Vaikea

Viestisi oli surullinen...
Minulla tuli mieleen,että elämästänne puuttuu yksi suuri "tukipilari" -isä.
Voisiko siinä olla avain panikoimiseen,ainakin yksi suuri syy? Onkohan isä kuollut vai onko ero ollut läsnä perheessänne? Kun isä oli vielä läsnä,millainen hän oli; kiltti vai väkivaltainen?
Tuollaiset isot asiat saattavat jäädä muhimaan pienen ihmisen sydämeen ja ajatuksiin,ja ikään kuin huomaamattaan ja tahtomattaan kantaa niitä sisällään päivästä toiseen..
Oletko esim. sinä käynyt missään juttelemassa panikoimisestasi? Jutteleminen tuo ahdistusta (ainakin minulla teki niin),mutta pitkässä juoksussa se helpottaa ihmeesti!

Valtavasti voimia ja tsemppiä Sinulle ja muille perheesi panikoiville ihmisille.
Olisi ihana auttaa,mutta mitempä sitä voisi..
Lääkettä saa lääkäriltä,mietoakin -ja se helpottaa oloa erinomaisesti.Sellaistakin lääkettä on,mihin ei jää koukkuun..
Jutelkaa keskenänne,ja toivon todella että pääsisitte eroon panikoimisistanne.

Ikävä kyllä nuo voi mennä eteenpäin lapsille. Ei välttämättä geeneissä vaan ihan sillei että lapsi samaistuu vanhempiinsa ja oppii siten käyttäytymismallit. Sen takia on hyvä saada itsensä mahdollisimman eheäksi ennen lasten hankkimista. Kasvatuskaan ei tuohon välttämättä auta, koska ne käyttäytymismallit on niin monilta osin tiedostamattomia ja osa omaa persoonaa. Mutta esimerkiksi psykoterapiassa voi tiedostaa tunteitaan ja käyttäytymistään niin paljon, että noita voi muuttaa ja siten tulla paremmin omaksi itsekseen.

Isän poisolo voi olla tuossa teillä ihan ratkaiseva tekijä, mutta muuta en osaa tarkemmin sanoa.

Moi!
Minusta sinun pitää rohkaistua ja käydä juttelemassa paniikkihäiriöstäsi ja tilanteestasi.

On nimittäin tosi tärkeää, että löytäisit sellaisen henkilön, joka tukisi sinua ja olisi sinun turvaverkkosi huonoina hetkinä. Tiedätkö mistä niitä voisi löytää? Voit mennä esimerkiksi lähimpään terveyskeskukseen hakemaan tukea tai sitten jos olet vielä koulussa tai aloitat opiskelut niin sieltä yleensä saa oikein hyvää apua! On kokemusta! Joka tapauksessa tarvitset nyt tukihenkilön, riippumatta kuinka oma perheesi voi.

Tiedän jo aloittaessani tätä tekstiä, että tästä tulee pitkä, mutta toivon, että se avaa sinulle joitain polkuja parempaan tulevaisuuteen.

En tiedä miten paha paniikkioireilu äidilläsi on, mutta minusta sinun pitäisi voida keskustella äitisi kanssa - äitisi varmaan osaisi neuvoa mistä saisit apua. Voisitko ajatella, että ottaisit asian esille, silloin kun hän ei panikoiIhan rauhassa.

Ymmärrän sinua oikein hyvin. Minulla itsellänikin on paniikkihäiriö - ollut jo pitkään. Samasta kärsivät siskoni ja veljenikin. Ja vanhempani ovat myös herkkiä. Panikointi tarttuu hyvin herkästi toiseen. Se on vähän kuin vauvat, jotka alkavat itkeä vaan siitä syystä että kuulevat toisen itkun ja ajattelevat, että jotain on vialla.

Minkälaisiin tilanteisiin sinä joudut? Joudutko lohduttamaan ja tukemaan toisia? Koetko ettet itse saa tukea, koska et uskalla kysyä koska pelkäät että muut alkavat panikoimaan? Mieti tilanteita mitkä ahdistavat? Ja kerro niistä ammattiauttajille tai voit myös vastata kysymyksiin tähän palstaan. Minulla on kokemusta!

