and now, something completely different...
-------------------------------------------
Minun huoneeni ikkuna
Jotain tömähtää ikkunaan kello kaksi kaksikymmentä yöllä. Haluaisin vain nukkua, ja vedän peittoa ylemmäs silmät ummessa. Olen kuin en olisi herännytkään -aivan hiljaa paikoillani. Pian olisin taas unessa.
Uusi tömähdys ikkunassa. Kiroilen ja nousen ylös, nyt jo enemmän vihaisena kuin väsyksissä. Hapuilen pimeässä ikkunan suuntaan, varmana siitä että tappaisin jonkun jos nyt astuisin paljailla jaloillani johonkin terävään. Mikään ei suututa niin kuin epämiellyttävä herätys.
Onneksi tunnen huoneeni riittävän hyvin päästäkseni turvallisesti sen poikki. Kääntäessäni sälekaihtimia auki vielä unesta samein silmin, arvaan jo mitä tulisin näkemään.
Se hullu tyttö. Siellä se vilkuttaa tien mutkassa katulampun loisteessa, lumipallo toisessa kädessään. Minä en vilkuta takaisin. Olen liian väsynyt ja tympääntynyt reagoidakseni muutoin kuin hitaasti päätäni pudistellen. Mikä piru sitä riivaa? Aina haluamassa tehdä jotain jännää ja, niin... "mieletöntä". Jossain vaiheessa homma oli ihan hauskaakin, mutta silloin kun nämä yölliset herätykset menettivät ainutkertaisuutensa, leikki alkoi vähitellen turruttaa.
Nyt se jo viittoilee kiivaasti tulemaan ulos lumisateeseen. Nauraa vielä... mokoma paskiainen. Tämä suhde vie minut vielä ennenaikaiseen hautaan. Ja mikä tässä yleensä on homman nimi? Minähän se jumalauta jätkä olen. Jos jomman kumman meistä, niin _minun_ pitäisi heitellä lumppareita toisen ikkunaan keskellä yötä. Nappaan kaapista sormituntumalla vaatetta tuolin selälle, ja alan pukea ylleni. Jos sytyttäisin valot nyt, niin sarveiskalvoni varmasti palaisivat. Sukkia jalkaan vetäessä sisäinen ääneni kehottaa olemaan unohtamatta kaulapantaa ja hihnaa. Aina niin sarkastinen. Joskus mietin oliko se toinen persoonani. Mutta ei kai sentään, minähän se vain. Muutoinhan olisin sekoamassa. Vieläkään ei tosin jaksa naurattaa, mutta jaksan silti rypistää otsani kurttuun. Sekö minusta todella on tullut; koira? Tottelevainen ja hyvin koulutettu -joskin tahdoton- kumppani? Väsymys on mennyttä. Säikähdys tekee siitä useimmiten selvää. Oikein puistattaa.
Seudulla on öisin hiljaista. Kuolemanhiljaista, voisi sanoa. Yleensä olenkin kiitollinen siitä, mutta en nyt. Täydellisen hiljaisuuden sisällä syntyneet äänet soivat kovaa. Askelet ulko-ovelle toiselle puolen taloa hoituvat kyllä kuin ammattivarkaalla, mutta itse oven avaaminen tuntuu korviarepivältä. Vaikka käytänkin avainta, en usko että saranoiltaan potkiminen toisi yhtään enempää ääntä. Lukko menee talvisin jumiin, kuin vanhoissa autoissa, ja lopulta ovi pitää iskeä voimalla auki. Vihaan sitä, eikä sulkeminen ole yhtään sen helpompaa.
Hengitykseni höyryää astuessani kotikuistin portaita. Pakkasyö. Tännehän voisi kuolla jos joutuisi jäämään. Onneksi konstaileva ulko-oveni ei ole itselukittuvaa sorttia. Enkä muutenkaan tullut jäädäkseni. Tulin vain moikkaamaan sitä typerää tyttöä. Hoidan tämän nopeasti ja menen takaisin nukkumaan. Siinä se. Mutta eihän minun olisi edes pitänyt tulla. Tämä kaikkihan sotii omaa minääni vastaan. -Oletko leijona vai lammas, hiiri vai mies? Ei, tämähän vääristää jo miesten ja naisten välisiä rooleja. Tämä on väärin. Tämä on väärin!
