Yli kaksi vuotta sitten kirjauduin hetken mielijohteesta eräälle foorumille. Silloin en vielä tiennyt, että elämäni tulisi muuttumaan. Lopettelin surunmurtamana yläastetta, sillä ensirakkauteni, ainoa rakkauteni, jota olin rakastanut kuutisen vuotta, oli vain puoli vuotta ennen päätynyt toisen syliin. Olin epätoivon ja itsemurhan partaalla. En ollut koskaan ollut kenenkään kanssa, en edes halunut ketään muuta kuin hänet.
Foorumilla tapasin uudet piirit, joista nuorempieni kanssa juttelen yhä. Tunsin jo alussa sielunkumppanuutta erääseen minua vuotta nuorempaan foorumilaiseen ja joku piiritutuistamme oli antanut hänelle meseosoitteeni ennen kesän loppua. Vähä vähältä aloimme olla entistä enemmän mesessä ja juttelimme keskenämme suurimman osan ajasta.
Puolen vuoden kuluttua tajusin rakastavani häntä.
Kahdeksan kuukauden kuluttua tapaamisestamme pudotin pommin hänen sähköpostiinsa; kerroin tunteistani häntä kohtaan. Sanoin, että jos asia ei muuten onnistuisi niin haluaisin olla vielä edes ystävä hänen kanssaan.
Hän tunsi samoin.
Ensimmäinen puoli vuotta oli yhtä tappelua minun päästä irti ensirakkaudestani. Vertailin heitä jatkuvasti, mietin välillä, etten kumminkaan pysty olemaan tässä suhteessa. Hän kumminkin tuki minua, eikä antanut mennä. Ensirakkauteni ei ole vieläkään täysin poissa, mutta rakkauteni nykyistä rakastetuani kohti on suurempi kuin ensirakkauteeni, jonka luulin olevan suurinta mitä voi tuntea.
Nyt on mennyt puolitoista vuotta rakkaudentunnustuksesta. Meillä on toisemme, olemme molemmat kokemattomia kaiken suhteen. Nimitämme tilaamme (kauko)suhteeksi. Mutta sen puolentoista vuoden aikana emme ole vielä kertaakaan päässeet kosketuksiin. Tämä kunnia kuuluu vanhemmillemme ja välimatkalle.
Jos välimatkaa olisi vain 100 km tai vähemmän olisi helppo sanoa menevänsä kaverin luokse yöksi ja ehkä matkustaa bussilla toisen luokse. Mutta ei, meillä kun matka on kahdeksankertainen. Kummankaan vanhemmat kun eivät hyväksy nettisuhteita on asia pakko ollut pitää salassa ja "tavata" vain koneella ja tekstitellä, tämän vuoksi hankin oman numeron, jotteivät ei näe laskujani, eikä vuosien varrella ole näkynyt lievennystä asianyhteyteen. Vielä pahemmaksi asian tekevät sukujuuret, joita he eivät voi sietää, tässäkään tapauksessa ei ole lievennyksiä ollut. Ei vaikka olemme vähän ohjailleet muka-huomaamattomasti, kuinka olisimme kiinostuneet mennä sinnepäin, jossa toinen asuu. Kummankin puolelta on tullut haukkuja, että siellä asuu sellaista ja sellaista porukkaa, älä sinä sinnepäin haikailekaan.
Jos jonnekin lähdemme on pakko kertoa minne menemme, eivätkä he laske ihan joka paikkaan, vaikka olemme jo 18 ja 17, autoa ei ole kummankaan käytettävissä, vaikka kortit joskus saadaan. Lisäksi olemme surkeita valehtelijoita kummatkin, joten jäisimme valheistamme kiinni. Totuutta emme voi kertoa, meidät vielä eristettäisiin toisitamme.
Olemme jumissa suhteessa ja suurimpia riitoja tulee näkemättämyydestä. Yritämme jaksaa vielä muutaman vuoden, jos jossain välissä pääsisimme omillemme.
Anteeksi tämä purkaus. Minulla on vain ollut viime aikoina niin huono olo asian kanssa. Emme tiedä kuinka tulemme toimeen IRL, mutten usko teittemme erkaantuvan, ainakaan hetimiten. Kumpikaan ei ole yrittänyt esittää mitään mitä ei ole ja olemme haaveissamme suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, emme tosin ihan vakavissamme.
Mutta jos sovimme hyvin yhteen myös IRL, jos pystymme elämään pitkään yhdessä toisiamme rakastaen, aiomme vielä vuosien saatossa mennä naimisiin. Tässähan alkaa taas itkettää. Saa nähdä kuinka meidän käy.. Pitäkää peukkuja.
Foorumilla tapasin uudet piirit, joista nuorempieni kanssa juttelen yhä. Tunsin jo alussa sielunkumppanuutta erääseen minua vuotta nuorempaan foorumilaiseen ja joku piiritutuistamme oli antanut hänelle meseosoitteeni ennen kesän loppua. Vähä vähältä aloimme olla entistä enemmän mesessä ja juttelimme keskenämme suurimman osan ajasta.