16 vuotiaana on todella kova pala auttaa toista etenkin jos itse ei ole kunnossa. Sinun ei tarvitse tehdä moista. Se on vanhemman tehtävä.

Paniikkihäiriö on osittain perinnöllistä tai ainakin sille altistuminen. Ja paniikkihäiriöisiä on paljon, usko vaan! Et ole ainoa! Varmasti kaveripiirissäsi on kohtalotovereita. Et vaan tiedä, koska siihen kuuluu kova kontrolli ja etenkin se kontrollin menettämisen pelko ja sen takia me "häiriköidyt" emme kovin usein itseasiassa näytä tautiamme toisille. Näin olen huomannut!

Mutta on joitakin asioita mitä sinun pitää ajan kanssa ajatella ja pohtia. Niihin ei tule vastausta ihan hetkessä, mutta on hyvä pikkuhiljaa ajatella tulevaisuuden varalle.

Ensinnäkin, minä olin alussa sairastuessani todella vihainen, että sain tämän taudin ja että joudun sen kanssa elämään. Mutta asiaa pitkään pohdittuani tulin hyvin yksinkertaiseen päätelmään. Jos aion elää - ja niin päätin sillä monilla on asiat vielä paljon huonomminkin, ei ole vaihtoehtoja valita, saako elää vai ei! - niin tämän taudin kanssa minun on oltava ja tultava toimeen.

Mietin myös paljon kenen on syy? Äitini, isäni, huonojen geenien? Mutta tulin myös tulokseen, että jollei näitä geenejä olisi ei olisi minuakaan! Ja juuri nämä herkkyys-geenit tekevät minusta aivan "spesiaalin/omani". Eikä se ole äitini tai isäni syy. Ei kukaan ole syyllinen. Kaikki me olemme syntyneet ihan viattomina ihmisinä. Ei kenelläkään ole aikomusta haluta omille lapsille pahaa. Oletko koskaan ajatellut että tämä sinun "herkkyytesi" voisi olla jotain ihan hienoa ja ihan erikoista! Ehkä joskus saat siitä aivan uudenlaisen voimavaran!

Näin pystyin katsomaan omia vanhempiani aivan eri vinkkelistä. Heitä ei kannata syyllistää, sillä syyllistämisellä heidän elämänsä vaan vaikeutuu ja heidän paniikkioireet/ tai ahdistus/syyllisyyden tunto vain lisääntyy! Minusta oli hienoa että minä olen olemassa, ehkä hieman tärinäisenä, mutta kuitenkin, ja luulen, ja myös ymmärrän etteivät he koskaan 60 luvun lopulla olleet tietoisia paniikkihäiriöstä. Onneksi he eivät liikaa miettineet, sillä muutenhan minua ei olisi!

Sitten siitä pelosta, että paniikki siirtyy lapsiisi. On tosi hyvä, että jo nyt tiedostat asian. Olet nuori ja voit tehdä paljon sen eteen. Luulenpa, ettei äidilläsi esimerkiksi ollut niin paljon tietoa paniikkihäiriöstä kun hän oli nuori.

Tämä tauti diagnosoitiin eli tunnistettiin lääketieteellisesti vasta 80-luvun lopulla eli oikeastaan 90-luvulla siitä alettiin puhua Suomessa. En tiedä äitisi ikää, mutta ehkä hän ei ole tiennyt sinun ikäisenä, jos hänellä oli oireita, mikä häntä edes vaivaa!
Näin kävi minulle.Se ei todellakaan ole mukavaa. Minusta nyt olemme siinä onnellisessa tilanteessa, että tauti on määritelty ja varmasti lääkäreitä koulutetaan hoitamaan jo paniikkihäiriötä. Koko ajan kehitetään parempia lääkkeitä ja hoitokeinoja!

