Hei! Olen 18-vuotias tyttö ja takanani on aivan hirveän stressaava vuosi, ja pahimpina hetkinä tuntui kuin stressi olisi purkautunut bi-tuntemuksina. Esim. naisten kuvat kiihottivat kovasti ja yhteen naiseen vähän ihastuinkin. Olin varma, että olen jotenkin muuttumassa lesboksi ja ahdistuin vielä lisää. Voin sanoa kärsineeni lievästä masennuksesta, vaikka missään tutkimuksissa en ole ollut.
Nyt kesän aikana elämäntilanteeni on kuitenkin rauhoittunut ja nyt olen melko varma, että jos olisinkin ihan tavallinen hetero. Nyt kysynkin, onko muilla ollut samanlaisia kokemuksia?
Myöskin on pakosti tullut mieleen, liittyisikö homo-/biseksuaalisuus sittenkin mielen tasapainoon. En halua mitenkään arvostella enkä loukata niitä, jotka tuntevat oikeasti olevansa homoja tai biseksuaaleja. Tiedän puhuvani arasta aiheesta ja varaudun äreisiin kommentteihin, mutta haluaisin kuulla mielipiteitänne _omien_ kokemusteni takia.
Nyt kesän aikana elämäntilanteeni on kuitenkin rauhoittunut ja nyt olen melko varma, että jos olisinkin ihan tavallinen hetero. Nyt kysynkin, onko muilla ollut samanlaisia kokemuksia?
Myöskin on pakosti tullut mieleen, liittyisikö homo-/biseksuaalisuus sittenkin mielen tasapainoon. En halua mitenkään arvostella enkä loukata niitä, jotka tuntevat oikeasti olevansa homoja tai biseksuaaleja. Tiedän puhuvani arasta aiheesta ja varaudun äreisiin kommentteihin, mutta haluaisin kuulla mielipiteitänne _omien_ kokemusteni takia.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Iästäsi päätellen sinun kohdallasi saattaa olla kyse normaalista kehityskulusta matkalla nuoruudesta aikuisuuteen... Muuten en usko, että kyse olisi mistään mielenterveydellisestä tekijästä. Ennemminkin ehkä niin, että homous/seksuaalivähemmistöön kuuluminen saattaa lisätä mielenterveydellisiä ongelmia - mutta nekin lähinnä ympäristön suvaitsemattomuudesta johtuen.
johtopäätöksiin voi päätyä mutta ei ihan sormituntumalta kannata vetää johtopäätöksiä itsestä eikä muista. Tuntuu että pelkäät näitä tuntemuksiasi ja tunnet niistä syyllisyyttä. Siihen ei ole kuitenkaan aihetta. Omat ennakkoluulot voi tuntua erittäin ahdistavilta.
Biseksuaalisuudessa on tavallista kausittaisuus. Kun on poikavaihe on tavallaan aivan hetero ja sitten voi jossain vaiheessa naiset alkaa kiinnostaa.
Mielenterveysongelmat on asia erikseen ja niihin kannattaa hankkia apua. Stressi ei purkaudu seksuualisena suuntautumisena mutta voi tuoda pinnalle sinua vaivaavat asiat. Ihan heteropohjaltakin voit tutustua asiaan. Se ei tee kenestäkään miksikään mitään.
Kaikilla meistä on taipumuksia ajoittaisiin bi-tuntemuksiin. Et ole yksin. Jos sinulla on sellainen elämäntilanne, että on aivan kuin tyhjiö tunne-elämässä, et ole esim. saanut hellyyttä, rakkautta viimeiseen 2 vuoteen ja sitten ilmestyy joku, kuka vaan, jolta sitä saat, niin tottakai voi ihastua, eikä silloin tarvitse olla vielä kuitenkaan kyse siitä, että tosiaan on bi, tai lesbo ihan oikeasti, vaan nämä tuntemukset ovat elämäntilanteeseen liittyviä. Oli miten oli niin, puhtaassa ja aidossa rakkaudessa ei ole koskaan mitään väärää.