Jalkani eivät enää suostu etenemään porraskivetykseltä. Olenko kulkenut huomaamattani ansaan? Onko leijonasta tullut lammas? Jos nyt menen sinne katulampun viereen tapaamaan tyttöä, menetänkö asemani miehenä ja päättäjänä? -Todennäköisesti. Sisäinen ääneni vastaa. Entä jos painun takaisin sisään, huoneeseeni, peittojen alle? -Silloin olet vain säälittävä pelkuri, joka sietäisikin sitoa liekaan ja pantaan.
Hengittäminen tuntuu vaikeammalta kuin milloinkaan ennemmin. Olenko aina joutunut keskittymään säädelläkseni keuhkojen supistustahtia? Olen niin ansassa, ansassa, ansassa!
-Et sentään aivan. Keinoja löytyy, ja kuten tiedät, yksinkertaiset ovat niitä parhaita. (Miksi se puhuu minulle kokoajan?) Mitä? Yksinhän tässä portailla olen. Niin, jutustelen itsekseni pysyäkseni virkeänä. Juuri niin. Keinoja vai? (Pois ansasta, pois, pois!) Yksinkertaisia. En kai minä voisi... en kai voisi tappaa häntä? -EI! Pelkän tuon ajatuksen perusteella pitäisi sinulle varata huone lukkojen takaa. Ajattele järjellä! Se mitä sinun pitää tehdä päästäksesi päätäsi vaivaamasta identiteettiprobleemasta on yksinkertaisesti mennä tytön luo ja sanoa ystävyys irti. Lopettaa leikki lyhyeen. Osoittaa ettet enää tanssi kenenkään pillin mukaan. Ja presto! -ongelma ratkeaa kuin leikiten, ja saat pitää statuksesi, tai ainakin leijonanosan siitä.
Hengitys tasaantuu. Se tuntuu hyvältä. Keksin mitä tekisin ja jalkani päästävät vihdoin minut liikkeelle. Kuistilta kadunkulmaukseen on matkaa sen verran mitä minä kutsuisin kivenheitoksi, mutta talon taakse täytyy aina ensin kiertää. Kunpa joku lakaisisi joskus pihalumet.
Määränpään koittaessa en voi salata kasvojeni heijastamaa hämmästystä. Tai en voisi jos joku olisi paikalla näkemässä. Katulampun hämärään piirtämä valkea on tyhjillään. Saamari... Lumipallo jostain pimeyksistä kasvoihin ei olisi nyt ensimmäisenä toivelistalla. Sillä jos sellainen tul... jätinkö minä huoneeseeni valot päälle? (sarveiskalvoni... valo olisi sokaissut...) Ikkunasta kyllä loistaa. Vapisuttaa. Huoneessani todella on valot päällä. Vapisuttaa niin... Täällähän on vain kylmä. Pakkasta. Hengitys höyryää. (Ei se kylmyys sitä tee.)
Ikkunassa on joku. Mies. Minun huoneessani... katsoo suoraan tänne, minuun. Hän näkee minut. Ja pyörittelee päätään hitaasti. Kehoni jokainen lihas jännittyy viimeistään nyt, kun näen kasvot. Ne ovat omani. Minun kasvoni... minä.
Lihasjännitys antaa äkisti periksi, ja muuttuu hirvittäväksi velttoudeksi. (Ja pistää taas vapisemaan.) En osaa kuin käyttää sitä hyväksi pötkimällä takaisin taloa kohden. Vasta nyt huomaan, ettei maassa koskaan ollutkaan muita jälkiä kuin omani. (Se olen minä...) Ja niin mykkä kuin maailmalle nyt olenkin, huutaa päässäni täyttä kurkkua oma kauhun- ja itkun sekakuoro.
Kotipihalta kuistille selviäminen tuntuu jostain syystä sujuvan nopeammin kuin lähtiessä. Onhan piha aurattu hyvin. Teinköhän sen koulusta tullessa? En muista. Miksi tulinkaan yleensä ulos? Kellon täytyy olla paljon, on pimeää ja kaikkea. Niin hiljaistakin. Nyt vain sisään läm... Ovea lähestyessä kuulen kuinka lukkoa kierretään. Loksahdus. Ei... minähän jätin avaimet sisään! Kuin heikkopäinen koputan raskaaseen oveen, mutta koputukseen ei vastata. Mitä minulle tapahtuu? Kammottavat huudot voimistuvat taas. Samaa kauhua ja itkua, enkä voi paikallistaa niiden lähdettä. -Ne ovat vain päässäsi. Sinun ja minun päässä.
