Karvainen pelastaja

Tämä oli ennen nimellä Karvainen todistaja, mutta sisältö ei ollut ihan otsikkoa vastaava, joten muutin nimen.

Täsä tulee.....

Hei minä olen Tuisku, olen sekarotuinen ja pieni kokoinen koira. Minussa on Jackrusselinterrieriä ja länsiylämaanterrieriä. Sen vuoksi olen lähes valkoinen, minulla on musta pilkku rinnassani, mutta valkoisuuteni takia emäntäni antoi nimekseni Tuisku. Vai johtuikohan se siitä kun minä hänen mielestään myllersin hänen kotinsa kuin mikäkin myrsky.
Emännälläni on myös kissa, nimeltään Tuikku. Tuikku on kyllä ihan kiva, mutta haluaa mieluummin olla itsekseen. Minä tykkään jahdata Tuikkua ja siksi emäntäni välillä toruu minua, jos näkee minun jahtaavan sitä.
Kyllä minä Tuikusta pidän, vaikkei se kovinkaan seurallinen ole ja me leikimme myös joskus keskenämme ihan kiltisti. Toisinaan väsähdämme ja nukumme kylki kyljessä.
Emäntäni nimi on Soile ja hän on mukava, minä pidän hänestä enemmän kuin mistään muusta maailmassa, paitsi ehkä emostani, jota en kuitenkaan muista kovinkaan hyvin. Minusta on mukavaa kun hän välillä rapsuttaa minua ja antaa minun nukkua vieressään, Tuikkukin kapuaa joskus meidän viereen nukkumaan ja kehrää pehmeästi. Toisinaan hän antaa minulle herkullisia namipaloja.

Minä olen jo kolme vuotias ja elämässäni on tapahtunut paljon. Kerron nyt mitä tapahtui kun olin muuttanut emäntäni luokse ja olin elämäni ensimmäistä kertaa erossa emosta ja sisaruksistani.
Tietysti minua pelotti ja ikävöin emoani, mutta yritin olla urhea kun emäntäni vei minut asuntoonsa. Silloin minulla ei vielä ollut nimeä ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni kissan. En ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan, ennen kuin näin Tuikun. Se oli aivan tavallinen harmaankirjava maatiaiskissa. Se ei heti alkuun pitänyt minusta, olinhan tullut sen reviirille ja uhkasin sen paikkaa emännän sydämessä.

Totuin nopeasti talon rytmiin ja emäntäni opetti minulle uusia juttuja ja sain kaulapannan jossa oli kiiltävä pyöreä koriste, jossa oli nimeni ja emäntäni osoite ja puhelinnumero. Se oli upein saamani lahja ikinä.
Minä kuljin ylpeänä huoneessa ja esittelin Tuikulle uutta hienoa kaulapantaani, mutta se ei edes huomannut sitä, eikä välittänyt.

Niin tapahtuihan jotain ikävääkin ja tulen surulliseksi ajatellessani sitä. Se tapahtui kun oli asunut emännän luona puolivuotta.