Sitten taas bi-taipumus ja lesbous ei todellakaan ole mikään sairaus. Ehdotan lukemaan noilta sivuilta:
http://www.seta.fi/fi/setafi42.htm
Masennus on taas aivan eri asia. Jokainen on joskus huonolla tuulella, surullinen, allapäin, jne. Jos taas on oikeasti masentunut, on syytä kääntyä lääkärin puoleen. Masennuksesta esim.:
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=1
samantyyppinen kokemus kuin sinulla, ja itsekin hetkittäin epäilin mielenterveyttäni, koska olin jo ehtinyt vakiinnuttaa heteroidentiteettini, ja lisäksi elin muuten niin myrskyisää elämäntilannetta että se jo sinänsä olisi voinut altistaa ihmisen vaikka minkälaisiin oireiluihin.
Epäillessäni itseäni pohdin mm. sitä, kuinka aitoja tunteeni naista kohtaan olivat. Pidin kyllä hänestä paljon, mutta olisinko käytännössä kyennyt rakastamaan häntä...? Tai onko elämässäni aikaisemmin ollut merkkejä ei-heteroudesta, ja onko mahdollista, etten itsekään ole niitä merkkejä koskaan ymmärtänyt?
Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia, mutta ainakin uudenlaiset tunteet ja niiden pohtiminen ovat lisänneet itsetuntemustani, ja myös ymmärrystäni elämästä ylipäänsä. Vain osa ihmisistä on 100% hetero tai homoseksuaaleja, ja loput liikkuvat siellä välimailla. Voi olla, että sinun tai minun elämään mahtuu vain tämä yksi "bissekausi", tai kenties paljon enemmän. Vielä ei voi tietää.
Kuitenkin jokaisella on oikeus määritellä itse itsensä aivan niinkuin haluaa. Jos tunnet olevasi lähinnä hetero, niin ok. Jos taas haluat jotain muuta, niin siitä vaan. Olet vielä nuori, ja voit järjestää elämäsi juuri niinkuin itse haluat, myös aikaa pohdinnoille ja mielenmuutoksille riittää. Älä ole yhtään huolissasi.
mulla on ollu aikalailla noin... Itseasias käyn koko ajan läpi sitä et mitä elämältä haluan.... Ja oon myöntäny ittelleni et voisin olla bi tai ehkäpä lesbo... Mut sit täs ihan lähiaikoina mulle tuli sellanen olo et mua "pelottaa" koko ajatus ja et olin ns. tukahtumaisillani (ja sitä ennen oon ollu (en osaa varmasti sanoo mut) aika pahas masennus tilas kuitenki noin 2 vuotta...)... En oikeen osaa selittää mut mula on kans ollu saman tyylisiä kokemuksia/tuntemuksia.... Mut tota en oo koskaan tullu miettineeks et jospa se johtuiski mielen tasapainosta... Mä en osaa sanoo... Voi olla tai sit se ei pidä paikkansa... En tiiä... Mut koita jaksella :)
sitten tiedät.
Nyt vallitsee kaupallisen yliseksuaalisuuden aika, kaikki kuvat on yliseksikkäitä taikka ainakin manipuloitu yliseksikkäiksi. Ja kukapa ei reagoisi hyvännäköisiin kuviin, niillä meidät saamaan ostamaan, kuluttamaan...eikä kukaan kutsu vartalovoiteita mainostavia alastomia kurvikkaita naiskuvia tai sixpackkiään esitteleviä karpaaseja alusasumainoksissa pornografiaksi. Vain kuollut ei niihin reagoi. Tosihetero kundi voi testata itseään Tom of Finlandin kuvilla (ovat esillä nyt Hgin taidemuseossa unioninkatu 28:ssa)
Stressinsieto on yksilöllinen ja useimmat kestävät paineita pakenemalla haavemaailmaan, raskas työ, raskaat huvit. Päiväunissa sitä ollaan kuin ellun kanat vaikka maailma romahtelisi ympärillä. Ihminen ei ole rationaalinen eläin. Eikä unista tarvitse härnäytyä. Tunne ja nautiskele. Kaverit ja ympäristö ei sun haaveiluja näe ellet niille niistä kerro. Olet siis turvassa, jos vielä tunnet epävarmuutta fantasioistasi :)
Kirjoitat muuten melko kypsästi 18-vuotiaaksi :) Kaikki tuntemani 18-vuotiaat ovat räkänokkia rääväsuita. Joo, olen varmaan ikärasisti...