Katulampun valokeila leikkii kanssani. Se tekee minusta kuin yön tähden. Ja minä nauran, kuin minulla ei olisi koskaan ollut näin hauskaa. (Kuin minulla olisi hauskaa.) Lumipalloja syntyy kämmenteni sorvissa nopeaan tahtiin ja käsistäni ne lentävät ikkunaan. Minun ikkunaani. Se on tuo jossa palaa valot. Minun huoneeni ikkuna.
-------------------------------------------
Minun huoneeni ikkuna
Jotain tömähtää ikkunaan kello kaksi kaksikymmentä yöllä. Haluaisin vain nukkua, ja vedän peittoa ylemmäs silmät ummessa. Olen kuin en olisi herännytkään -aivan hiljaa paikoillani. Pian olisin taas unessa.
Uusi tömähdys ikkunassa. Kiroilen ja nousen ylös, nyt jo enemmän vihaisena kuin väsyksissä. Hapuilen pimeässä ikkunan suuntaan, varmana siitä että tappaisin jonkun jos nyt astuisin paljailla jaloillani johonkin terävään. Mikään ei suututa niin kuin epämiellyttävä herätys.
Onneksi tunnen huoneeni riittävän hyvin päästäkseni turvallisesti sen poikki. Kääntäessäni sälekaihtimia auki vielä unesta samein silmin, arvaan jo mitä tulisin näkemään.
Se hullu tyttö. Siellä se vilkuttaa tien mutkassa katulampun loisteessa, lumipallo toisessa kädessään. Minä en vilkuta takaisin. Olen liian väsynyt ja tympääntynyt reagoidakseni muutoin kuin hitaasti päätäni pudistellen. Mikä piru sitä riivaa? Aina haluamassa tehdä jotain jännää ja, niin... "mieletöntä". Jossain vaiheessa homma oli ihan hauskaakin, mutta silloin kun nämä yölliset herätykset menettivät ainutkertaisuutensa, leikki alkoi vähitellen turruttaa.
Nyt se jo viittoilee kiivaasti tulemaan ulos lumisateeseen. Nauraa vielä... mokoma paskiainen. Tämä suhde vie minut vielä ennenaikaiseen hautaan. Ja mikä tässä yleensä on homman nimi? Minähän se jumalauta jätkä olen. Jos jomman kumman meistä, niin _minun_ pitäisi heitellä lumppareita toisen ikkunaan keskellä yötä. Nappaan kaapista sormituntumalla vaatetta tuolin selälle, ja alan pukea ylleni. Jos sytyttäisin valot nyt, niin sarveiskalvoni varmasti palaisivat. Sukkia jalkaan vetäessä sisäinen ääneni kehottaa olemaan unohtamatta kaulapantaa ja hihnaa. Aina niin sarkastinen. Joskus mietin oliko se toinen persoonani. Mutta ei kai sentään, minähän se vain. Muutoinhan olisin sekoamassa. Vieläkään ei tosin jaksa naurattaa, mutta jaksan silti rypistää otsani kurttuun. Sekö minusta todella on tullut; koira? Tottelevainen ja hyvin koulutettu -joskin tahdoton- kumppani? Väsymys on mennyttä. Säikähdys tekee siitä useimmiten selvää. Oikein puistattaa.
Seudulla on öisin hiljaista. Kuolemanhiljaista, voisi sanoa. Yleensä olenkin kiitollinen siitä, mutta en nyt. Täydellisen hiljaisuuden sisällä syntyneet äänet soivat kovaa. Askelet ulko-ovelle toiselle puolen taloa hoituvat kyllä kuin ammattivarkaalla, mutta itse oven avaaminen tuntuu korviarepivältä. Vaikka käytänkin avainta, en usko että saranoiltaan potkiminen toisi yhtään enempää ääntä. Lukko menee talvisin jumiin, kuin vanhoissa autoissa, ja lopulta ovi pitää iskeä voimalla auki. Vihaan sitä, eikä sulkeminen ole yhtään sen helpompaa.