Oli myöhäinen ilta ja me istuimme olohuoneen sohvalla. Emäntä katseli televisiota ja samalla hän rapsutti minua. Tuikku istui keittiön pöydällä ja katseli ulos, se kai näki siellä jotain kiinnostavaa.
Äkkiä ovikello soi ja tunsin kuinka emäntäni hätkähti. Hän nousi ylös ja meni ovelle, minä katselin perään.
Hän avasi oven ja sisään astui mies. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä.
Ainoa mies, jonka minä tunsin, oli naapurin Markku ja minusta tuntuu, että hän oli jo silloin tykästynyt emäntääni.
Näin että emäntäni käytös muuttui, hän ei hymyillyt ja vaikutti jotenkin pelokkaalta. Mitä kummaa hän ja tuo mies ovat tehneet? Miksi hän pelotti niin kovasti emäntääni?
Tämä, joka nyt astui sisään, tuntui itsevarmalta ja jotenkin kylmältä. Minä vaistosin, ettei kaikki ollut hyvin, jokin miehessä epäilytti ja vähän pelottikin.
Hyppäsin sohvalta ja menin lähemmäksi, sillä minusta tuntui siltä, että emäntäni oli vaarassa.
Kuuntelin heidän keskusteluaan, joka kiivastui ja koveni. Ihme etteivät naapurit kuulleet sitä.
”Meidän juttu on lopussa, tajua jo Pete.” Emäntäni sanoi ja alkoi kävellä kohti puhelinpöytää.. ”Mene pois, tai soitan poliisille.”
”Etkä soita.” Mies sanoi ja lähestyi emäntääni uhkaavan näköisenä.
Menin lähemmäs, sillä aavistin pahaa ja minun teki mieli hyökätä miehen kimppuun.
”Soitan.” Emäntäni sanoi ja kuulin hänen äänensä värähtävän, hänen ottaessaan luurin käteensä ja alkaessa painella numeroa.
”Jos minä en voi saada sinua, eivät saa muutkaan.” Hän sanoi ja tuli emäntäni viereen, tarttui tämän käteen ja laski luurin paikoilleen.
”Päästä irti!” Emäntäni parkaisi ja sillon minä päätin puuttua asiaan.
Mutta en ennättänyt tehdä mitään, kun miehen käsi heilahti, kuului ellottava muksaus ja emäntäni lysähti maahan.
Tuikku oli tullut emännän luo, se nousi emännän rinnan päälle ja sähisi. Se oli jo päättänyt, emäntää ei viedä ja piste.
Mies huitaisi Tuikun pois emännän rinnan päältä ja kirosi, kun Tuikku oli käytellyt kynsiään miehen käteen.
Mies huitaisi Tuikkua uudestaan ja se lensi alas, emännän päältä ja siltä pääsi rääkäisy ja silloin minä tulin sen avuksi.
Murisin niin pelottavasti kuin pystyin ja esittelin miehelleni teräviä hampaitani. Mies ei välittänyt, hän aikoi nostaa emäntäni syliinsä ja viedä pois.
Minä iskin hampaani miehen käteen. Mies ulvaisi ja kirosi kovaan ääneen. Olin tyytyväinen, sillä olinhan onnistunut satuttamaan tuota ilkiötä.
Mies kuitenkin sai minut ravisteltua irti. Iskin hampaani hänen jalkaansa ja purin niin lujaa kuin pystyin.
”Perkeleen rakki!” Mies karjaisi ja ravisteli minut irti. En ehtinyt käydä häneen kiinni uudelleen, kun hän jo potkaisi minua ja minä lensin päin puhelin pöytää ja löin pääni. Hetken oli pelkkää mustaa ja kun kaikki alkoi selkiytyä, mies oli mennyt ja vienyt emäntäni mennessään.
Tunsin oloni surkeaksi, sillä en ollutkaan puolustanut emäntääni kunnolla. Minua itketti, rakas emäntä oli jossain, enkä minä päässyt häntä etsimään. Aloin ulista ja Tuikkukin naukui surkeasti.
Kesti tovin ennen kuin kykenin rauhoittumaan, sen jälkeen makasin vain oven edessä ja toivoin, että joku avaisi sen.
Minuutit kuluivat, eikä kukaan tullut. Kukaan ei kai ollut kuullut meteliä, jonka olimme saaneet aikaan.
Sitten muistin miten oven saa auki, ainakin olin nähnyt kuinka emäntä sen teki. Hän painoi hopeanväristä metallipalaa alas, kuului naksahdus ja ovi aukesi.
Kahva oli minulle tietenkin liian korkealla. Yritin ensin niin että nojasin etu tassuilla oveen ja yritin ottaa hampailla kiinni siitä metalliosasta. En ylettänyt.
Sitten ajattelin, jos kerta tuo ei auta täytynee minun hypätä. Hypin ja hypin ja hypin, kunnes vihdoin ja viimein pääsin niin korkealle, että kahva kääntyi alaspäin, kuuluin naksahdus ja pian oli ovi auki, mutta vain väliovi.
Miten saisin eteisenovenkin auki. Kokeilin hyppimistä taas ja yritin osua siihen pieneen nappulaan, jota kääntämällä tämän oven sai auki.
Olin niin monet kerrat nähnyt kun emäntä käänsi sitä lähtiessään viemään minua ulos. Jos kerran emäntä saa oven auki, miksen siis minäkin, ajattelin.
En tiedä kuinka kauan oli hyppinyt ja pomppinut, kun vihdoin ja viimein onnistuin kääntämään sitä nappulaa ja ovi antoi periksi. Työnsin oven auki ja astuin pimeään rappukäytävään. En aluksi tiennyt mitä tehdä, mutta sitten tulin ajatelleeksi Markkua. Hän varmasti tietäisi mitä tehdä.
Muistin hyvin mikä oli Markun ovi ja menin sen luo. Aloin haukkumaan ja hypin ovea vasten.
Toivoin että Markku kuulisi minut ja tulisi ovelle. ”Tule nyt jo.” Hoin mielessäni ja yritin haukkua lujempaa.
Pian ovelta kuului rapinaa ja se aukesi. Oviaukossa seisoi hämmästynyt mies, joka oli puoli unessa ja hänen hiuksensa sojottivat pystyssä.
”Tuisku, mitä sinä täällä teet? Oletko karannut?” Hän kysyi ja katsoi kummissaan minua.
Otin varovasti kiinni hänen pyjamahousujen lahkeesta ja aloin kiskoa häntä meidän ovelle, joka oli apposen auki ja Tuikun naukuna kantautui käytävään.
Mies seurasi kiltisti ja hämmästyi nähdessään meidän sekaisen eteisen ja säikähti selvästi nähdessään veripisaroita matolla.
”Soile!” Hän huusi ja kiersi kaikki huoneet ja tuli takaisin eteiseen.
”Nyt on soitettava poliisille ja te kaksi saatte asustaa minun luonani vähän aikaa.” Hän sanoi ja meni puhelimelle. Hän soitti poliisille. Kesti tovin ja käytävästä alkoi kuulua askeleiden ääniä ja pian avonaisesta ovesta astui sisään kaksi poliisia.
He katselivat huonetta ja alkoivat sitten kysellä Markulta kaiken laista.
”Kuinka tiesit tulla tänne?” Vanhempi poliisi kysyi.
”Koira minut herätti ja melkein repi lahkeeni rikki yrittäessään saada minut tulemaan tänne.” Markku vastasi. ”En yhtään tiedä, mitä on tapahtunut, mutta Soile on kadonnut.” Hän jatkoi ja näytti onnettomalta.
Kun Poliisit olivat saaneet kaikki tarpeelliset tiedot, Markku kävi hakemassa minun ja Tuikun tavarat ja laittoi Tuikun kantokoppaansa.
Sen jälkeen me menimme Markun asuntoon. poliisien sulkiessa, emäntäni oven ja laittaessaan, jonkin mustakeltaisen jutun oven poikki.