Kyllä mun eka oli sellainen, että se jotenkin liittyi anoreksiaan. Kuulin, että anorektikoilla voi olla sellaisia nymfomaniakausia ja sitten selibaattia.
Ja sanoo heteroituneensa.
16-vuotias poika ja ymmärrän hyvin tilannettasi sillä, minulla on ollut myös hyvin stressaava vuosi: itselläni on ollut fyysisen terveyden kanssa ongelmia ja se on saanut koulun käynnin tuntumaan todella uuvuttavalta, sillä stressasin sitä jo muutenkin; myös eräs perheen- jäsenistäni sairastaa, mikä uupumuksen vuoksi kiristää perhesuhteita; olen myös ihastunut erääseen luokallani olevaan poikaan, eikä minulla myöskään ole hyviä ystäviä.
Toukokuussa tämä kaikki alkoi painaa minua todella kovasti ja masennuin. Kokeita oli paljon putkessa, enkä onnistunut kaikissa niin kuin olisin halunnut. Myös homouteni suhteen minulla otti koville: ihastukseni alkoi liikkua yhä enemmän toisessa kaveriporukassa ja tunsin itseni todella turhaksi ja yksinäiseksi; mikään ei onnistunut.
Reumatologi passitti jatkotutkimuksiin.
Lähete oli viimeinen niitti. Minulla ei eläessäni ole ollut niin pahaa oloa. Itkin monena iltana ja yönä, kerran rävähdin itkemään keskellä päivää. Edelleenkin minua valvottaa öisin; en ole vielä päässyt tutkimuksiin, myös opiskelu ja jaksaminen huolettaa.
Tuolloin ja nyt kaipaan vierelleni hellää ja rakastavaa poikaa enemmän kuin ikinä, mutta samalla minua masentaa ajatus, ettei kukaan halua minua. Verratessani itseäni häneen koen, ettei minussa ole mitään, mitä hän tai kukaan haluaisi; olen vain tylsä ja naisellinen, hontelo kukkakeppi.
Ihastukseni ei tiedä tunteistani, enkä ole uskaltanut pilata välillämme olevaa vähäistä ystävyyttä, sillä minulla on vähän ystäviä ja häneen luotan eniten. Lisäksi asun pienellä paikkakunnalla.
En tiedä, miten edes kertoisin, sillä kirjettä en voi välittää. Eikä tilannetta, jossa voisi rauhallisesti keskustella kaksistaan ole helppoa järjestää. Pelkään kertomisen olevan kaiken loppu. Miten uskaltaisin edes katsoa, se on vaikeaa jo muutenkin -hyvä etten änkytä tai punastu. Puhumattakaan samasta opiskelupaikasta. Tieto minusta alkaisi pahimmillaan levitä opiskelupaikalla.
Hän tuskin kuitenkaan pitäisi minusta ystävää enempänä. Tässä kaksi esimerkki kommenttia hänen suustaan:
”jos olet homo, niin pysy kaapissa. Säästytään siltäkin harmilta.”
”Ennemmin sitä nyt naista katsoo kuin jotain miestä.”
Minun paha oloni ja masennukseni johtuu: terveydestä, perheestä, opiskelusta, ja homoudesssa. Olen toivottoman yksin ja salailu saa sydänalassa myllertämään. Olen turhautunut ja toisinaan epäilen mielenterveyttäni: olenko eheä ja tasapainoinen? Rakastanko minä ketään oikeasti ja rakastaisiko kukaan minua, ja jos niin miksi?
Mielestäni bi- tai homoseksuaalisuus vaikuttaa mielenterveyteen ympäristön suvaitsemattomuuden vuoksi. Se ei ole sairaus; ympäristön negatiivinen suhtautuminen aiheuttaa pahaa oloa ja mielenterveydellisiä ongelmia.
Päätin kirjoittaa tämän tänne bi-palstalle, sillä gay-palstan asiallisuus on sitä mitä se nyt on. Joskus murrosiän alussa ihastuin tyttöihin, mutta nykyään en oikeastaan tunne seksuaalista mielenkiintoa heitä kohtaan laisinkaan. Tämän olisi voinut laittaa omaksi ketjukseen, mutta päätin nyt laittaa tämän tänne.