Hengitykseni höyryää astuessani kotikuistin portaita. Pakkasyö. Tännehän voisi kuolla jos joutuisi jäämään. Onneksi konstaileva ulko-oveni ei ole itselukittuvaa sorttia. Enkä muutenkaan tullut jäädäkseni. Tulin vain moikkaamaan sitä typerää tyttöä. Hoidan tämän nopeasti ja menen takaisin nukkumaan. Siinä se. Mutta eihän minun olisi edes pitänyt tulla. Tämä kaikkihan sotii omaa minääni vastaan. -Oletko leijona vai lammas, hiiri vai mies? Ei, tämähän vääristää jo miesten ja naisten välisiä rooleja. Tämä on väärin. Tämä on väärin!
Jalkani eivät enää suostu etenemään porraskivetykseltä. Olenko kulkenut huomaamattani ansaan? Onko leijonasta tullut lammas? Jos nyt menen sinne katulampun viereen tapaamaan tyttöä, menetänkö asemani miehenä ja päättäjänä? -Todennäköisesti. Sisäinen ääneni vastaa. Entä jos painun takaisin sisään, huoneeseeni, peittojen alle? -Silloin olet vain säälittävä pelkuri, joka sietäisikin sitoa liekaan ja pantaan.
Hengittäminen tuntuu vaikeammalta kuin milloinkaan ennemmin. Olenko aina joutunut keskittymään säädelläkseni keuhkojen supistustahtia? Olen niin ansassa, ansassa, ansassa!
-Et sentään aivan. Keinoja löytyy, ja kuten tiedät, yksinkertaiset ovat niitä parhaita. (Miksi se puhuu minulle kokoajan?) Mitä? Yksinhän tässä portailla olen. Niin, jutustelen itsekseni pysyäkseni virkeänä. Juuri niin. Keinoja vai? (Pois ansasta, pois, pois!) Yksinkertaisia. En kai minä voisi... en kai voisi tappaa häntä? -EI! Pelkän tuon ajatuksen perusteella pitäisi sinulle varata huone lukkojen takaa. Ajattele järjellä! Se mitä sinun pitää tehdä päästäksesi päätäsi vaivaamasta identiteettiprobleemasta on yksinkertaisesti mennä tytön luo ja sanoa ystävyys irti. Lopettaa leikki lyhyeen. Osoittaa ettet enää tanssi kenenkään pillin mukaan. Ja presto! -ongelma ratkeaa kuin leikiten, ja saat pitää statuksesi, tai ainakin leijonanosan siitä.
Hengitys tasaantuu. Se tuntuu hyvältä. Keksin mitä tekisin ja jalkani päästävät vihdoin minut liikkeelle. Kuistilta kadunkulmaukseen on matkaa sen verran mitä minä kutsuisin kivenheitoksi, mutta talon taakse täytyy aina ensin kiertää. Kunpa joku lakaisisi joskus pihalumet.
Määränpään koittaessa en voi salata kasvojeni heijastamaa hämmästystä. Tai en voisi jos joku olisi paikalla näkemässä. Katulampun hämärään piirtämä valkea on tyhjillään. Saamari... Lumipallo jostain pimeyksistä kasvoihin ei olisi nyt ensimmäisenä toivelistalla. Sillä jos sellainen tul... jätinkö minä huoneeseeni valot päälle? (sarveiskalvoni... valo olisi sokaissut...) Ikkunasta kyllä loistaa. Vapisuttaa. Huoneessani todella on valot päällä. Vapisuttaa niin... Täällähän on vain kylmä. Pakkasta. Hengitys höyryää. (Ei se kylmyys sitä tee.)
Ikkunassa on joku. Mies. Minun huoneessani... katsoo suoraan tänne, minuun. Hän näkee minut. Ja pyörittelee päätään hitaasti. Kehoni jokainen lihas jännittyy viimeistään nyt, kun näen kasvot. Ne ovat omani. Minun kasvoni... minä.
Lihasjännitys antaa äkisti periksi, ja muuttuu hirvittäväksi velttoudeksi. (Ja pistää taas vapisemaan.) En osaa kuin käyttää sitä hyväksi pötkimällä takaisin taloa kohden. Vasta nyt huomaan, ettei maassa koskaan ollutkaan muita jälkiä kuin omani. (Se olen minä...) Ja niin mykkä kuin maailmalle nyt olenkin, huutaa päässäni täyttä kurkkua oma kauhun- ja itkun sekakuoro.
