Aloin tuossa oikein laskemaan, ja huomasin yllättäen, että en ole ihastunut yli 10 vuoteen. Ja koska se viimeisin ihastuminen tapahtui peruskoulun yläasteella, seitsemännellä luokalla, joku voisi sanoa, että en ollenkaan. Kyllähän sitä silloin 11-13 -vuotiaana tapahtui. Sen jälkeen ei kuitenkaan mitään.
En kyllä ole kovin paljoa aikaa naisseurassa viettänytkään, mutta silti. Muistan ihmetelleeni, kun sain joskus olla muutaman viikon naisihannettani sivuavan tyttösen kanssa hyvinkin romanttisissa merkeissä, mutta en tuntenut mitään. Kaiken järjen mukaan olisi pitänyt. Tulimme juttuun todella hyvin, puhuimme kaikesta mahdollisesta ja katselimme auringon laskua järven ylle. Lähes täydellistä aikaa. Ja kun viikkojen päästä oli aika erota, löin pääni seinään. En siksi, että ero olisi ollut niin kovin surullinen, vaan siksi, että olisin halunnut tuntea jotain.
En ole tietenkään sen läheisempää kontaktia naisiin luonut, kun ei ole ollut mitään syytä, eli ei siis seksisuhteitakaan. Naiset kiinnostavat minua toki fyysisesti, silloin tällöin aivan hämmennyn kauneutta nähdessäni. Toisaalta joidenkin kanssa olen hyväkin kaveri, mutta minkäänlaista tunnetta ei vain tunnu heräävän.
Enpä kyllä tiedä, mitä pitäisi ajatella. Olen aina pitänyt itseäni herkkänä kaverina, mutta taidankin olla ihan kylmä. Ja silloin lapsena ihastuin tyttöihin aivan kuin muutkin. En sitten tiedä, onko minussa jotain vikaa. Huolestuneena tuossa mietinkin, että mitenkähän tuo ihastumisten loppuminen ajoittuukin niin oivallisesti siihen aikaan, kun minua alettiin toden teolla kiusata koulussa. Olihan sitä ollut aikaisemminkin, mutta tuolloin se alkoi vasta todella haitata elämää. Jälkeenpäinkin olen käsittääkseni hieman kärsinyt sen ajan seurauksista, joten onhan se mahdollista, että tuollainen vaikuttaa vielä vuosien päästä. En kuitenkaan haluaisi liioitella asiaa.
Onkohan kellään samantyyppisiä kokemuksia? Onko tämä normaalia? Kyllä minäkin haluaisin joskus rakastua, mutta tällä menolla siitä ei kyllä tule mitään. Epäilen, että homma onkin ylimainostettua, mutta koska sitä kuulemma tapahtuu muuallakin kuin elokuvissa, olisi hauska kuulla näkemyksiä asiaan.
En kyllä ole kovin paljoa aikaa naisseurassa viettänytkään, mutta silti. Muistan ihmetelleeni, kun sain joskus olla muutaman viikon naisihannettani sivuavan tyttösen kanssa hyvinkin romanttisissa merkeissä, mutta en tuntenut mitään. Kaiken järjen mukaan olisi pitänyt. Tulimme juttuun todella hyvin, puhuimme kaikesta mahdollisesta ja katselimme auringon laskua järven ylle. Lähes täydellistä aikaa. Ja kun viikkojen päästä oli aika erota, löin pääni seinään. En siksi, että ero olisi ollut niin kovin surullinen, vaan siksi, että olisin halunnut tuntea jotain.
En ole tietenkään sen läheisempää kontaktia naisiin luonut, kun ei ole ollut mitään syytä, eli ei siis seksisuhteitakaan. Naiset kiinnostavat minua toki fyysisesti, silloin tällöin aivan hämmennyn kauneutta nähdessäni. Toisaalta joidenkin kanssa olen hyväkin kaveri, mutta minkäänlaista tunnetta ei vain tunnu heräävän.