Tallustin apeana Markun perässä ja mietin, miksi hän ei lähde etsimään emäntääni?
Mietin myös missä emäntäni mahtoi olla ja miksi se mies oli hänet vienyt.
Markku sulki oven jälkeeni ja päästi sen jälkeen surkeasti naukuvan Tuikun pois kantokopasta.
Markku laittoi meille syötävää, mutta minä en syönyt. Minulla ei ollut nälkä ja halusin vain päästä etsimään emäntääni.
Yritin rapsia ovea ja näyttää siltä kuin olisin halunnut lenkille, mutta Markku oli liian väsynyt lähteäkseen, hän sanoi että aamulla sitten mentäisiin.
Jäin oven eteen makaamaan ja tuijotin sitä masentuneena ja mietin, kuinkahan kauan kestäisi, että aamu tulisi.
Vaikka Markku oli näyttänyt väsyneeltä, hänkään ei ollut nukkunut ja aamulla mennessään keittiöön kahvia laittamaan, hän näytti todella valvoneelta ja hänellä oli tummat silmänaluset.
Otin hänen mukanaan tuomansa talutus hihnan ja vein sen hänelle ja uikutin niin kuin minulla olisi ollut kovakin hätä.
”Hyvä on Tuisku.” Markku sanoi ja yritti hymyillä vaikka näytti onnettomalta. Hän taisi todella välittää emännästäni.
’Hyvä.’ Ajattelin. ’Jos kerran välität hänestä, saat kyllä auttaa minua.’
Markku joi kahvinsa ja pukeutui. Sen jälkeen hän kiinnitti hihnan kiinni pantaani ja me lähdimme ulos.

Ulkona haistelin raikasta aamuilmaa ja olin haistavinani sen saman pistävän ja makeahkon hajun kuin illalla. Se oli sen miehen haju. Mistä se tuli, mietin ja katselin ympärilleni. Ei ketään, vain naapurirapun Miska ja sen vanha emäntä olivat aamulenkillä.
Katselin hetken kun Miska lyllersi hitaasti yhtä pyöreän emäntänsä vierellä.
Kävin muka pisauttamassa pusikkoon ja jatkoin sitten matkaani, seurasin tuota hajua, joka tuntui voimistuvan koko ajan.
Pian näin tien vieressä auton, jossa nukkui joku. Nousin auton ovea vasten ja kurkistin ikkunasta sisälle. Ei, se ei ollut etsimäni mies vaikka haisikin samalle.
”Tuisku alas.” Markku sanoi ja näytti hieman säikähtäneeltä.
Minä tottelin ja jatkoimme matkaamme koirapuistoon, jossa Markku antoi minun juosta vapaasti ja jäi itse istumaan penkille. Suuri rottweileri isäntänsä kanssa astui portista. Tunsin sen jo ennestään se oli Killeri.
Nimestään huolimatta se oli kiltti eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään.
Sillehän voisin kertoa, mitä oli tapahtunut ja pyytää sitä välittämään tietoa muille tienoon koirille.

Ihmiset eivät ymmärrä meidän puhetta, vaikka me ymmärrämmekin niitä. Olivathan nekin tavallaan eläimiä, mutta niin kovin vieraantuneita luonnosta, toisin kuin me koirat ja kissat.

Killeri huiskutti hännäntöpöään ja tuli luokseni. En ollut koskaan ymmärtänyt, mitä hienoa oli noin lyhyessä hännässä.

”Kuinka hurisee.” Se kysyi
”Ei kovin hyvin.” Vastasin ja kerroin sille, mitä illalla oli tapahtunut.
Pyysin sitä välittämään tiedon muille alueen koirille, koska ne saattaisivat kuulla tai nähdä jotakin mistä olisi apua.
Killeri tunsi hyvin emäntäni ja piti hänestä. Se halusi auttaa minua ja lupasi välittää tiedon jokaiselle vastaan tulevalle koiralle.

Katselin Markkua, joka jutteli Killerin isännän kanssa, kertoikohan hän Killerin isännälle, mitä illalla oli tapahtunut.