Hei, minusta tuo juttusi oli tosi koskettava... vaikutat muutenkin aika ajattelevalta ja kypsältä 16-vuotiaaksi. Vertaan siis niihin 16-vuotiaisiin poikiin, jotka tunnen :) Voimia sulle.
Kiitos muillekin vastanneille. Ja vieläkin saa toki kommentoida!
Ja niin kuin joku tässä ketjussa sanoikin, niin kyllä, minä pelkään näitä bi-tuntemuksia. En haluaisi olla bi tai lesbo. Joskus vain tuntuu siltä, että olen ilmiselvä bi ja tulkitsen jo monia lapsuuden tilanteita ja tapahtumia siitä näkökulmasta. Pelot johtuvat tosiaan paljon omista ennakkoluuloistani.
Se on ainakin 100-varma juttu, että vanhemmilleni en tule ikinä kertomaan mahdollisesta biseksuaalisuudestani. He ovat vanhanaikaisia oikeistolaisia, etenkin äitini.
... kommentti 16-vuotiaalta pojalta.
Itse olen täysin samaa mieltä siitä, että biseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus eivät ole mielenterveysongelmia. Seksuaalisuuden kieltäminen ja ympäristön asenteet sen sijaan voivat johtaa ongelmiin.
Omalla kohdallani voin sanoa, että biseksuaalisuuteni tunnustamisen jälkeen olen ollut onnellisempi ja tasapainoisempi.
että minun tilanteeni sentään koskettaa jotakuta. Ja kiitos, voimia todella tarvitsisin, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Jos edes terveydentilani kohentuisi ja saisi elämään jotakin varmuutta, niin jaksaisi taas näiden muiden probleemien kanssa.
Sanot pelkääväsi bi-tuntemuksia, etkä haluaisi olla bi tai lesbo. Pelkäätkö lopulta itse tuntemuksia vai ympäristön reaktioita? Tärkeintä olisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on nyt. Helppo sanoa, mutta niin hurjan vaikea toteuttaa. Kai oman elämän ”korkein olemus” löytyy, jossain vaiheessa, vaikka tuntuukin, että monet rakentavat identiteettiään koko elämänsä.
Itsekään en tiedä, miten asiat ovat muutaman vuoden päästä. Tänään olen homo ja varmasti vielä huomennakin. Miten asiat sitten lopulta ovatkin, niin toivon etten ole enkä jää yksin, ja olisi hyvä olla.
Itse ihmettelin seitsemännellä luokalla, miksei yksikään tyttö enää kiinnosta. Poikia taas silmäilin usein välitunnilla. Ensin ajattelin, että heijastan heihin toiveita omasta kehostani, mutta sitten minussa heräsi tunteita ystävääni kohtaan ja ne tulivat aina vain lämpimämmiksi ja hellemmiksi. Lopulta hänen seurassaan oleminen herätti seksuaalisia tunteita.
Aluksi koetin nirhata tunteeni, mutten onnistunut. Lopulta hyväksyin ne, sillä koin etteivät tunteeni ole väärin. En pelästynyt tunteitani; vaan suhtauduin tyynesti, jopa uteliaasti: olihan tunteeni sentään rakkaus.
Ympäristöä ja sen tunteita taas pelkäsin ja pelkään; minulle huomautellaan usein siitä, että näytän jännittyneeltä.
Liikuntatunteja pelkäsin yläasteella eniten: olin huono, minua homoteltiin ja haukuttiin, poikaporukka oli suurimmaksi osaksi inhottava. Sain myös varoa liian pitkiä katseita ja paljastuessaan kohtalokkaita erektioita. Muutenkin leimauduin naisellisen ja persoonallisen olemukseni vuoksi automaattisesti homoksi. Yhden luokan poikaporukka otti minut hampaisiinsa ja sitä kesti koko ylä-asteen ajan. Valitettavasti suuri osa heistä tulee myös lukioon.
Minäkään en aio kertoa vanhemmilleni. En oikeastaan edes uskalla. Olen tullut siihen tulokseen, ettei se ratkaise ongelmaa mitenkään. Olen päättänyt, että kerron sitten, kun minulla on joskus poikaystävä – I hope.
