vain hänen asennostaan kävi ilmi hieman enemmän kumaraisuutta. Ei muuta. Wanda jatkoi alakuloista mytologiaan: "Joku vasikoi heidän presidentilleen. Ja olen varma, että se oli joku Konfederaatiosta. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa? He tietävät meistä. Tietävät että olemme hengissä." Ei vastausta. Miehen kumara hahmo oli liikkumaton. Kuin patsas. Wanda vilkaisi häntä ja käänsi päänsä pois. Itsepäinen kyynel pakeni hänen silmäkulmastaan. Kauanko siitä oli, kun hän oli viimeksi itkenyt? Neljä, viisi vuotta? Hassua, hän ei enää muistanut, koska Jahti oli loppunut. Se sai hänen olonsa kohenemaan kolme becquerelliä. Poskea pitkin valuva kyynel ehti juuri parahiksi varovaiseen hymyyn kaartuvaan suupieleen, jonne kadotessaan se vei murheensa mennessään. Wanda ei surrut mitään kovin pitkään. (jatkuu...)
Tässä scifiaiheinen tarina, jossa tyylikeinona on hienoinen kliseisyys, sekä karkeahkot tyylirikot yksittäisissä sanavalinnoissa. Aloitteleville kirjailijoille tästä voi olla jopa jutun virikkeeksi. Antoisia lukuhetkiä.
Korporaation perilliset
Vihdoin Wanda löysi Matteuksen, jonka silhouetti piirtyi laskevaa aurinkoa vasten kuin cowboyt vanhoissa westerneissä. Ainoastaan stetsonin tilalla oleva synteettinen peruukki kertoi muuta. Wanda oli elämäänähneen, planeetan hapekkaaseen ilmaan turtuneen tottuneen näköisen tuhosotilaan perikuva. "Vamos", hän vastasi ääneti Matteuksen sanattomaan tervehdykseen. Matteus ei huomannut hänen tuloaan, muttei säikähtänyt hennon käden laskeutuessa plätkähtäen hänen harteikkaalle olalleen. Nuo kaksi wandereria, vaeltajaa, olivat jollain salaperäisellä tavalla yhteydessä toisiinsa. Huhuttiin, että heillä oli Yhteys. Heidän elämänsä olivat kietoutuneet toisiinsa jo kauan ennen Pienempää Jahtia.
"Vamos", Wanda toisti, tällä kertaa annos syksyisen kirpeää purevuutta äänessään. "Sateet eivät tule", hän huokasi, "tehtävämme on epäonnistunut". Nainen laski reppunsa kivelle ja astahti lähemmäs seuralaistaan. Matteus ei vastannut. Vain hänen asennostaan kävi ilmi hieman enemmän kumaraisuutta. Ei muuta. Wanda jatkoi alakuloista mytologiaan: "Joku vasikoi heidän presidentilleen. Ja olen varma, että se oli joku Konfederaatiosta. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa? He tietävät meistä. Tietävät että olemme hengissä." Ei vastausta. Miehen kumara hahmo oli liikkumaton. Kuin patsas. Wanda vilkaisi häntä ja käänsi päänsä pois. Itsepäinen kyynel pakeni hänen silmäkulmastaan. Kauanko siitä oli, kun hän oli viimeksi itkenyt? Neljä, viisi vuotta? Hassua, hän ei enää muistanut, koska Jahti oli loppunut. Se sai hänen olonsa kohenemaan kolme becquerelliä. Poskea pitkin valuva kyynel ehti juuri parahiksi varovaiseen hymyyn kaartuvaan suupieleen, jonne kadotessaan se vei murheensa mennessään. Wanda ei surrut mitään kovin pitkään. (jatkuu...)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä puolustele kliseisyyttä tyylikeinona.
Nyt löit kyllä ällikällä! On imartelevaa huomata pystyvänsä tavoittamaan kliseinen tyyli niin hyvin, että se menee täydestä. Toivon todella, että tarkoitit mitä sanoit. Tässä tarinassa olen kyllä toden puhuakseni ampunut ehkä jopa rohkeasti yli ja liikkunut suorastaan alleviivaavan tyylin rajoilla. Siksi en olisi uskonut tämän vaikuttavan edes kovin realistiselta. Toisaalta olen lukenut suomalaista, ilmeisesti tosissaan tehtyä scifiä, jonka tyyli on lähes yhtä puuta heinää kuin "Korporaation perilliset", joten on aivan mahdollisuuksien rajoissa kirjoittaa tällaistakin tosissaan. (Tuo kotimainen scifin kliseiden kuningasteos oli Raimo Suikkarin kirja, jonka nimeä en harmikseni muista, ehkä joku "Vihreä planeetta" tai "Rakkauden planeetta" tms. Suosittelen varoittavana esimerkkinä.) Rakastan kliseiden ja asiavirheiden rajoitettua sijoittelua huolellisen tekstin sekaan testatakseni kuinka paljon lukija on valmis nielemään. "Korporaation perillisissä" viljelin monenlaisia sammakoita suhteellisen paljon, mutta lähes terävintä kärkeäni tuolta mainiolta saralta on kuitenkin "Täältä tullaan, Libanon", jonka voisin myös laittaa luettavaksi tänne, mikäli kiinnostaa. Sekin on scifi-irvintää, muttei ehkä kovinkaan tehokas satiiri juuri hirvittävän yliampumisensa vuoksi. Silti siinä on jotain, joka selkeästi kutkuttaa scifin kliseisiin kyllästynyttä lukijaa. Scifikirjoittajallekin siinä voisi olla mietinnän paikka, mikäli omasta tekstistä alkaa löytyä liikaa yhtäläisyyksiä näihin ärsyttävyyden taidonnäytteisiin.