Aloimme Killerin kanssa kisailla silmän lumeeksi, ettei meidän ulkoiluttajamme vain alkaisi ihmettelemään, miksi olimme paikoillamme ja louskutimme leukojamme.
Jonkin ajan kuluttua Markku kutsui minut luokseen ja me lähdimme, Killerin jäädessä vielä juoksentelemaan koirapuistoon.
Markun luokse päästyämme, huomasin, että minulla oli kiljuva nälkä ja menin syömään. Tieto, että saisin apua ystäviltäni, oli palauttanut ruokahaluni.
Menin Tuikun luo ja kerroin sille, mitä olin ulkona ollessani tehnyt.
”Minä voisin pitää illalla pienen serenadin ikkunalla.” Se sanoi. ”Pyydän talon kissoja, sekä ulkona liikkuvia tovereitani auttamaan.”
”Hienoa.” Sanoin ja menin sohvalle Markun viereen istumaan.
Hän oli puhelimessa ja jutteli poliisille. Hän kysyi olivatko he edistyneet mitenkään. Taisi tulla kieltävä vastaus, koska Markku laski apeana luurin paikoilleen. Menin lähemmäksi ja pukkasin kevyesti häntä kuonollani ja katsoin häntä niin hellyttävästi kuin osasin.
”Voi kun sinä osaisit kertoa mitä illalla tapahtui.” Hän sanoi ja rapsutti minua.
Kertoisinkin, mutta sinä et ymmärrä minun kieltäni, ajattelin ja nuolaisin kevyesti Markun poskea.
Sain jotain suolaista kieleeni ja näin toisen kirkkaan pisaran valuvan miehen poskelle. Hän todella rakasti emäntääni, ajattelin ja nuolaisin taas hänen poskeaan ja yritin lohduttaa häntä parhaani mukaan.
Hän pyyhkäisi poskeaan ja jatkoi rapsuttamistani. Tunsin oloni taas surkeaksi ja ikävöin emäntääni, hänen lempeää ääntään ja pehmeää käden kosketusta.
Missä hän oli? Oliko hän enää elossa? Nämä ajatukset pyörivät päässäni ja saivat minut alakuloiseksi.
Tuikkukin makoili tuolilla ja katseli meitä alta kulmain.
Pitkän ajan kuluttua nousin paikaltani ja kävin katsomassa ruokakuppiani, se oli tyhjä. Menin uikuttaen Markun luokse ja toivoin, että hän tajuaisi tulla antamaan minulle syötävää.
Hän nousi ylös ja tuli antamaan minulle ruokaa. Kun olin syönyt, lepäilin vähän aikaa ja menin sitten talutushihnaani kantaen Markun luokse.
Hän ymmärsi, että halusin ulos ja tällä kertaa minulla olikin kova hätä.
Hän napsautti talutus hihnan paikoilleen, veti takin päälleen ja kengät jalkaansa ja me lähdimme ulos.