Vanhempani varmaan lopulta hyväksyisivät minut –ehkä- , mutta pettymys olisi kyllä pitkäaikainen ja kamala. Onneksi he eivät ole mitään uskovaisia, mutta ovat molemmat jo lähellä eläkeikää.
Ala-asteen viimeisellä luokalla ”seurustelin” yhden tytön kanssa. Pari kertaa pussattiin ja sitä rataa. Muistan hyvin, kun vanhempani sanoivat minulle: ” On se hyvä, ettei meidän poika ole ainakaan homo.”
Viime jouluna äitini suuttui, kun hän huomasi minun tuoneen kirjastosta homo-elokuvan.
”Miks sie tollasen olet ottanut, vahingossako?” Kun sanoin tylysti, ettei se mikään vahinko ole, niin hän totesi: ” Kaikenlaista paskaa sie ja katot.” Tarvitsee tuskin mainita miltä se tuntui.
Onko sinulla ketään, jonka kanssa voit puhua tunteistasi? Minulla ei ole ketään kenelle puhua. Kerran meinasin puhua kouluterveydenhoitajalle, mutta eipä tullut, kun hänellä oli mukanaan harjoittelija-tytönhupakko.
Onneksi sinun olosi taitaa jo olla parempi. Minulla on mennyt koko kesäloma pilalle; tämä jatkuva suru ja huoli kun ei tunnu laantuvan: jonain päivänä helpottaa vähän, mutta sitten alkaa taas kuristaa.
Kaikkea hyvää sinulle!
Joo, voit tosiaan olla oikeassa: ehkä ympäristön (vanhempieni etunenässä) reaktiot pelottavat minua enemmän kuin itse tuntemukset.
Minä olen ollut ihastunut ala- ja yläasteen aikana pariin poikaan. Kuitenkaan edes yläasteella ihastuminen ei ole ollut seksuaalista. Tänä keväänä pääsin lukiosta, jossa olo oli helvetillistä koko kolmen vuoden ajan. En tavannut juuri ketään muita ihmisiä kuin luokkalaisiani, jotka suhtautuivat minuun joko ilkeästi tai neutraalisti. Minun ei todellakaan tule heitä ikävä. Nyt pitää ehkä jättää tämä aihe, ettei minua tunnisteta tästä!
Mua surettaa sun puolestasi, koska sulle on käymässä samalla lailla kuin mulle: joudut samaan lukioon kuin yläasteaikaiset kiusaajasi. Jos mä olisin ollu vähän rohkeampi, olisin mennyt täältä tuppukylästä johonkin kaupunkilukioon ja aloittanut uuden elämän. 15-vuotiaana sellainen ei kuitenkaan tullut mieleenikään. Ei sulle ole tullut mieleen maiseman vaihto?
Mua on kyl joskus yläasteella haukuttu lesboksi ja nimenomaan pojat ovat haukkuneet. Ajattelin tuolloin, että se on vain haukkumanimi muiden joukossa. Mutta jos olin ja olen edelleen jotenkin erilainen kuin mitä naiselta odotetaan? Ulkoisesti olen naisellinen: meikkaan, käytän naisellisia vaatteita ja pidän siitä, että olen muodokas. Mitä jos yleinen perusolemukseni on erilainen kuin naisilla yleensä? Ainakin aika varautunut olen ollut aina.
Ei minullakaan ole oikein ketään, kenelle voisin näistä tunteista kertoa. Olen läheinen vanhempieni kanssa, mutta seksistä meillä on aina vaiettu. Ystäviä minulla ei ole. Mutta minulla on nyt paljon parempi olo kuin esim. puoli vuotta sitten, mikä johtunee siitä, että lukio loppui ja pääsin opiskelemaan yliopistoon. Jos nyt minun elämäni muuttuisi...
Jo ala-aste oli minulle helvettiä ja minua kiusattiin, milloin mistäkin, mutta yläasteeseen verrattuna se oli pelkkä hiillos. Lukio todellakin pelottaa minua, sillä se on vähintäänkin ”kertausharjoitus”, vaikkei mitään kummempaa tapahtuisikaan, niin se ettei voi täysin olla mitä kokee olevansa on todella kuluttavaa. Meidän ”kouluhistoriamme” ovat kyllä tainneet olla aika samanlaiset; yksinäiset.