Enpä kyllä tiedä, mitä pitäisi ajatella. Olen aina pitänyt itseäni herkkänä kaverina, mutta taidankin olla ihan kylmä. Ja silloin lapsena ihastuin tyttöihin aivan kuin muutkin. En sitten tiedä, onko minussa jotain vikaa. Huolestuneena tuossa mietinkin, että mitenkähän tuo ihastumisten loppuminen ajoittuukin niin oivallisesti siihen aikaan, kun minua alettiin toden teolla kiusata koulussa. Olihan sitä ollut aikaisemminkin, mutta tuolloin se alkoi vasta todella haitata elämää. Jälkeenpäinkin olen käsittääkseni hieman kärsinyt sen ajan seurauksista, joten onhan se mahdollista, että tuollainen vaikuttaa vielä vuosien päästä. En kuitenkaan haluaisi liioitella asiaa.
Onkohan kellään samantyyppisiä kokemuksia? Onko tämä normaalia? Kyllä minäkin haluaisin joskus rakastua, mutta tällä menolla siitä ei kyllä tule mitään. Epäilen, että homma onkin ylimainostettua, mutta koska sitä kuulemma tapahtuu muuallakin kuin elokuvissa, olisi hauska kuulla näkemyksiä asiaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä luin milenkiinnolla sun juttus. Mä löysin siitä paljon samoja kokemuksia, mitä sulla on. Mä olin kasvavana kova poika ihastumaan. Mun ihastukset olivat niin "veret seisauttavia", rasittavia, tuskallisia kokemuksia, joidenka johdosta kehitin tietämättäni defenssin -puolustuskeinon näitä tuntemuksia välttääkseni.
Meni vuosia, en tuntenut ketään kohtaan mitään sen erikoisempaa. Sain kavereilta nimen: "jääkaappi". Tämä vaihe kesti ehkä noin 15 vuotta. Tähän aikaan on nyt laskettu sekin aika, jolloin aloin todella olemaan huolissani itsestäni. Ajattelin, että minulle oli kehittynyt jonkinlainen, voiko sitä nyt sanoa vaikka emotionaaliseksi frigiditeetiksi -tunneperäinen kylmyys. En tiennyt mitä tehdä, mutta jälkeenpäin ajatellen olen huomannut tämän: En olisi ehkä koskaan selvinnyt tästä kylmyydestäni, jos en olisi alkanut olemaan siitä huoletunut. Pahimman tästä aiheutuneen kriisin aikana eräs henkilö vain astui asuntooni(tää on ihan sanan varsinaisessa merkityksessä totta) ja sano mulle, "mä en mee minnekkään. Mua on turha ajaa pois." Hän asui luonani kaksi vuotta ja tuona aikana hänen persoonansa kaivoi minussa asuvat kiintymyksen pelot koloistaan. Tänään elän 8 vuotta kestäneessä parisuhteessa ja edelleen pelkään. Pelkään kiintymystä, mutta se ei estä minua tuntemasta niitä fiiliksiä, mitä vain toinen, rakas ihminen voi antaa. Kun näitä tuntemuksia tulee, uskaltaa peloilleen vähän.
mahtaillakkin.
En tiedä auttoko tää mun tarina sua yhtään jäsentämään omaa juttuas, mutta tulipa kirjoitettua.
Kiitos vastauksestasi. Tarinasi on mielenkiintoinen. Itse en muista niitä aikaisimpia ihastumisiani mitenkään pahoina kokemuksina, ensimmäisiä ei kai edes oikein ymmärtänyt. Positiivisia kokemuksia siis. En ole oikeastaan pohtinut syitä asiantilaan ennen kuin nyt viimeisen vuoden aikana.