Ulkona olin helpottunut kun pääsin puskaan asioimaan. Sen jälkeen menimme taas koirapuistoon, jossa Killeri jo olikin isäntänsä kanssa.
Puistossa oli muutama muukin koira, sakemanni kaksoset Miksu ja Make, yksi puudeli nimeltään Fifi ja pari cocceria Murre ja Vera.
Heidän omistajansa keskustelivat ja olivat selvästi kummissaan kun heidän koiransa niin kovasti halusivat puistoon.
Etenkin Fifin omistaja, sellainen pikkutyttö, joka oli pukeutunut muotiluomuksiin, ihmetteli, miksi hänen hieno koiransa halusi koirapuistoon tavallisten rakkien joukkoon.
Killeri tuli luokseni ja alkoi kertoa, mitä oli saanut tietää, kun oli isäntänsä harmiksi pysähtynyt jokaisen koiran kohdalla ja kertonut asiansa ja kysellyt olivatko ne kuulleet tai nähneet mitään.
Yhden humalaisen miehen puolihullu sekarotuinen koira, jossa oli sakemannia ja dobermannia, oli kertonut nähneensä miehen kantavan naisen yhteen autioon taloon, jonka läheisyydessä sen isäntä usein majaili.
”Osasiko se kertoa, missä päin tuo talo oli?” Kysyin Killeriltä.
”Joo, Patu kertoi, että se on tuolla ostoskeskuksen takana olevassa metsikössä.” Killeri vastasi. ”Enempää se ei ehtinyt sanoa, kun sen isäntä kiskoi sen mukaansa.”
”Harmi.” Sanoin ja jatkoin. ”Mutta tuo kyllä auttaa minua vähän.”
Sanoin vielä Killerille ja muille paikalla oleville koirille, että pitävät silmänsä ja korvansa auki.
Sen jälkeen juoksin Markun luo, halusin lähteä. Mennä sinne ostoskeskuksen luokse katsomaan, oliko Patun kertomassa mitään perää.
Kun hihna oli kiinnitetty kaulapantaani ja me olimme poistuneet koiratarhasta, en lähtenytkään kävelemään kotiin päin, vaan ostoskeskuksen suuntaan. Markku oli kummissaan ja yritti saada minut vaihtamaan suuntaa. Mutta minä pidin pääni ja vedin minkä jaksoin ja loppujen lopuksi Markku antoi periksi ja me lähdimme tallustamaan kohti ostoskeskusta.
Kun saavuimme sinne, kaupan luona notkui lauma humalaisia ihmisiä, jotka rähisivät keskenään, kinasivat kai pullosta.
Vedin taas Markkua mukanani ja sain hänet tulemaan ostoskeskuksen taakse. Pusikossa istui toinen ihmislauma, humalassa nekin. Heilläkin oli ilmeisesti kova riita, sillä heistä lähti uskomaton meteli. Pian paikalle ilmestyi poliisiauto sireenit ulvoen. En pitänyt tuosta äänestä ja painauduin Markun jalkaa vasten.
”Mennään kotiin.” Hän sanoi.
Minä olin samaa mieltä ja lähdimme takaisin. Mutta mielessäni olin päättänyt tulla takaisin, minä karkaisin.
Oli jo hämärää, kun pääsimme kotiin. Minä olin niin uuvuksissa, että lösähdin sohvalle lepäämään ja taisin jopa torkahtaakin.
Havahduin siihen, kun Tuikku naukui sillä karmealla äänellään, jota se käytti vain keväisin, kun oli kiima – aika.
Markku oli nukkumassa ja hän heräsi Tuikun mouruamiseen. ”Tuikku nyt hiljaa.” Hän sanoi ja katsoi ärtyneenä ikkunalaudalla istuvaa kissaa.
Kuulin kuinka ulkoa tuli vastaus, toinen ja kolmaskin. Pian kuoroon oli liittynyt tienoon jokainen kissa.
Joku huusi jossain. ”Turpa kiinni perhanan katti!”
Mutta sillä ei ollut vaikutusta, mouruaminen vain yltyi yhä useamman kissan liittyessä kuoroon.
Näin kun lähi taloissa alkoi syttyä valoja huoneisiin. Ihmiset varmaan ihmettelivät mikä kissoja vaivasi, kun ne tähän aikaan vuodesta mourusivat noin.
Jonkin ajan päästä Tuikku lopetti mouruamisen ja pian ulkoa kantautuva mouruaminen hiljeni ja loppui.
Valot huoneistoissa sammui, oli hiiren hiljaista.
”Mikä teitä oikein vaivaa?” Markku kysyi ja katsoi meitä. ”Te olette kuin riivattuja, yksi kiskoo mukanaan ja toinen mouruaa kuin olisi se aika vuodesta.”
Me vain katsoimme Markkua niin viattomasti kuin osasimme.
Hän painui pian takaisin nukkumaan ja minä päätin toteuttaa karkaamissuunnitelmani.
Avasin välioven ja eteisenoven samalla tavalla kuin edellisenä iltana olin avannut kotioven ja astuin käytävään.
Ensin suoraan ja sitten raput alas ja pian olinkin ulko – ovella. Se oli kiinni, niin etten saanut sitä työntämällä auki.
Huomasin siinäkin sellaisen metallisen osan ja muistin, kuinka emäntä oli joskus vienyt minua ulos myöhään illalla. Hän oli painanut tuota metallista osaa ja ovi oli auennut.
Metalliosa oli sen verran matalalla, että yletin painamaan sitä tassullani, kun venytin itseni niin pitkäksi kuin pystyin.
Ovi antoi perään ja pian olin ulkona.
Tunsin viileän yöilman naamallani ja haistelin kevyen tuulen mukana tulevia hajuja. Aloin kulkemaan tavanomaista reittiäni ja pian saavuinkin koiratarhan kohdalle. Se oli autio, vain katulamput valaisivat sitä.