Minusta sinun on siis turha huolehtia siirtyykö tämä tauti lapsellesi. Tai jos mietit sitä niin voit ajatella, että sinä tulet olemaan lapsesi äiti ja tukipilari - ja samoin tulevien lapsiesi isä. Olen aivan varma, että jos lapsesi kärsii samasta taudista, sinä olet viisaampi ja vanhempi!
Ja jos nyt hoidat tautiasi hyvin, mikä on todella mahdollista, niin sinun ei tarvitse surra,ettet tee lapsia. On todistettavasti tutkittu, että mitä varhaisemmassa vaiheessa paniikkihäiriö todetaan ja mitä nopeammin sen hallintaan tartutaan, siitä selviää helpommin! Minusta on hienoa että jo nyt ajattelet noita eri mahdollisuuksia. Ja on myös tutkittu, että iän myötä etenkin naisilla oireet vähentyvät- erityisesti juuri raskauden aikaan- ja voin taas henkilökohtaisesti sanoa, että niin tulee käymään. Paniikki on usein nuorien naisten tauti ja usein herkkien. Kun ikää kertyy, herkkyys ei katoa, mutta itseluottamus karttuu!

Itse sairastuin 18 vutiaana, ja olen surrut pitkään sitä etten voi koskaan saada lapsia, koska en halua heille tätä taakkaa! Mutta mieleni on muuttunut. Voin tehdä lapsia jos haluan, se ei ole ongelma. Sillä minä tiedän mitä paniikkihäiriö on. ja uskon, että kun asioista kerrotaan jo ihan pienestä lähtien, ne eivät tule sitten ihan totaalisena yllätyksenä. Jos lapselleni tulee paniikkikohtaus, minä osaan hoitaa ja rauhoittaa.Se on minun tehtäväni. Osaan myös hyvin ennakoida tilanteita ja ehkä myös estää niiden tulemista. Lapsen hankkiminen on varmasti hyvä silloin kun pystyy tiedostamaan oman ongelmansa ja tietää kuinka niistä päästään yli ja eteenpäin.
Ja vielä voin sanoa, ettei kukaan ihminen ole jättänyt minua kun olen kertonut omista ongelmistani. Minulla on ollut tapana, että jos ihminen on mielenkiintoinen, en heti pelota, mutta aika pian olen kertonut tästä Paniikkiherrasta, joka joskus haluaa otta asiat haltuunsa.

Sitten vielä siitä, että sinun sisarillasi on paniikkihäiriö. Samoin minulla ja minulla on nyt- n. 35 vuotiaana- erittäin lämpimät suhteet sisaruksiini. Jotenkin viestistäsi ajattelin tai tulkitsin, että olisit toivonut, ettei heillä olisi samaa tautia. No kukapa ei ! Mutta tiedätkö, jos olet avoin ja rehellinen näitä lähimpiä ihmisiä kohtaan, saat heistä maailman ja loppuelämäsi tärkeimmät ihmiset. He, ei kuin muut, ymmärtävät sinua, koska ovat käyneet samaa läpi. Varmasti isosiskosi, jolla ei ole tätä paniikkia on varmasti kokemusta monenmoisesta myös!
Jos teillä ei vielä ole tällaista suhdetta, se olisi hyvä joskus- vaikka 5 v. tähtäimellä luoda-Sillä usein juuri näiden siskojen ja veljien kanssa saavutetuissa suhteissa on se hyvä, ettei paljoa tarvitse selitellä. Perusasiat ovat olemassa, perusluottamus ja läsnäolo.

Vielä lopuksi, minusta on turhaa ajatella liikaa sitä isäsuhteen puuttumista. Tietysti me kaikki haluamme isän ja äidin, perheen joka huolehtii. Mutta on varmasti hyvä syy, ettei isää nyt vain ole juuri siinä. Ja sitäkin varmaan joudut läpikäymään. Mutta minusta pitää suuntautua eteenpäin, etenkin kun on nuori.
Äidilläsi ja isälläsi oli varmaan hyvä syy. Minusta olisi kyllä mielenkiintoista kuulla, mitä ajattelet tästä "erosta". Näetkö edelleen tai haluatko tavata isääsi ?

Olisin kovin otettu jos vastaisit minulle ihan näille sivulle! Jos haluat voin keksiä jonkun henkilökohtaisemman sivun jutella asioista! Mutta kaikesta huolimatta elämä vie eteenpäin!


Ja mitä kaikkea ihanaa elämä voikaan tuoda!
Vapaudu menneen kahleista, mutta ole viisas vapatuessasi, että elämä tuo!