On minulla tuo maiseman vaihto käynyt mielessä, muttei se onnistu ja kuitenkin on niin, että jokaiselta paikkakunnalta löytyvät ne omat idioottinsa. Onneksi pääsin kaikkein pahimmasta pukarista eroon, mutta ikävintä oli, että ihastukseni piti hänestä; ihastukselleni hän oli kiltti, kun taas minulle aivan hirveä (kävi käsiksi, haukkui, oli aina tunkemassa lautasliinoja juomalasiini yms. mitä sadisti keksiä saattaa).
On se kumma, miten rippileiri yhdistää, vaikka minkälaisia ihmisiä!
Haukkumisesta ajattelin itsekin, että homo on vain yksi muiden joukossa; se tarkoitti, että rikoin perinteisiä ”koodeja” siitä mitä ja millainen pojan tulisi olla.
Fyysisesti en näytä kovin naiselliselta –harmi-, mutta elehdintä ja henkinen olemus taas ovat sitä. Se ei ole mitään teatteria, vaan todellakin koen niin, mutten kuitenkaan ole transvestiitti, eikä se ole mitenkään seksuaalista. Transgender olen kuitenkin jollakin tasolla. Tiedän, että naisellinen mies on monelle yökötys ja friikki. Olen joutunut jo kuulemaan siitä. Kuitenkin aion olla yhä enemmän sitä, mitä koen olevani. Ulkoista olemustani on aina kritisoitu, mutta se ettei välitä –menee boheemina eteenpäin – hiljentää kyllä aina haukkujia.
Toivon todella, että elämäsi alkaa mennä parempaan suuntaan ja uskon niin myös käyvän. Olen sinulle oikeastaan vähän kateellinen: olet kahlannut lukio-helvetin läpi, mutta minä vasta aloitan sen. En kyllä aio jäädä tuleen makaamaan .
Tuli tässä vielä mieleen, että jostakin syystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin suhtautuminen on kaikkein negatiivisinta juuri lukioikäisillä, etenkin pojilla. Tästä oli kerran Helsingin Sanomissa.
Täytyy kuitenkin ajatella positiivisesti: ehkä tämän kaiken jälkeen minusta tulee vahvempi ja puhtaampi ihminen, ellei katkeruus kiteydy sydämeeni. Muutenkin, kun joutuu kaikenlaisia tällaisia asioita pohtimaan, niin huomaa ihmisen ja inhimillisyyden täällä materialismin keskellä. Kaikki eivät sitä aina tunnu huomaavan ja käsittävän.
Oli mukava keskustella sinun kanssasi. Minuakin hieman hirvittää, että joku tunnistaisi minut nimimerkin takaa, mutta tuskin ne pölhöt tänne eksyvät ja kai niilläkin on joku raja.
Voihh, tunnistaisinpa jonkun pakotien ja keksisin, miten viedä asioita eteenpäin. Saa nähdä saanko niin paljon voimaa ja rohkeutta, että uskallan tulla jollekulle kaapista, ehkäpä ihastukselleni. Onhan se kyllä melkoinen riski ja epäilen hänen kypsyyttään käsitellä tämän luokan asioita. 16-vuotias on kuitenkin niin nuori ja …
Hienoa, että olet kirjoittanut tänne. Älä suotta pelkää, että sinut tunnistettaisiin, alueena tänne kirjoittavilla on koko Suomi ja kaltaisiasi on paljon.
Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin ennen kaikkea ole rohkeasti oma itsesi jatkossakin.
Oletko tullut ajatelleeksi, että mainitsemasi näkyvä feminiinisyys itsessäsi (eleet jne.) voikin alitajuisesti auttaa lähipiiriäsi hyväksymään joskus sinun mahdollisen poikaystävänkin. Tarkoitan, että tämä mahdollisuus on ikään kuin jo "ilmassa" vaikka siitä ei ehkä puhuta.
Toivotan sinulle voimia olla rohkeasti oma itsesi. Ja olemalla ennen kaikkea rehellinen itsellesi jaksatkin.