Halusin vain tietää mitä itse ajattelet kirjoituksestasi. Se on siis jonkin sortin satiiri... noh, vielä jotain;
"On imartelevaa huomata pystyvänsä tavoittamaan kliseinen tyyli niin hyvin, että se menee täydestä"
Miksi se on imartelevaa? Tuolla tavalla kliseinen kirjoitustapa ei juuri saa minua haukkomaan henkeäni. Enkä oikein osannut pitää sitä minään. Eri juttu olisi tietenkin, jos tarinan kliseisyys (jota siis käytit tyylikeinona) tekisi tarinasta hauskan. Minua ei hymyilyttänyt. Eli se mitä nyt yritän sanoa, on että olen ymmälläni. Onko tämä nyt jokin uusi juttu, että kirjoitetaan tarkoituksellisen puisevasti, vai kenties vain kannanotto "oikean" scifin mitäänsanomattomuutta kohtaan? Ehkä tuota yliampuvuutta ei vain ole viljelty tarpeeksi.
"Onko tämä nyt jokin uusi juttu, että kirjoitetaan tarkoituksellisen puisevasti, vai kenties vain kannanotto "oikean" scifin mitäänsanomattomuutta kohtaan? Ehkä tuota yliampuvuutta ei vain ole viljelty tarpeeksi. "
Tämä ei ole uusi juttu. Kuten olen aiemminkin tuonut ilmi, virikkeen sain kun tässä jokin aika sitten eksyin "Huonon kirjallisuuden seuran" kotisivuille ja päätin kokeilla millaista sen tekeminen olisi. Tarkoitukseni ei ole erityisesti mollata juuri scifiä, se vain on genrenä niin suosittu nuorten "kykyjen" keskuudessa, että tarinoita on tullut siltä saralta luettua laidasta laitaan. Enimmäkseen niitä puisevampia ja heikkoja tekeleitä, siis. Toki olen kirjoittanut muitakin tyylilajeja, mutta nämä scifiaiheiset kirjoitelmani olivat ensimmäiseni lajissaan. Kuten totesit, että yliampuvuutta voisi lisätä, niin tyyli on vasta hakusessa ja kehittelyn kohteena. Siksi sana onkin vapaa ja kommenttisi kaltaiset ovat siinä suhteessa arvokkaita. Käypä vilkaisemassa http://www.expage.com/page/hukise. He järjestävät kilpailuja, joihin olen joskus miettinyt osallistua, kunhan saan tyylin kohdalleen.
Aah, nyt alan (tai ainakin luulen niin) ymmärtää tarkoitusperiäsi. Eli kuten tuolla mainitsemallasi sivullakin sanotaan "Oikein huono kirjallisuus on itse asiassa hyvää"..? Näinhän se on; kun mennään tarpeeksi kauas itään, ollaankin kohta lännessä.
Tosin kirjoittamisessa täytyy pyrkiä juuri oikeanlaiseen, ylitsepursuavaan huonouteen, jotta saisi käännettyä sen mittarin ympäri.. eliggäs vain hieman huono = huono, ja aivan ylihuono = hyvä. (?)
Juurikin niin. Tässä tullaankin siihen, että on niin monenlaista huonoutta, joka voi olla hyvää. On esimerkiksi huonoja kirjoja, jotka ovat yksinkertaisesti puisevaa luettavaa mitäänsanomattomuutensa vuoksi. Voi olla tekstiä, jota on vaikea ymmärtää juonen sekavuuden vuoksi. Tai sitten juoni voi olla selkeä, mutta tapahtumat niin absurdeja, että lukukokemus muodostuu ihmettelyksi joko oman tai kirjoittajan mielenterveyden tilasta. Hienoa on myös, jos pystyy saavuttamaan niin hyvin huonon tyylin, että lukija ei voi olla varma onko huonous tullut vahingossa. Vielä on ainakin yksi, ehkä vähän valitettava huonouden laji, nimittäin oikea huonous. Se on kuitenkin huonoutta aidoimmillaan, mikä tekee siitä mielenkiintoista. En muista nauraneeni koskaan niin paljon kirjalliselle tuotokselle, kuin kerran lukiossa lukiessani esimerkin imbrobaturin saaneesta äidinkielen aineesta. Se oli kieleltään surkeaa, pahimmat varoittavat esimerkit olivat hyvin edustettuna, kirjoittajan ajatus harhaili aiheesta toiseen ja takaisin aivan käsittämättömästi ja satunnaisesti, eikä teksti liittynyt mitenkään otsikkoon. Siihen on minulla ilmeisesti vielä pitkä matka.
luota lukijaan, emme ole aivokuolleita. ei tarvitse jutun alussa selitellä tyylikeinoja ja muita kerronnallisia kikkoja, ne huomaa tekstiäsi lukiessa; emme ole aivokuolleita. tarinasi itsetarkoituksellisuudet paistavat pimeimpäänkin risukasaan. emme ole aivokuolleita.
Eli tämä oli esimerkki kuinka ei kannata tehdä sci-fiä (yms.). Siinä tapauksessa oikeastaan ihan hyväkin teksti :)