En mä oikeesti ole yksinäinen. Tai olen, mutta se on ihan okei. Ei se haittaa. Kyllähän mulla kavereita on ja olis enemmänkin jos pitäisin niihin yhteyttä. Ystäviä mulla ei ole. Ei naista eikä koiraa. Viikonloput kyhjötän yksin asuntoni pimeässä nurkassa ja kirjoitan. Arkisin käyn töissä, mutta työkaverit eivät pääse kurkistamaan muurini sisälle edes vahingossa. Se muuri on valtava. Edes äitini ei enää tunne minua kunnolla. Isäni ei ole koskaan tuntenutkaan eikä tule tuntemaankaan. Hän valitsi viinapullon lapsensa sijasta.
Tietoisuus on hirveä kirous...
Tietoisuus on hirveä kirous...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Yksinäisyys tekee musta heikon. Mulla on kavereita, mutta vain kaksi hyvää ystävää joista molemmat ovat kaukana musta ja tavataan kerran vuodessa. Toinen on seitsemän vuotta vanhempi siskoni, joka asuu yli kolmen tunnin ajomatkan päässä eikä vastaile maileihini tai kirjeisiini.
Toinen asuu vanhalla paikkakunnallani, joka "etsii itseään" tällä hetkellä perhetilanteensa vuoksi. Toinen asuu ihan lyhyen matkan päässä, mutta aina kun ehdotan jotain menoa niin aina keksii jonkin verukkeen miksei lähde mukaan. Hän on kyllä mua vuotta nuorempi ja armeijassa, että silleen.. =/
Seurustelen jo kohta kolmatta vuotta ihanan miehen kanssa, mutta aika ajoin mieheni kertoo kaikkea mahdollista kavereistaan ja on monta kertaa ehdottanut, että pidetään pippalot joihin kutsutaan molempien kaverit. Joo.. näenpä jo kuvan päässäni noista pippaloista, joissa on vain mieheni kavereita. Tiedän,että onhan tää aika älytöntä olla mustasukkainen hänen kavereistaan mutta kun miten mä voin sellaisia saada mistään.
Mistä löytyy sellaisia ihmisiä, jotka eivät heti loukkaannu sen takia kun mulla on "vaikea luonne"? Kyllä mä hyvin tulen toimeen ihmisten kanssa, kunnes multa kysytään mielipiteitä joihinkin tavallisiin, poliittisiin tai kulttuuriasioihin, tms. Silloi näytetään heti norsunvittu -naamaa ja siitä mä en tykkää. Jos kysytään rehellistä mielipidettä multa jostain, niin kyllä mä vastaan myös rehellisesti. Onko asia niin, että pitäisi ryhtyä valehtelemaan?
Valehtelemaan myös siitä, mitä luurankoja mun menneisyydessä on? Ilmeisesti valehtelu kannattaa, eli siittä vaan ne jotka elävät "näytelmä" -elämäänsä. Mä olen se mikä olen, enkä ryhdy muiden ihmisten takia muuttamaan itseäni. Eikä omaa luonnettaan pysty muuttamaan radikaalisesti. Ihminen on sellainen, miksi hänet on luotu joten so.. Nykyajan nuoriso vain tuntuu sellaiselta, mikä ei mun näkökulmaani sovi lainkaan.
Ilmeisesti nykyään saa vain ystäviä valehtelemalla tai olemalla "tosi kova gimma" mihin en kyllä itse lähde mukaan. Että ne jotka haluavat, niin be my guest!
Tsemppiä sulle "yksinäinen susi". Et ole ainoa, jonka vanhempi on koskenut viinapulloon useampia kertoja ja huoriskellut ympäri pientä maalaiskylää jossa asuin vielä jokunen vuosi sitten.
Tuntuu oudolta sanoa tämä, mutta olen ylpeä siitä että olen se mikä olen ja ne muutamat kaverit jotka mulla on, ovat myös ylpeitä minusta.. miesystäväni mukaanlukien tietysti, jota mä rakastan koko sydämestäni erittäin paljon näitten kaikkien kokemusten jälkeenkin.
Toivottavasti löydät joskus "sen oikean" naisen. Ja älä pelkää olla oma itsesi. Ole ylpeä siitä mikä olet! Ja muista pitää niistäkin kavereista kiinni, mitä sulla on. He saavat sut tuntemaan siltä, että olet rakastettu ystävä. Ja pidä itseti miehenä!! =)
Talvet on kaikkein pahimpia ja varsinkin joulu ja vuodenvaihde. On pimeää ja noina juhlina kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Olen yleensä kotona, mutta jos menen jonnekkin olen yksin väkijoukossa. En soita kavereille, koska en halua tunkea heidän porukoihinsa ja sitäpaitsi luulen, ettei he sitä haluakaan. Enkä oikeastaan halua minäkään.
Jos olisin oma itseni en varmasti saisi sellaista kaunista, mutta syvällistä naista jonka haluaisin löytää. En ole hauska enkä iloinen. Olen syvällinen ja toisinaan välinpitämätön. Ne suhteet, joissa olen ollut ovat olleet lyhyitä. En tuntenut heitä kohtaan mitään joten lähdin, vaikka se oli heille tuskallista.
Mitä rakkaus on? Onko sitä edes olemassa?
Sinulla "Talven Lapsi" on mielestäni hyvä tilanne. Sinulla on miesystävä jota rakastat ja sinua rakastetaan.
Mä haluaisin löytää myös rakkautta/rakkauden, mutta sen löytäminen on vaikeaa. Jonkun jonka uskaltaisin päästää muurini sisälle. Se on tärkeintä...
Hei Susi.
Päätinpä minäkin jättää pienen merkin olemassa olostani. Halusin vaan kertoa että kyllä sellaisiakin naisia on mitä sina kaipaat. Sähläri-kanaset tuntuvat vain vievän kaiken huomion, kukaan muu ei näy. On naishenkilöitä jotka kaipaavat sinun kaltaistasi, syvällisempää miesseuraa. Kun pidät silmäsi auki ehkä joskus löydät mitä olet etsinytkin..!!
Pärjäilethän.
T.Varpu
Täsmälleen identtisen kokemuksen perusteella tiedän mistä nimimerkki Susi kirjoittaa. Niiden perusteella väitän, että mainitsemisasi naisia ei löydy.
Lapsi ei opi rakkautta äidinmaidosta. Kun kotoa puuttuu sekä miehen malli että rakastavat vanhemmat, niin kuinka hän voisi aikuisenakaan rakastaa ja olla rakastettu aviomies? Kun kaikki ne perhe-elämän perustaidot, jotka inhimillisissä oloissa kasvanut on oppinut tietämättään, puuttuvat täysin. Rakastaa ei voi jos ei tiedä miltä sen pitäisi tuntua eikä naisen kanssa elää jos sitä ei ole kotona oppinut. Niin se vaan menee.
On kova pala purtavaksi tajuta kuuluvansa siihen vajaaseen kymmeneen prosenttiin, joka ei koskaan solmi pysyvää suhdetta. Katkeraksi ei kuitenkaan saa muuttua. Pitää vaan hyväksyä ja todeta, että minussa on vikaa, mutta se ei ole minun syytäni.
T: nimim. Tammikuussa 30v, eikä yhtäkään suhdetta.