Jatkoin matkaani ostoskeskukselle. Jo kaukaa kuulin läheisen juomispaikan musiikin jytkeen ja sen kuinka joku ulisi karmealla tavalla jotakin tuon musiikin mukana. Ja tuota ne sanovat lauluksi, tuhahdin mielessäni.
Tassuttelin ostoskeskuksen taakse. Paikka oli autio, humalaiset olivat kai menneet muualle häiriköimään.
Näin valoa puiden lomasta ja lähdin kävelemään sitä kohti. Pian saavuin aution näköisen talon luo, jonka ylimmän kerroksen ikkunasta paistoi valo. Kuulin itkua, se oli taatusti emäntäni ja nyt minua suututti. Mitä se lurjus tekee emännälle? Miksi hän itkettää rakasta emäntääni?
Lähestyin pihaa ja ennen kuin ehdin ovelle, minua vastaan tallusti suuri dobermanni. Se murisi ja esitteli hammasrivistöään minulle.
Minä en välittänyt, vaan jatkoin matkaani.
”Seis!” Se ärähti.
Katsoin sitä ja se minua. Minä en antaisi periksi, minä vaikka tappelisin jos oli pakko.
Se lähestyi minua hampaat irvessä ja kuola valuen suupielistä. Sen silmissä oli outo, melkein mielipuolinen katse.
”Sinä taidat olla Patu.” Sanoin ja katsoin järkähtämättömänä sitä.
”Kuka kertoi?” Se kysyi epäluuloisena.
”Killeri.” Vastasin.
”Sinä taidat olla Tuisku.” Se vastasi ja lakkasi irvistelemästä. ”Olet sinä aika sisukas otus.” Se sanoi ja painui sitten matkoihinsa, sen isäntä kai makasi jossain pusikossa sammuneena.
En ollut ehtinyt ottaa askeltakaan, kun jokin suuri, musta ja karvainen törmäsi päin minua. Tunsin kipua jalassani, mutta en välittänyt siitä, purin otusta mihin pystyin ja taisinkin löytää todella aran paikan, koska pian se uikutti tosissaan.
Irrottauduin siitä ja ennen kuin ehdin mennä ovelle päinkään, Patu syöksyi pimeydestä ja alkoi retuuttaa tuota toista koiraa.
”Mun kavereihin ei kosketa.” Patu murisi vieraalle koiralle ja retuutti sitä.
Rähäkkä oli varmasti kuulunut sisälle asti, sillä pian ovi aukesi ja se mies ilmestyi ovi aukkoon.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu.” Pete huusi. Hän tuli ulos ja näin hänen kädessään jotain kiiltävää. Menin piiloon ja odotin että mies tulisi pois oviaukosta.
Niin hän tulikin. Patu irrotti otteensa koirasta ja juoksi pimeyteen, ennen kuin mies huomasi sitä.
Hän meni maassa makaavan uikuttavan ja pahasti revellyn koiran luokse.
”Sinusta ei ole mihinkään, mokoma kirppusäkki.” Mies mutisi ja hetken päästä kuului kova pamaus, koira uikahti kerran ja oli sitten alallaan.
Mies nosti koiran syliinsä ja lähti viemän sitä jonnekin, jolloin minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja menin avoimesta ovesta sisälle. Tassutin portaat ylös ja menin sen huoneen ovelle, jonka alta paistoi valo. Kokeilin ovea ja se antoi periksi ja tassutin huoneeseen.
Siellä makasi emäntäni silmä muurautuneena umpeen ja posket kyynelistä märkinä. Menin hänen luokseen ja nuolaisin hänen poskeaan. Hän värähti ja aukaisi silmänsä. Ja näin hänen ilahtuvan nähdessään minut.
”Tuisku.” Hän kuiskasi ja yritti hymyillä, mutta purskahti itkuun.
Huomasin, että hänen kätensä olivat sidotut. Menin hänen käsien kohdalle ja aloin pureskella naruja poikki.
Säikähdin kun kuulin lähestyvät askeleet ja pureskelin naruja niin lujaa kuin pystyin ja pian ne antoivatkin periksi. Emäntäni kohottautui istumaan ja hieroi ranteitaan. Sen jälkeen hän avasi jaloissa olevien narujen solmut.
Joku astui sisään.
”Markku” Emäntäni hihkaisi. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Autan sinua.” Markku sanoi ja tarttui emäntäni käteen ja yritti auttaa hänet pystyyn.
Äkkiä kuului toisetkin askeleet, jotka lähestyivät ovea.
”Se on hän.” Emäntäni sanoi peloissaan.
Pete oli jo ovella. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ällistyi nähdessään emäntäni vapaana, Markun hänen vierellään ja minut heidän luonaan.
”Mitä helvettiä.” Hän sanoi ja lähestyi emäntääni.
Markku astui väliin ja sanoi. ”En anna sinun satuttaa häntä enää.”
Pete nosti kätensä kuin lyödäkseen, mutta sillon minä syöksyin Peten kimppuun ja purin häntä mihin vain pystyi. Mies karjui ja huitoi minua.
Jokin kiiltävä, joka Petellä oli ollut kädessä, laukesi ja päästi hirvittävän pamahduksen, jonka jälkeen tunsin suurta kipua kyljessäni.
Emäntäni huusi tukahtuneesti ja Markku karjaisi ja syöksyi Peten kimppuun. Sitten toinen miesääni, terävä ja käskevä, joka huusi ovelta metalliesinettä pitävälle Petelle jotain. Sitten en enää muista muuta.

