Meikätantta on nyt jotenkin joutunut pohtimaan menneisyyttään...vähän niinku saksalasten vergangenheitsbewältigung. Prosessin kestäessä ei ollut siihen voimaa eikä aikaakaan ja nyt menneisyys kaatuu päälle. Mulla on syyllisyystuntoja läheisten ihmisten elämän pilaamisesta. Mitalilla on kyllä toinenkin puoli, kun mä pakenin itteeni maasta ja duunista toiseen, exäkin pääsi kyydistä osalliseksi. Ei ollut ainakaan ykstoikkoista. Eikä se ole sitä puolta kyllä valittanutkaan. Mutta sen on vaikeeta tajuta, että ilman tätä mun ongelmaa, ei ois ollut niitä reissuvuosiakaan. Ne oli saman kolikon eri puolet.
Jälkeenpäin oon sitä mieltä, että mun avioituminen naisen kanssa oli mun elämän fiba. Se oli itsetuhovietin tulosta...ja siinä oli uhrina sitten muutkin kuin minä. Kaduttaa ja hävettää.
Jälkeenpäin oon sitä mieltä, että mun avioituminen naisen kanssa oli mun elämän fiba. Se oli itsetuhovietin tulosta...ja siinä oli uhrina sitten muutkin kuin minä. Kaduttaa ja hävettää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Jälkeenpäin oon sitä mieltä, että mun avioituminen naisen kanssa oli mun elämän fiba."
Joku sukulaisista kysyi tultuani ulos kaapista, että miksi sitten menin naimisiin. Se pisti tosiaan ajattelemaan, että miksi. Luulisin että syynä oli esimerkin voima, siihen aikaan oli "muotia" avioitua. Koska minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia hoitoihin, tuumasin että on pakko elää miehenä, joten voisihan sitä mennä naimisiinkin. Toisaalta olen kiitollinen lapsistani, mutta avioliitto vastaavasti lykkäsi rajusti hoitoon lähtemistä.
Menneisyyttä olen pohtinut ehkä liikaakin, koska omahoitaja on joutunut useampaan kertaan kehottamaan elämään nykypäivää. Siksi olen yrittänyt unohtaa tekemäni päätökset ja katsoa vain eteenpäin.
Vastaan kysyjille:
Avioiduin, koska se oli tapa päästä ulos tästä maasta.
Avioiduin, koska se oli ainoa mahdollisuuteni päästä koskaan naimisiin.
Koska puolisoni motiivit olivat yhtä raadolliset, minä en saa moitetta.
Mä koen että naimisiinmenoni oli osa itsetuhoisuutta, joka puhkesi sen jälkeen kun tajusin, ettei ulospääsyä ole. Siinä maailmassahan sitä EI OLLUT. Harmittaa, keljuttaa ja hävettää. Mut minkäs teet. Minäkin olen oman aikakauteni kakara.
laulaa: "ennen oli ennen, nyt on nyt, on tukka päästä lähtenyt"
Tämä opettaa menneisyydenhallintaa. Itse olen sovussa sen kanssa. Mielestäni transitioni ajankohta on oikea enkä aio elää menneisyyttäni piilotellen, en kyllä sitä aio myöskään repiä esiin joka käänteessä.
Elän vain avoimesti omana itsenäni. Olkoot salaisuuteni julkisia. Mitä se haittaa?
perinteisesti neljä tapaa yrittää selviytyä tästä riesasta:
1) Alkoholi ja huumeet
2) Machoilu
3) Annetaan aivoille jotain muuta ajateltavaa (työnarkomania, harrastukset, musiikki, uskonto tms)
4) Avioliitto
Omat tapani olivat 2 ja 3. Numero 4 on kaikkein tuhoisin - se tuhoaa kahden ihmisen elämän.
Mulla on toi 4 mutta toistaseksi vielä yhdessä ollaan.
Sit toinen asia: Meitä olis useampikin transneito, jotka haluttais sut tavata. Voisitko kirjoitella mulle: [email protected]
Minulla oli kohdat 3 ja 4. Tosiaan 4 on pahin, minulla se tosiaan tuhosi kahden ihmisen elämän. Itse jouduin siksi lykkäämään prosessia aivan liian kauan, mutta nyt olen selvillä vesillä. Puoliso ei ole vieläkään.
Mä olin työnarkkis ja vaihdoin työpaikkoja ja asuinmaata kuin mustalainen hevosta. Kun maisemat vaihtui ja piti opetella taas uusi kieli, omat ongelmat hetkeksi unohtui.