Kotipihalta kuistille selviäminen tuntuu jostain syystä sujuvan nopeammin kuin lähtiessä. Onhan piha aurattu hyvin. Teinköhän sen koulusta tullessa? En muista. Miksi tulinkaan yleensä ulos? Kellon täytyy olla paljon, on pimeää ja kaikkea. Niin hiljaistakin. Nyt vain sisään läm... Ovea lähestyessä kuulen kuinka lukkoa kierretään. Loksahdus. Ei... minähän jätin avaimet sisään! Kuin heikkopäinen koputan raskaaseen oveen, mutta koputukseen ei vastata. Mitä minulle tapahtuu? Kammottavat huudot voimistuvat taas. Samaa kauhua ja itkua, enkä voi paikallistaa niiden lähdettä. -Ne ovat vain päässäsi. Sinun ja minun päässä.
Katulampun valokeila leikkii kanssani. Se tekee minusta kuin yön tähden. Ja minä nauran, kuin minulla ei olisi koskaan ollut näin hauskaa. (Kuin minulla olisi hauskaa.) Lumipalloja syntyy kämmenteni sorvissa nopeaan tahtiin ja käsistäni ne lentävät ikkunaan. Minun ikkunaani. Se on tuo jossa palaa valot. Minun huoneeni ikkuna.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Menin sanattomaks. Mä en osaa oikeen edes antaa tosta palautetta, kun se oli niin kiva! sen verran kuitenkin kerron, että sait mut suorastaan ahmimaan tekstiä.
Tosiaan, tää on erilainen novelli. Ja tykkäsin siitä, koska tässä on jätetty niin paljon arvotuksia ja kuvitelmia lukijan varaan. Eikä ollu mikään tekotaiteellinen, tylsä novelli(novelli, joka on tehty liian avoimeksi ja abstraktiksi).
Ja tyylikeinona en yleensä tykkää noista "Pakkasyö." - sanaselityksistä, mutta sun novellissa ne oli jotenki sisäistetty sinne novellin sekaan:)
Tää oli lukuelämys.
(huh,huh, mitä tekstiä! :) )
No, kai tota voi kivaksikin kutsua... alkuperäinen tallennusnimikin vielä otsikottomalle novellille oli "joulukuinen kauhupläjäys.doc" (jonkin sortin tajunnanvirtahuumoria, mutta arvelin keksiväni järkevämmän nimen) :)
Ja alunperin piti muuten tehä tosta ihan oikee jatkonovelli lähettämällä tänne pelkästään ensimmäinen palsta/kappale, mutta pelästyin sitten josko kukaan ei olisikaan jatkanut, ja jatkoin itse vähän toiseen suuntaan kun olin aikonut.
Pitää muuten kiittää että otit esille tuon "Pakkasyö." -jutun. Nyt kun se oli mielessä pinnalla ja lukaisin vähän novellia, löysin typerän asiavirheen; eihän pakkasöinä voi pyöritellä lumipalloja. :) No, menkööt tuon hourailevan teeman piikkiin.
Noista sinun kirjoituksistasihan saa alemmuuskompleksin. *hymy* Minä en yksinkertaisesti käsitä, miten joku voi keksiä noin omaperäisiä ideoita, ja vielä toteuttaakin ne niin, että tekstistä tulee hyvää luettavaa, eikä pelkästään epämääräinen kehitelmä, jota ei koskaan, tai hyvin harvoin, saa loppuun asti hiottua. (Niin kuin minulla)
Mutta lyhestä virsi kaunis.
Completely different, completely perfect.
Aivan upeaa tekstiä johon mä jäin ns.kerralla kiinni. Oli pakko lukea eteenpäin ja eteenpäin...
Yksinkertaisesti en ole pitkään aikaan nähnyt mitään noin upeaa ja kerrassaan täydellistä.
Susta tulee vielä jotain suurta... ellet sitten jo ole!:)
"Susta tulee vielä jotain suurta... ellet sitten jo ole"
Voi kiitos, ja voi kun tuliskin. Mutta taidan olla turhan laiska ja liian vähään tyytyvä, jotta jaksaisin parempaa tavoitella.
"eikä pelkästään epämääräinen kehitelmä, jota ei koskaan, tai hyvin harvoin, saa loppuun asti hiottua."