Enpä ole ennen lukenu täällä näin koskettavaa "kirjeenvaihtoa". Ja noin nuorten kirjottamaa. Tuli paljon ajatuksia mieleen. Se on ainakin varmaa että perhe on tosiaan jotain tajunnut, kun tuollaisia kommentteja heittää. Surullista tämä pelko mitä meitä kohtaan tunnetaan. Oma äitini on minut hyväksynyt, mutta vieläkin välillä huomaan, miten hän toisaalta toivoo, että olisin ns. normaali. Välillä suorastaan vaatii, että mun pitäis pitää matalaa profiilia suuntautuneisuuteni kanssa, koska minulla on lapsiakin. Salailua ja valehtelemistako pitäisi lapsille opettaa? Itselläni ei asia enää ole ongelma, en voi sanoa etten haluaisi olla lesbo. Tykkään itsestäni tällaisena. Toivottavasti tekin vielä joskus itsestänne.
Hyvä, että "kirjeenvaihto" herätti ajattelua. Normaalisti en kauheasti täällä kirjoittele, vaikka palstalla pyörinkin, sillä neuvominen on vaikeaa kun ei oikein tiedä itsekään mitä tehdä.
Jotenkin vain riipaisi sydäntä niin paljon, että vuodatin palan syvintä itseäni tänne, mutta ei kirjoittaminen oikein auttanut. Vieläkin myllertää.
En tiedä tajusivatko he varsinaisesti mitään, mutta kun kävin katsomassa Brokeback Mountainin ja isäni tunki tietämättään mukaan, niin kyllä hän oli hiljainen elokuvan jälkeen. Totesin vain, että olipa ihana elokuva ja olin kuin mitään ei olisikaan. Toivoin, että hän olisi sen kautta saanut enemmän ymmärrystä, mutta ei hän se niin mennyt.
Muutama päivä sitten isäni kertoi homovitsin ja ärsyynnyin, että pitää sitä kaikenlaista tyhmää hölöttää ja siihen hän alkoi nauraa: "Ai niin taidat olla itekkin!"
Omien vanhempien suusta se kuulostaa pahalta ja varsinkin se säälivä ja pilkkaava, halveksiva asenne: "ei oo kaikki kohallaan ja säälin teitä b-luokan ihmisiä."
on alkanut puoliksi epäillä jotain ja nyt se katsoo miten reagoit vitseihin ym. Niin munkin äiti tekis varmasti...
ainakin, että he arvailevat jotakin, mutta kyllä se "heterotyrkytys" on voimissaan: " ...sitte kun sun muija..."
Vaikka he tietäisivätkin homoudestani, niin ei siihen kyllä yhtään kannusteta, eikä muutenkaan tueta. Olisi se hienoa, jos joku tukisi. Olisi, vaikka ihana ja hellä poikaystävä, mutta mistä sellaisen löytäisi? Ei ollut koko yläasteella montaa poikaa, josta olisin kiinnostunut, sillä monet olivat todella lapsellisia ym. Pojat on poikia...
Yhdeksän päivää ja sitten alkaa lukio. Jännittää taas nähdä ihastukseni. On tämä kyllä niin epätoivoista, mitä toivoa minulla on hänen suhteen; hän ei kuitenkaan halua minua. Luulen, että kuilu välillämme kasvaa.
Joinain hetkinä minut täyttää sellainen hirveä rohkeuden puuska ja ajattelen, että kerron tunteeni, mutta sitten kun näen hänet tuntuu kuin joku kaataisi kylmää vettä niskaan ja minua alkaa pelottaa.
Tapasin pari päivää sitten erään "ystäväni" ja kyselin ihastuksestani, mutta "ystäväni" kertoi, että ihastuksellani on aina jotain menoa tai kiire, eikä "ystäväni" ole sen tähden ollut ihastukseni kanssa paljoa tekemisissä. Ihmettelimme molemmat, mitä hän puuhaa. Minä vain pahoin pelkään, että hänellä saattaa olla tyttöystävä.
En tiedä, miten kestän lukiossa, sillä tuntuu, että olen jokatapauksessa aivan yksin -sydämeni on. Kun jaksaisin viedä kaiken kunnialla läpi, ehkä avaudun kouluterveydenhoitajalle. En keksi mitään muutakaan.