*********

Markku oli arvannut, että koira karkaa ja oli kuunnellut, mitä se puuhasteli. Kun hän oli kuullut oven aukeavan, hän oli noussut ylös ja pukenut päälleen. Hän tiesi mihin koira oli matkalla. Ostoskeskukselle.
Markku käveli nopein askelin ostoskeskukselle, josta kantautui musiikkia ja jonkun epävireinen laulanta.
Hän huomasi pienen valon tuikahtavan oksien lomasta ja meni sitten läheiseen baariin. Hän käveli suoraan tiskille ja kysyi baarimikolta, tiesikö tämä oliko tuossa takana olevassa metsikössä rakennusta.
”On siellä joku tönö, mutta se on ollut tyhjillään iät ja ajat.” Baarimikko sanoi. ”Nykyään siellä kai majailevat juopot ja huumehörhöt.” Hän lisäsi.
Markku nyökkäsi ja lähti, hän ei halunnut olla yhtään pidempää savuisessa ja meluisassa baarissa, kuin oli pakko.
Päästyään ulos raikkaaseen yöilmaan, hän käveli lähimmälle puhelimelle ja soitti poliisille.
Juuri kun hän oli lopettanut puhelun, jostain ostarin takaa kuului pamaus.
”Voi perse.” Markku ähkäisi ja lähti suunnistamaan metsikössä olevaa rötisköä kohti.
Kun hän pääsi pihalle oli hiljaista. Talon oli auki, eikä ketään ollut lähistöllä. Hän meni sisälle, nousi portaat ylös ja näki valon loistavan avonaisesta oviaukosta.
Hän astui sisään ja näki Soilen istuvan lattialla koira vierellään. Soilen toinen silmä oli muurautumassa umpeen ja muutenkin hän näytti mukiloidulta.
Soile katsoi kummissaan Markkua ja kysyi. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Autan sinua” Markku sanoi ja katsoi Soileen.
’Mitä se hirviö on sinulle tehnyt.’ Markku ajatteli ja ojensi kätensä Soilelle auttaakseen tämän ylös, mutta silloin kuului lähestyvien askeleiden ääni.
”Se on hän.” Soile sanoi ja Markku näki pelon tämän silmissä.
Äkkiä ovelta kuului ääniä. ”Mitä helvettiä.” Sanoi mies ääni ärtyneenä ja hämmästyneenä.
Markku kääntyi ja näki miehen jolla oli vereen tahriintunut paita ja joka katsoi heitä, silmissään hullu katse. Mies lähestyi Soilea, mutta Markku meni heidän väliinsä ja sanoi. ”En anna sinun satuttaa häntä enää.”
Mies näytti hurjistuvan, nosti kätensä, mutta siinä vaiheessa, koko ajan hiljaa murissut koira hyökkäsi miehen päälle ja puri mihin pystyi. Mies huitoi sekopäisenä, kiroili ja huusi kivusta. Äkkiä ase Miehen kädessä laukesi ja koira vingahti ja jäi lattialle makaamaan.
Soile katsoi kauhuissaan, kun hänen koiransa valkoinen turkki tahrautui kyljessä olevasta haavasta, vuotavasta verestä punaiseksi.
Markku karjaisi ja syöksyi miehen kimppuun ja ennen kuin hän ehti tehdä tälle mitään, ovi aukossa seisova poliisi käski Peteä pudottamaan yhä kädessään olevan aseensa.
Markku perääntyi ja kun Pete huomasi, ettei pystynyt muuta tekemään, hänen oli toteltava poliisia. Hän pudotti aseensa kädestään. Se osui kolahtaen lattiaan.
Pete oli hurjan näköinen, hänen kätensä olivat syvillä haavoilla, joista vuosi verta. Hänen paitansa oli tahriintunut verestä, joka oli vuotanut koirasta, jonka hän oli vienyt metsikköön ja haudannut sinne.
Markku auttoi Soilen pystyyn ja nosti sitten pienen koiran syliinsä.
”Tule, viedään tämä kaveri hoidettavaksi.” Hän sanoi Soilelle.
”Se on, kuollut, se on kuollut.” Soile hoki ja kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskilleen.
”Eikä ole. Rauhoituhan nyt.” Hän sanoi Soilelle jonka poskille valuivat kyyneleet.
”Mikä eläin lääkäri nyt muka on auki?” Soile kysyi ja katsoi Markun sylissä retkottavaa pientä koiraansa.
”Tunnen yhden ja se on aika lähellä, mennään nyt tai emme saa sinun ystävääsi pelastettua.” Markku sanoi.
He kävelivät raput alas ja astuivat ulos viileään yöilmaan. Pihalla seisoi pari poliisi autoa.
”Markku meni toisen auton luo. ”Voisitkohan viedä meidät eläinlääkärille?” Hän kysyi autossa istuvalta poliisilta, joka nyökkäsi ja nousi avaamaan takaoven.
Markku ja Soile astuivat autoon. Yhdessä hujauksessa he olivat eläinlääkärin pihassa ja Markku nousi auton kyydistä.
”Selviättekö tästä eteenpäin?” Poliisi kysyi.
”Minä selviän, mutta veisittekö te tämän naisen terveyskeskukseen, hän tarvitsee lääkärintarkastuksen.” Markku sanoi.
Poliisi nyökkäsi myöntymyksen merkiksi.
Markku asteli ripein askelin eläinlääkärin ovelle, auton lähtiessä liikkeelle.
Hän painoi soittokelloa ja hetkenpäästä kuului ääni joka kysyi mitä oli tekeillä.
Markku selitti asiansa nopeasti ja heti ovi aukesi. Hän astui nopeasti ovesta sisään ja kiiruhti vastaanottoon.
Siellä oli vain yksi hoitaja, joka ei kerinnyt sanoa mitään, kun lääkäri jo pyyhälsi paikalle.
”Sitä on ammuttu.” Markku sanoi lääkärille, joka käski seurata.
He menivät huoneeseen, jossa oli iso pöytä eläinten tutkimista varten. Lääkäri käski Markkua laskemaan koiran pöydälle.
Kun Markku oli laskenut koiran pöydälle, lääkäri tutki sen nopeasti ja sanoi sitten, että se oli leikattava nopeasti. Lääkäri kutsui hoitajan huoneeseensa ja kun tämä tuli, lääkäri nosti koiran syliinsä ja hän ja hoitaja menivät leikkaus huoneeseen.
Markku jäi odottamaan.
Pitkän ajan kuluttua, lääkäri palasi ja sanoi, että koira selviää. Se oli nyt lepäämässä ja joutuisi jäämään pitkäksi aikaa hoidettavaksi eläinsairaalaan. Markku lähti, mutta lupasi palata koiran omistajan kanssa vähän myöhemmin.

