Eräänä torstaipäivänä tietty henkilö halusi välttämättä tulla kotiini. Hän oli tuttavani Jonna, jonka alituiseen syljestä limaiset suupielet ja värjäämättömien suortuvien alta pilkistävät törökorvat tekivät hänestä lapsenomaisen näköisen, 14 vuoden iästään huolimatta. Minulla oli häntä kohtaan viha-rakkaussuhde; yksinäinen pieni poloinen rinnallani tuntui silloin tällöin hyvältä, mutta usein sain hätistellä häntä pois luotani, etteivät paremmat kaverini huomaisi että olen hänen kanssaan joskus tekemisissä. Sinä päivänä Jonna oli onnistunut tuplaamaan surkeutensa, sillä koulun ruokalassa hänen itkuturvonneet silmänalusensa ja kuivat huulensa kiinnittivät ainakin minun huomioni heti.
En itse olisi koskaan alentunut ensin kontaktia Jonnaan, joten otin tyynesti lautaselleni pienen annoksen kaalilaatikkoa ja siirryin syrjäisempään pöytään. Säälinnälkäinen Jonna seurasi heti perässäni kuin tauti, ja istuutui minua vastapäätä.
"Sitä ei ole vieläkään löytynyt", Jonna vaikersi, yrittäen pitää ääntään kasassa. Hänen silmiinsä ilmestyi kuitenkin paljastava kuulto.
Pyörittelin kaalilaatikkoa haarukalla ja katselin milloin kyyneleet alkaisivat tipahdella hänen poskilleen.
"Kyllä se vielä löytyy", sanoin ja yritin valheellisesti parantaa hänen oloaan.
"Niin kai, mutta..." kuului paskanruskeiden hiusten seasta ja sisimpääni alkoi nousta hitunen inho. Jonna kuitenkin niiskaisi räkäisesti, nosti päänsä ja kysyi vapisevalla äänellä: "Saanko käydä tänään teillä? Masentaa niin kamalasti."
Masentaa niin kamalasti, yni yni.
"Kyllä kai se käy. Pyöräile sitten koulun jälkeen meille niin tehdään jotain mukavaa."
Jonnan paakkuisille, etoville suupielille nousi pieni, kiittävä hymy, mutta en saanut siitä oikein mitään irti.
Kello neljän aikaan kuulin ulkoa pyörän äänen ja nousin historianläksyni äärestä avaamaan oven. Jonna tuli sisään tuulitakki kahisten ja tunkkaisella ominaishajullaan eteisen vallaten. Ulkovaatteet jäivät naulakkoon kun talutin hänet keittiöön.
"Pakastimessa on vaniljajäätelöä, haluaisitko?" kysäisin ympärilleen pälyilevältä tytöltä.
"Joo. Teillä on muuten tosi kaunis koti", hän sanoi, vaikka asuimme vain tavallisessa rivitaloasunnossa. Kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö.
"Jaa-a", vastasin ja otin jäätelön sulamaan tiskipöydälle, "mennään huoneeseeni".
Kävelin Jonna perässäni lukaaliini. Petini oli petaamatta ja pienellä työpöydällä oli lukoton päiväkirja, sillä en uskonut että kukaan siihen koskisi. Jonna ei istahtanut minnekään vaan katsoi huoneeni läpi, kattoa myöten.
"Voit laittaa television tai radion päälle jos haluat, menen leikkaamaan sitä jäätelöä. Tuon sitten tänne", sanoin ja jätin huoneeni Jonna sisälleen.
Otin laatikosta paksuteräisen keittiöveitsen ja painoin sen jäätelöön. Pahus, se oli vielä melko kovaa. Runttasin veistä jäätelön sisään voimalla, samalla kun huoneestani kuului pieni napsautus ja NJR alkoi pauhata. Lopulta sain yhden, tukevan siivun leikattua.
"Oletteko muuten katsoneet kaikki mahdolliset paikat mihin se olisi voinut mennä", huusin Jonnalle kysymyksen keittiöstä samalla kun huuhtelin veistä hiljaisella, kuumalla vedellä. Sain vastaukseksi vain epäselvää muminaa. Ei vastaus minua oikeastaan edes kiinnostanut.
Toinen siivu, noin. Kalistelin esille kaksi jälkiruokakuppia, nostelin veitsellä jäätelöpalat niihin, pesin veitsen ja laitoin sen takaisin laatikkoon. Avasin jääkaapin oven tiivisteiden otteesta ja katsoin sen lemahtavaan kylmyyteen.