Puolen vuoden kuluttua tajusin rakastavani häntä.
Kahdeksan kuukauden kuluttua tapaamisestamme pudotin pommin hänen sähköpostiinsa; kerroin tunteistani häntä kohtaan. Sanoin, että jos asia ei muuten onnistuisi niin haluaisin olla vielä edes ystävä hänen kanssaan.
Hän tunsi samoin.
Ensimmäinen puoli vuotta oli yhtä tappelua minun päästä irti ensirakkaudestani. Vertailin heitä jatkuvasti, mietin välillä, etten kumminkaan pysty olemaan tässä suhteessa. Hän kumminkin tuki minua, eikä antanut mennä. Ensirakkauteni ei ole vieläkään täysin poissa, mutta rakkauteni nykyistä rakastetuani kohti on suurempi kuin ensirakkauteeni, jonka luulin olevan suurinta mitä voi tuntea.
Nyt on mennyt puolitoista vuotta rakkaudentunnustuksesta. Meillä on toisemme, olemme molemmat kokemattomia kaiken suhteen. Nimitämme tilaamme (kauko)suhteeksi. Mutta sen puolentoista vuoden aikana emme ole vielä kertaakaan päässeet kosketuksiin. Tämä kunnia kuuluu vanhemmillemme ja välimatkalle.
Jos välimatkaa olisi vain 100 km tai vähemmän olisi helppo sanoa menevänsä kaverin luokse yöksi ja ehkä matkustaa bussilla toisen luokse. Mutta ei, meillä kun matka on kahdeksankertainen. Kummankaan vanhemmat kun eivät hyväksy nettisuhteita on asia pakko ollut pitää salassa ja "tavata" vain koneella ja tekstitellä, tämän vuoksi hankin oman numeron, jotteivät ei näe laskujani, eikä vuosien varrella ole näkynyt lievennystä asianyhteyteen. Vielä pahemmaksi asian tekevät sukujuuret, joita he eivät voi sietää, tässäkään tapauksessa ei ole lievennyksiä ollut. Ei vaikka olemme vähän ohjailleet muka-huomaamattomasti, kuinka olisimme kiinostuneet mennä sinnepäin, jossa toinen asuu. Kummankin puolelta on tullut haukkuja, että siellä asuu sellaista ja sellaista porukkaa, älä sinä sinnepäin haikailekaan.
Jos jonnekin lähdemme on pakko kertoa minne menemme, eivätkä he laske ihan joka paikkaan, vaikka olemme jo 18 ja 17, autoa ei ole kummankaan käytettävissä, vaikka kortit joskus saadaan. Lisäksi olemme surkeita valehtelijoita kummatkin, joten jäisimme valheistamme kiinni. Totuutta emme voi kertoa, meidät vielä eristettäisiin toisitamme.
Olemme jumissa suhteessa ja suurimpia riitoja tulee näkemättämyydestä. Yritämme jaksaa vielä muutaman vuoden, jos jossain välissä pääsisimme omillemme.
Anteeksi tämä purkaus. Minulla on vain ollut viime aikoina niin huono olo asian kanssa. Emme tiedä kuinka tulemme toimeen IRL, mutten usko teittemme erkaantuvan, ainakaan hetimiten. Kumpikaan ei ole yrittänyt esittää mitään mitä ei ole ja olemme haaveissamme suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta, emme tosin ihan vakavissamme.
Mutta jos sovimme hyvin yhteen myös IRL, jos pystymme elämään pitkään yhdessä toisiamme rakastaen, aiomme vielä vuosien saatossa mennä naimisiin. Tässähan alkaa taas itkettää. Saa nähdä kuinka meidän käy.. Pitäkää peukkuja.
Vastaukset 3
Vanhimmat
oudot vahemmat teillä kun olette jo noin vanhoja
pidetään peukkuja
Vanhempasi eroavat.
Teidän kannattaisi ehkä sopia jokin tapaaminen silloin, kun toisen perhe on tulossa edes vähän lähemmäs toista. Jos esimerkiksi asutte Helsingissä ja Oulussa ja hänen perheensä on tulossa lomalle Tampereelle, siirtyisit sinne.
Teillä on ollut pitkään juttua ja uskon, että tulisitte toimeen myös IRL. Mitään ette kuitenkaan tiedä kokeilematta. Ette välttämättä tule ollenkaan toimeen IRL, mutta parempi erota siten, kuin siksi, että vanhempanne ovat estäneet tapaamisenne ja joudutte odottamaan, että tunteenne viilenevät.
Teidän olisi hyvä puhua asiasta vanhempienne kanssa. Antaisit vanhempiesi puhua puhelimessa tämän tyttö-/poikaystäväsi kanssa. He ehkä ymmärtäisivät, että sinulla ei ole hätää. Voisit vaikka ottaa vanhempasi mukaan, kun menet tapaamaan häntä ensimmäistä kertaa.
Onnea teille ja kestävyyttä suhteeseenne! :)