Dan Andersson

Luin äsken netistä Dan Anderssonin runon. Niitä ei minun ole helppo lukea ja ymmärtää, kun ovat ruotsiksi ja vanhaa kieltä, siksi luen vain yhden aina joskus.

Hänen runonsa kertovat elämästä Suomalaismetsissä Ruotsissa 1800-luvun alussa ja 1900-lopussa.

Nyt luin Vaggsången vid Kestina.

Tämä kertoi vanhasta miehestä, jonka elämä oli tuntunut helpottavan, kun nuorin lapsi lähti kotoa ja mies sai samoihin aikoihin mökkinsä velattomaksi ja lopetti työn kaivoksessa. Hänen partansa oli silloin jo valkea.

Mutta kohta tuli nuorin tytär kotiin lapsen kanssa. Isä kiroilli tytärtä talven, mutta lopetti keväällä, kun vanhin tytär tuli käärön kanssa. Isä oli täyttänyt jo 70 vuotta, kun haki kehdon takaisin vintiltä romujen seasta.

Hän teki taas raskasta työtä, että sai lapsille ruokaa.

Joskus talvella metsätöissä tuntui helpomalta, kun oli kaunista ja rauhallista eikä kuullut, kuinka lapset itki ruokaa.

Nuorimmalla tyttärellä ja hänen lapsellaan, oli keuhkotauti ja tytär yski verta. Yksi poika oli kuollut keuhkotautiin ja yksi tehtaan virheen takia. Isä oli pyytänyt tehtaasta apua sairaanhoitoon, mutta ei ollut saanut. Nyt hän ajatteli, että mieluummin ryömii polvillaan kerjäläisen lapsen takia, kuin pyyttää herroilta edes pientä neuvoa.

Sitten kerran hän sai sairaskohtauksen metsätöissä ja tunsi kuolevansa. Mutta mieleen tuli, oliko hän koskaan kertonut perheelleen, ettei vihannut lainkaan, vaan oli rakastanut kaikkia heitä ja jokaista uutta, joka kehtoon ilmastyi.

Hän ajatteli myös, että tyttäret saavat hommata itselleen aviomiehen, mutta yks mies ei riittäisi vaan tarvittais kolme tai neljä häntä korvaamaan.

Kerroin vain pääkohdat runosta, joka oli pitkä. Itse olen alle 50v. ja joskus luullut elämääni vaikeaksi. Surin tämän kauan sitten kuolleen hyvän miehen elämän kovuutta. Hänen nimensä oli Paljaka-Anders.