"Haluaisitko kinuskikastiketta", huusin toisen kysymyksen.
Juuri samalla hetkellä kuulin äänet. Eteisovi paiskattiin kiinni ja pyörä lähti liikkeelle. Juoksin ikkunalle ja näin Jonnan pyöräilevän kengät ja takki kainalossaan, niin lujaa kuin ilmeisesti kykeni, edes taakseen vilkuilematta. Pulssini nousi välittömästi valtaviin lukemiin tuosta näystä, sillä olin samalla aivan mielettömän vihainen ja samalla mielettömän peloissani. Kävelin järkyttyneen hitaasti huoneeseeni ja näin päiväkirjani aukinaisena pöydällä, juuri sillä aukeamalla missä oli viimeisin merkintäni.
"2.10. 22:15
Rakas päiväkirja,
vanhempani riitelivät tänään taas. Isä ilmeisesti luuli että äiti on uskoton joten hän uhkasi avioerolla ja nimitteli äitiä huoraksi. Minua suututti, joten lähdin kävelylle metsään salaiselle reitilleni ja kaivelin kynnenalusia linkkarillani, kunnes havaitsin kuinka jokin rapisteli kuivien lehtien seassa. Luulin ensin että se on siili, mutta sitten kuulin vaimeaa ulinaa. Menin katsomaan mikä ihme siellä on - ja arvaa minkä löysin? Jonnan paskaisen yorkshrinenterrierin, olikos sen nimi Nasse tai jotain. Sen takajalassa oli pahan näköinen haava ja se nuoli sitä kuin vimmattu. Piski oli ilmeisesti iloinen kun näki minut, sillä aina pienillä nuolemistauoillaan se katsoi minua isoilla, tummilla silmillään ja heilutti häntäänsä.
Minua toisaalta säälitti, toisaalta etoi. Jonnan tyhmä koira, joka oli karannut omakotitalon pihaa ympäröivän aidan alta, saanut jostain tuon haavan ja eksynyt sitten metsään ulisemaan. Otin takintaskustani kännykän ja aioin soittaa Jonnalle. Mutta sitten mieleeni tulvahtivat hänen inhottavat suupielensä, joissa oli aina jotkin isot räkäpallon näköiset löntit. Hänen muodottomat lättähiuksensa, joiden lomasta tursusivat jumalattomat Dumbokorvat ja hänen saatananmoinen lapsellisuutensa. Lisäksi se koira näytti isolta viemärirotalta likaisen turkkinsa kanssa.
Minua ärsytti aivan tuhottomasti.
Polvistuin koiran luokse (se ei juuri päässyt liikkumaan haavan takia) ja katsoin syvälle sen pallosilmiin. Tartuin sitä lujasti niskasta, jolloin siitä pääsi hämmentynyt ulvahdus, painoin jalallani sen alaruumista ja napsautin linkkarini uudelleen auki vapaalla kädelläni. Kohotin veitsen ja työnsin sen lujaa koiran karvaiseen, lämpimään nahkaan, jolloin otus alkoi kiemurrella ja huutaa. Olin kuitenkin sitä sen verran vahvempi ja painavampi, että sain pidettyä sen paikoillaan. Nostaessani veitsen uuteen iskuun haavasta tulvahti tummaa verta, joka alkoi valua pitkin sen kiihkosta kohoilevaa kylkeä. Tällä kertaa tein useamman iskun peräkkäin ja koira ulvahti lujaa joka kerralla. Minua hymyilytti. Turha eläin, joka ansaitsi kuolla.
Linkkarini ei ollut kuitenkaan tarpeeksi pitkä, että se olisi yltänyt vahingoittamaan tappavasti koiran sisäelimiä. Otin napakamman otteen niskasta ja siirsin veitsen parkuvan kuonon alle. Painoin kaikella voimallani veistä sen kurkkua vasten ja vetäisin. Tällä kertaa rakki korahti oudosti ja sen kurkusta ja kidasta alkoi vuotaa tolkuttomasti verta, joka solisi maahan pudonneiden lehtien päälle. Sen silmät alkoivat lasittua ja suun verinen kurlutus vaimeni hiljalleen. Lopulta koira velttoontui verisiin käsiini ja nousin ylös. Ruumis nytkähteli vielä hetken, kunnes se lopulta oli täysin liikkumatta maassa. Katsoin sitä hetken, oudon euforian vallassa. Veri alkoi kuivua käsiini inhottavan kiristäväksi kalvoksi, joten sylkäisin niihin ja hieroin veren tummaan takkiini. Housuissanikin oli tahroja, mutta niitä ei juuri huomannut. Työnsin linkkarin taskuuni myöhempää pesua varten ja mietin miten piilottaisin koiran. Lopulta päätin viedä sen kauemmaksi polusta ja keräsin sen päälle suuren kasan lehtiä. Piilotin myös veritahrat lehtien alle. Menin sitten kotiin kun äiti oli lähettänyt tekstiviestin, että kaikki on taas kunnossa. Isä oli lähtenyt baariin, joten katsoin loppuillan äitin kanssa TV:tä.