Sä et tiedä miten tutulta toi kuulostaa... Mulla roikkuu just tuonlaisia novellin (toivoisin että jopa kirjan-) alkuja koneella useampikin. Jäissä ovat olleet, osa jo vuosia, eikä sitä oikeen osaa mitään niitten kanssa tehä. Toisaalta ne tuntuu liian hyviltä poisheitettäviksi, vaikkei kuitenkaan tee mieli jatkaa niitä. Ja keskeneräsiä kun ovat niin piilossa pitää pitää. Umpikuja siis, tai kenties vain aikalukko. :)
Nämä täällä julkaistut ovat sitten tavallaan asia erikseen. Tällaset kuten just tämäkin novelli, syntyy tavattoman nopeesti sitten kun vaan aika ja fiilis on oikea (poislukien se 'Elämä kuin muovailuvahaa' joka oli helvetin hankala viedä loppuun). Yleensä tarvii vaan yhden, joskus todellisuudenkin tarjoaman, mielenkipinän tekstin muodostumiseen... kuten tässä nyt tämä 'lumipallo ikkunaan keskellä yötä'. Eli periaatteessa, jos joku olisi sanonut että tuo on aihe, kirjotappas siitä novelli, olisin kirjottanut tämmösen. Mulle yleensä just aiheen keksiminen on kaikkein vaikeinta, kun oon sen verran ronkeli etten mistä tahansa vaan viitsi/pysty kirjoittaa, aina pitäs olla joku 'juttu'.
Ja nyt piti tehä vähän erilaista senkin takia, kun kundina alkaa tuntua oudolta jos vaan jatkuvasti yrittää kirjoittaa jotain herkkää tytöistä ja pojista. :)
No kirjaa en ole koskaan hulluimmallakaan hetkelläni yrittänyt aloittaa, (ainakaan kovin tosissani)mutta noita keskeneräisiä on kyllä kertynyt varmaan sata. Osassa ei ole mitään sen kummempaa järkeä, kuin jokin kiva 'juttu', usein puolitodellisuudesta poimittu, mutta joka ei vain kehity. Ainakaan sellaiseksi, kun mielestäni pitäisi :) Hyvä, jos saan kymmenennen muokkauskerran jälkeen aikaan yhden uuden lauseen, tai jotain...
Ja aiheen keksimisessähän se suurin vaikeus on. Ei mitään järkeä kirjoittaa jotain, mikä on jo tuhanteen kertaan laitettu esille milloin missäkin. Voi sitä luomisen tuskaa. :) Mutta miksikäs ei kundina saisi kirjoittaa mitään hempeää, jos sellainen kerran hyvin luonnistuu?
en vieläkään tajuu tota ku oon vähä (tyhmä)...oli hieno tarina mut en erottanut tosiasiaa valheesta????oliko tosi tarina vai pelkkä tarina...sitä en tiedä mut kiinni jäin....ois kiva tuntee noin "suuri" ihminen minkä mielikuvitus on niin suuri...ajattelin itekkin kirjoittaa tänne mut en oikein tiedä mitä????no hieno oli kuitenkin....!!!!!!!!!!!!!!!!!!=)
Kiitos. Tarinan oli tarkoituskin jättää tulkinnalle varaa. Kun mielikuvituksellisuutta mietit, niin pitäs vissiin sanoa että mielikuvitushan kehittyy kirjoja lukemalla. Se on totta, vaikkakin minäkin surkastutan mieluummin aivojani tv:n ja elokuvien parissa, kuin lukisin kirjoja tai tekisin muuta järkevää. Heh, taidan olla parempi antamaan neuvoja kuin noudattamaan niitä. Mutta lukekaa ihmiset, kirjoissa on viisaus.
Se hullu tyttö, ihanan yksinkertaista. Tosin hieman jäi innostunut lukija miettimään; mikä ihmeen tyttö?
Mutta toisaalta, kun puhutaan novellista, ei tarvitsekaan kaikkea selittää. Novelli on kuitenkin vaan hetken kuvaus ja otos ajasta, niin kuin yksi elokuvan kohtaus. Sen tarkoitus ei ole selittää sen enempää mennyttä kuin tulevaakaan, vaan juuri sitä yhtä hetkeä. Kumma kyllä, novellit luovat oikein kirjoitettuna usein paljon realistisemman kuvan tapahtumien kulusta kuin kokonainen kirja, mistä se sitten johtuneekaan...