Eihän tämä tietysti mikään elämän ja kuoleman kysymys ole, mutta hieman se alkaa tuntua oudolta. Kysymys ei ole pelkästään ihastumisesta. Jotenkin tuntuu, että en tunne paljon muutakaan, mutta se ihastumattomuus on tietysti sellainen selvä havainto. Peruskoulusta päästyäni olin kyllä, näin jälkeenpäin ajatellen, todella kylmä myöskin arvomaailmani osalta. Kun lapsena olin kiltti ja herkkä, lukiolaisena olinkin kyyninen ja kylmän älyllinen. Onhan se muutos aika iso. Jokainen tietysti kehittyy tavallaan, enkä tiedä, onko siinä mitään vikaa, mutta nykyiseen tilanteeseen en voi olla täysin tyytyväinen.
Siis mukava kuulla, että tilanteen voi ehkä muuttaa, jos haluaa. Keinojen keksiminen onkin sitten toinen juttu. Tavallaan olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana huomannut, että olen kokenut joitakin asioita voimakkaammin kuin ennen. Eivät ne mitenkään ole hetkauttaneet, mutta olenpahan vain huomannut, että en ole kokenut tiettyjä tuntemuksia niin pitkään aikaan, että ne tuntuvat aivan oudoilta.
Tai sitten minä vain olen tällainen, eikä siinä olekaan mitään vikaa. Sekin on mahdollista, mutta olisin kyllä pettynyt itseeni.
Ihastut jos ihastut, ei kaikkien kanssa yksinkertaisesti synkkaa. Itse olen huomannut, että mulla on valtavan korkea seula vastakkaisen sukupuolen suhteen. Voin olla kuukausia, ilman, jos sopivaa ei satu kohdalle. Enkä suuremmin välitä tilanteesta, koska niitäkin on, jotka todella saavat polveni veteläksi. Siinä käy enemmänkin niin, että kun ei koskaan vonkaa keltään, niin joku aina kyllästyy odottamaan ja tulee vonkaamaan. Sitten vain katson onko hän sopiva. Tämä ei tietenkään ole hyvä keino, jos on tarve saada joka viikko ;)
Pienenä mä olin aina isin ja äidin silmäterä. Päivänsäde, joka kasvatettiin lempeesti mut ankarasti. Ja kaipa mä oon samanlainen päivänsäde edelleen... ainaki muitten mielestä. Se taas johtuu siitä, että muuta roolia mä en osaa. Mä haluun olla ilonen ja mä haluun, et ihmiset pitää musta. Ja monet pitääki; liikaa. Mulla on aina ollu paljo ihailijoita, mies- ja naispuolisia. Ja mä tykkään ihailusta, niin kauan, ku se pysyy kaukasena. Melkein aina ku joku mies on yrittäny lähestyy mua, koittanu iskee tai pyytäny ulos, mä oon heti muuttunu kylmäks. En mä tiiä miks! Ei niis ihmisissä oo ollu mitään vikaan. Eikä se ainakaan mun omasta ujoudesta tai kokemattomuudesta oo voinu johtuu, koska mä en varsinaisesti oo kumpaakaan.
Kerran mä rakastuin yhteen mieheen. Se mies oli... jörö ja vaikee. Ja seki rakastu muhun, mut ei siitä tullu mitään. Me ei sovittu yhteen. Joskus mä mietin, että ehkä mä vieläki rakastan tätä miestä, enkä sen takii osaa olla kenenkään muun kanssa.
Mä en oo pitkään aikaan tuntenu varsinaisesti mitään. Siis syvällä sisimmässäni. Mikään ei oo sykähdyttäny. Must on vaan tuntunu tyhjältä.
Tuo tyhjä olo on kai jotenkin tuttua. Toisaalta en tiedä, onko se tunne aito vai ei. Eli siis, pitäisikö oikeasti tuntua tältä vai joltain muulta? Tuntuiko joskus erilaiselta? Minä en ainakaan muista. Luulisin kuitenkin, että voisi tuntua paremmaltakin.
Mutta en kyllä osaa kommentoida juttuasi juuri mitenkään, sillä onhan se aika erilainen kuin oma tilanteeni. Harmillista se kuitenkin on.