Mietin illan aikana hivenen sitä, löytäisiköhän kukaan ruumista.
Mutta jos joku löytäisikin, minua ei varmaan epäiltäisi. Ja pian tulee muutenkin lumi, joka peittää kaiken alleen.
Pitää mennä nukkumaan, hei hei."
Luettuani tuon päiväkirjamerkinnän uudelleen, Jonnaa ajatellen, suustani pääsi räjähtävä nauru, joka pakotti minut kaksinverroin lattialle. Kuitenkin naurun seasta tihkuivat lopulta kyyneleet.
---
15-vuotias kirjailijanalku (?) tässä siis kirjoittelee. Palautetta tekstistä toivoisin.
En itse olisi koskaan alentunut ensin kontaktia Jonnaan, joten otin tyynesti lautaselleni pienen annoksen kaalilaatikkoa ja siirryin syrjäisempään pöytään. Säälinnälkäinen Jonna seurasi heti perässäni kuin tauti, ja istuutui minua vastapäätä.
"Sitä ei ole vieläkään löytynyt", Jonna vaikersi, yrittäen pitää ääntään kasassa. Hänen silmiinsä ilmestyi kuitenkin paljastava kuulto.
Pyörittelin kaalilaatikkoa haarukalla ja katselin milloin kyyneleet alkaisivat tipahdella hänen poskilleen.
"Kyllä se vielä löytyy", sanoin ja yritin valheellisesti parantaa hänen oloaan.
"Niin kai, mutta..." kuului paskanruskeiden hiusten seasta ja sisimpääni alkoi nousta hitunen inho. Jonna kuitenkin niiskaisi räkäisesti, nosti päänsä ja kysyi vapisevalla äänellä: "Saanko käydä tänään teillä? Masentaa niin kamalasti."
Masentaa niin kamalasti, yni yni.
"Kyllä kai se käy. Pyöräile sitten koulun jälkeen meille niin tehdään jotain mukavaa."
Jonnan paakkuisille, etoville suupielille nousi pieni, kiittävä hymy, mutta en saanut siitä oikein mitään irti.
Kello neljän aikaan kuulin ulkoa pyörän äänen ja nousin historianläksyni äärestä avaamaan oven. Jonna tuli sisään tuulitakki kahisten ja tunkkaisella ominaishajullaan eteisen vallaten. Ulkovaatteet jäivät naulakkoon kun talutin hänet keittiöön.
"Pakastimessa on vaniljajäätelöä, haluaisitko?" kysäisin ympärilleen pälyilevältä tytöltä.
"Joo. Teillä on muuten tosi kaunis koti", hän sanoi, vaikka asuimme vain tavallisessa rivitaloasunnossa. Kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö.
"Jaa-a", vastasin ja otin jäätelön sulamaan tiskipöydälle, "mennään huoneeseeni".
Kävelin Jonna perässäni lukaaliini. Petini oli petaamatta ja pienellä työpöydällä oli lukoton päiväkirja, sillä en uskonut että kukaan siihen koskisi. Jonna ei istahtanut minnekään vaan katsoi huoneeni läpi, kattoa myöten.
"Voit laittaa television tai radion päälle jos haluat, menen leikkaamaan sitä jäätelöä. Tuon sitten tänne", sanoin ja jätin huoneeni Jonna sisälleen.
Otin laatikosta paksuteräisen keittiöveitsen ja painoin sen jäätelöön. Pahus, se oli vielä melko kovaa. Runttasin veistä jäätelön sisään voimalla, samalla kun huoneestani kuului pieni napsautus ja NJR alkoi pauhata. Lopulta sain yhden, tukevan siivun leikattua.