*********

Kun heräsin, olin jonkinlaisessa kopissa, jonka ovessa oli kalterit. En jaksanut liikkua ja oloni tuntui sekavalta. Ensimmäinen ajatus, joka tuli mieleeni oli, missä on emäntä.
Vinkaisin ja heti tuli valkoisiin pukeutunut nainen katsomaan minua.
”Jaaha, täällä ollaan herätty.” Hän sanoi lempeästi. ”Makaa vain aloillasi, sinun on levättävä, jotta parannut.”
Nainen silitti minua kevyesti ja meni pois. Olin taas yksin.
Laskin pääni alas ja suljin silmäni, minua nukutti. En tiedä kuinka kauan oli ollut unessa kun heräsin.
Oloni oli hieman parempi ja valkotakkinen nainen tuli minun luokseni, seurassaan joku.
Kun näin kuka tulija oli, sydämeni sykähti onnesta ja vinguin. Se oli oma rakas emäntäni.
Hän oli tullut hakemaan minut kotiin. Näin kuinka jotain kiiltävää valui pitkin emännän poskea, eikä itku ollut kaukana valkotakkiselta naiseltakaan.
Yritin nousta seisomaan, mutta en jaksanut. Jokin valkoinen ja pehmeä peitti toisen kylkeni ja tassuni.
Emäntäni purskahti hillittömään itkuun ja valkotakkinen nainen yritti rauhoitella häntä. ”Kyllä se paranee, kunhan saa riittävästi lepoa ja rakkautta.” Nainen sanoi ja silitti emäntääni.
Hän nosti minut varovasti kantokoppaan, joka oikeastaan kuului Tuikulle. Emäntäni oli jo rauhoittunut ja otti kantokopan, jossa olin ja niin me lähdimme kohti kotia.
Kun saavuimme kotiin, Tuikku oli jo siellä, samoin Markus joka halusi auttaa emäntääni.
Emäntäni nosti minut hellävaroen, minun omalle vuoteelleni. Tuikku tuli viereeni, puski ja jäi siihen kehräämään. Olin onnellinen, kaikki olivat siellä ja he kaikki, jotka olivat minulle niin tärkeitä.

Kesti pari kuukautta, ennen kuin olin täysin terve ja kun pääsin pitkästä aikaa lenkille, huomasin, että Markku ja emäntäni kulkivat vieretysten ja näyttivät onnellisilta.
Minä pyörähdin pari kertaa kummankin jalkojen ympäri niin että sain sotkettua talutus hihnani heidän jalkojensa ympärille. He yrittivät liikkua, mutta huomasivat olevansa jumissa. Kumpikin hymyili.
”Kuules karkuri, mitä sinä oikein yrität?” Markku kysyi ja katsoi hymyillen minuun.
Minä haukahdin ja hymyilin ja näytin niin viatonta naamaa kuin osasin.
”Voisin vaikka vannoa, että sinun koirasi virnuilee meille.” Markku sanoi emännälleni ja hymyili.
Emäntäni katsoi minuun ja sitten Markkuun ja hymyili. ”Taidan tietää mitä se haluaa.”
Hän suuteli Markkua, joka katseli ensin äimistyneenä emäntääni, mutta sitten vastasi suudelmaan.
Sen jälkeen he selvittelivät talutushihnani jaloistaan ja me jatkoimme matkaamme koirapuistolle.
Siellä tapasin Killerin.
”Sinä sitten kuritit kunnolla sitä Hurjimusta, joka vahti autiotaloa.” Se sanoi.
”Kuka kertoi?” Kysyin.
”Patu.” Killeri vastasi.
”Minä vain puraisin sitä pari kertaa, Patu hoiti loput, ennen kuin se mies tuli siihen.” Sanoin.
”Olet silti aikamoinen, kun kuritat itseäsi kaksi kertaa isompaa hurttaa.” Killeri sanoi ja näytti tyytyväiseltä ja melkeinpä ylpeältä

*********

Nykyään asumme isommassa asunnossa ja emäntäni on onnellinen Markun kanssa ja minä olen onnellinen, heidän kanssaan.
Niin ja se mies, Pete, istuu vankilassa, eläinrääkkäyksestä, kidnappauksesta ja pahoinpitelystä, sekä muista rötöksistään runsaan viiden vuoden tuomiota.

p.s
Kommetit ja asiallinen palaute olisi mukavaa. :)