"Oletteko muuten katsoneet kaikki mahdolliset paikat mihin se olisi voinut mennä", huusin Jonnalle kysymyksen keittiöstä samalla kun huuhtelin veistä hiljaisella, kuumalla vedellä. Sain vastaukseksi vain epäselvää muminaa. Ei vastaus minua oikeastaan edes kiinnostanut.
Toinen siivu, noin. Kalistelin esille kaksi jälkiruokakuppia, nostelin veitsellä jäätelöpalat niihin, pesin veitsen ja laitoin sen takaisin laatikkoon. Avasin jääkaapin oven tiivisteiden otteesta ja katsoin sen lemahtavaan kylmyyteen.
"Haluaisitko kinuskikastiketta", huusin toisen kysymyksen.
Juuri samalla hetkellä kuulin äänet. Eteisovi paiskattiin kiinni ja pyörä lähti liikkeelle. Juoksin ikkunalle ja näin Jonnan pyöräilevän kengät ja takki kainalossaan, niin lujaa kuin ilmeisesti kykeni, edes taakseen vilkuilematta. Pulssini nousi välittömästi valtaviin lukemiin tuosta näystä, sillä olin samalla aivan mielettömän vihainen ja samalla mielettömän peloissani. Kävelin järkyttyneen hitaasti huoneeseeni ja näin päiväkirjani aukinaisena pöydällä, juuri sillä aukeamalla missä oli viimeisin merkintäni.
"2.10. 22:15
Rakas päiväkirja,
vanhempani riitelivät tänään taas. Isä ilmeisesti luuli että äiti on uskoton joten hän uhkasi avioerolla ja nimitteli äitiä huoraksi. Minua suututti, joten lähdin kävelylle metsään salaiselle reitilleni ja kaivelin kynnenalusia linkkarillani, kunnes havaitsin kuinka jokin rapisteli kuivien lehtien seassa. Luulin ensin että se on siili, mutta sitten kuulin vaimeaa ulinaa. Menin katsomaan mikä ihme siellä on - ja arvaa minkä löysin? Jonnan paskaisen yorkshrinenterrierin, olikos sen nimi Nasse tai jotain. Sen takajalassa oli pahan näköinen haava ja se nuoli sitä kuin vimmattu. Piski oli ilmeisesti iloinen kun näki minut, sillä aina pienillä nuolemistauoillaan se katsoi minua isoilla, tummilla silmillään ja heilutti häntäänsä.
Minua toisaalta säälitti, toisaalta etoi. Jonnan tyhmä koira, joka oli karannut omakotitalon pihaa ympäröivän aidan alta, saanut jostain tuon haavan ja eksynyt sitten metsään ulisemaan. Otin takintaskustani kännykän ja aioin soittaa Jonnalle. Mutta sitten mieleeni tulvahtivat hänen inhottavat suupielensä, joissa oli aina jotkin isot räkäpallon näköiset löntit. Hänen muodottomat lättähiuksensa, joiden lomasta tursusivat jumalattomat Dumbokorvat ja hänen saatananmoinen lapsellisuutensa. Lisäksi se koira näytti isolta viemärirotalta likaisen turkkinsa kanssa.
Minua ärsytti aivan tuhottomasti.
Polvistuin koiran luokse (se ei juuri päässyt liikkumaan haavan takia) ja katsoin syvälle sen pallosilmiin. Tartuin sitä lujasti niskasta, jolloin siitä pääsi hämmentynyt ulvahdus, painoin jalallani sen alaruumista ja napsautin linkkarini uudelleen auki vapaalla kädelläni. Kohotin veitsen ja työnsin sen lujaa koiran karvaiseen, lämpimään nahkaan, jolloin otus alkoi kiemurrella ja huutaa. Olin kuitenkin sitä sen verran vahvempi ja painavampi, että sain pidettyä sen paikoillaan. Nostaessani veitsen uuteen iskuun haavasta tulvahti tummaa verta, joka alkoi valua pitkin sen kiihkosta kohoilevaa kylkeä. Tällä kertaa tein useamman iskun peräkkäin ja koira ulvahti lujaa joka kerralla. Minua hymyilytti. Turha eläin, joka ansaitsi kuolla.
Linkkarini ei ollut kuitenkaan tarpeeksi pitkä, että se olisi yltänyt vahingoittamaan tappavasti koiran sisäelimiä. Otin napakamman otteen niskasta ja siirsin veitsen parkuvan kuonon alle. Painoin kaikella voimallani veistä sen kurkkua vasten ja vetäisin. Tällä kertaa rakki korahti oudosti ja sen kurkusta ja kidasta alkoi vuotaa tolkuttomasti verta, joka solisi maahan pudonneiden lehtien päälle. Sen silmät alkoivat lasittua ja suun verinen kurlutus vaimeni hiljalleen. Lopulta koira velttoontui verisiin käsiini ja nousin ylös. Ruumis nytkähteli vielä hetken, kunnes se lopulta oli täysin liikkumatta maassa. Katsoin sitä hetken, oudon euforian vallassa. Veri alkoi kuivua käsiini inhottavan kiristäväksi kalvoksi, joten sylkäisin niihin ja hieroin veren tummaan takkiini. Housuissanikin oli tahroja, mutta niitä ei juuri huomannut. Työnsin linkkarin taskuuni myöhempää pesua varten ja mietin miten piilottaisin koiran. Lopulta päätin viedä sen kauemmaksi polusta ja keräsin sen päälle suuren kasan lehtiä. Piilotin myös veritahrat lehtien alle. Menin sitten kotiin kun äiti oli lähettänyt tekstiviestin, että kaikki on taas kunnossa. Isä oli lähtenyt baariin, joten katsoin loppuillan äitin kanssa TV:tä.
Mietin illan aikana hivenen sitä, löytäisiköhän kukaan ruumista.
Mutta jos joku löytäisikin, minua ei varmaan epäiltäisi. Ja pian tulee muutenkin lumi, joka peittää kaiken alleen.
Pitää mennä nukkumaan, hei hei."
Luettuani tuon päiväkirjamerkinnän uudelleen, Jonnaa ajatellen, suustani pääsi räjähtävä nauru, joka pakotti minut kaksinverroin lattialle. Kuitenkin naurun seasta tihkuivat lopulta kyyneleet.
---
15-vuotias kirjailijanalku (?) tässä siis kirjoittelee. Palautetta tekstistä toivoisin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mieti kielikuvia ja tiivistä. Ei innosta lukemaan tässä muodossa. Uudelleenkirjoita, mieti, tiivistä ja uudelleenkirjoita. Anna muiden lukea ja kysy mielipidettä. Ja taas mieti ja uudelleenkirjoita. Anna tarinan kehittyä. Kenties sitten tästäkin saa irti jotain. Tämä ei vielä kuusia kurkota kuin kapsahtaakseen katajaan.
...jos todellakin olet niin nuorikin vielä :) Mielestäni varsin sujuvaa ja kiinnostavasti kirjoitettua kerrontaa, joskin toisinaan itseään toistavaa ja liian monisanaista. Ehkäpä tosiaan kaipaisi tiivistämistä.
Tarkoitattekos ihmiset siis tiivistämistä kuvailun ja yksityiskohtien vai tarinankulun suhteen?
Jos omistatte halua niin voisitteko näyttää esimerkin tai pari siitä, mitkä kohdat olisi hyvä poistaa. Ottaisin mielelläni ehdotuksista vaarin tulevia kirjoitelmiani varten. :)
tuon tiivistyshöpinöihin!
Ei ole mitään tarvetta, kunhan aukoo vain päätään ja vihaa kaikkia muita paitsi omia tekstejään!
Kukaan terve olisi tuskin kyllin julma surmatakseen kaverinsa koiran, niin että päähenkilö taisi olla hieman seko... Mitä ihmettä nuo jotkut hölöttivät tiivistämisestä? Minusta tekstisi ja kirjoittamistapasi oli mukavaa luettavaa, ainoa mikä jäi harmittamaan, oli päähenkilön kylmäkiskoisuus, jonka ehkä ymmärtäisi jos saisi kuulla koko tarinan, miksi hän inhosi Jonnaa jne.
Jos tarinaasi ajattelee pelkästään novellina, siitä jäi puuttumaan se terä, ja tuntui lähinnä tyhmältä että päähenkilö tappoi kaverinsa koiran, mutta mikäli tuo oli ote jostain tarinasta tai alku jollekin tarinalle, on se ihan onnistunut.
Lykkyä tykö joka tapauksessa! : )
Tylsänä selityksenä kerron, että ajattelin kokeilla tässä tarinassa rivien väliin piilotettuja motiiveja. Toivottavasti eivät ole liian syvällä kirjoituksessa. :E