Mutta jokatapauksessa. Loistava novelli, mutta sitä tuskin tarvitseekaan sanoa. Kuten kaikki varmaan ovat huomanneet, täällä on neljä (Aleksi13, chapeau, angie ja Rêveuse) sellaista kirjoittajaa, jotka saavat tekstin todella tuntumaan tekstiltä. Ei niin, etteikö muitakin hyviä kirjoittajia täältä löytyisi.
Toisaalta kiinnitän väkisinkin huomioni ikää koskevaan kysymykseen, ne ylioppilaskirjoitukset tuntuvat olevan aika lähellä menneisyydessä/ tulevaisuudessa itse kullakin... :)
Silti on ihailtavaa tällainen mielikuvituksen ilmeneminen. Se on juuri sellaista fiilistä, kun herää keskellä yötä mitä loistavimpaan ideaan ja jolloin jokaisen itseään vähänkin kunnioittavan kirjoittajan täytyy väkisinkin raahautua pöytänsä ääreen ja ottaa ne lukemattomat tekstistä täyttyneet paperipinot esille, ja sysätä taka-alalle seuraavan päivän aikainen herätys.
Mutta tärkeintä kirjoittamisen taustallahan on se muutaman hetken hurmio, kun ei saa kynää kädestään laskettua ja jolloin posket palaen on vain täytettävä rivi toisensa jälkeen. Jokainen joka tietää mistä puhun, on jo valmiiksi kirjailija, riippumatta tekstin laadusta.
Taitojaan voi aina kehittää mutta intohimoa ei saa kaupasta ostettua.
Hyvät tulevat joulut kaikille!
"Un petit l´écrivain habit á la tout le monde."
anteeksi jo etukäteen, jos satuin laittamaan kielioppivirheen johonkin sekaan...
Sinähän tunnut tietävän yhtä jos toista kirjoittamisesta. Niinhän se on; kun vain löytää sen hullun hurmion mikä estää jääräpäisesti menemästä nukkumaan vaikka on jo aamuyö, niin siitä tuntee melkein elävänsä. Ja vaikkei nyt taidetta aina tekisikään, niin onpahan kirjoittaminen ainakin terapeuttista.
Jaa tällainenkin novelli täältä löytyi. En voi muuta sanoa, kuin että kerrassaan erinomainen.
Hallittu, rajattu kokonaisuus, nimenomaan toimiva _novelli_. Jäin miettimään sitä. Hyytävä ja tyylikäs. Oivallinen ajatus, ja tavallaan karmaiseva. Toi jostain syystä etäisesti mieleeni Kafkan, ehkä juuri omalaatuinen aihe ja päähenkilön monologi olivat syynä tällaiseen assosiaatioon.
Lukemistani kirjoituksistasi pidin tästä kenties eniten. Syynä juuri tämän kaunis, toimiva ja pelkistetyn hallittu rakenne. Oikea novelli! Ei jäänyt ärsyttävällä tavalla kesken tai rönsyillyt millekään käsittämättömille sivupoluille. Magnifique!
(Huvittuneen ilahtuneena huomaan, miten ranskan suloinen kieli tuntuu olevan lähellä monien muidenkin täällä vaikuttavien henkilöiden sydäntä. Viva le francais!, vai miten sen sanoisikaan?)
Haa! Minullakin käväisi etäisesti Kafka mielessä kun kirjoitin novellia. Mutta vain etäisesti.
"Ei jäänyt ärsyttävällä tavalla kesken tai rönsyillyt millekään käsittämättömille sivupoluille"
Viittanet kahteen aiempaan kirjoitukseeni palstalla..? :)
__________________________________________________
"Ole hyvä, hiilikauppias, anna minulle hiukan hiiliä, - maksan heti kun voin."
(pienellä hymyllä säestettynä), vive la francais!
Ranska on minulle kieli-ihmisenä yksi mieluisimmista, tiedä johtuneeko se sitten kyseisen kielen pehmeydestä tai monimutkaisista kieliopeista...
Kummallista muuten, miten vieraista kielistä löytyy usein parempi sanontatapa tietyille asioille.
Kafkaa tullut luettua enemmänkin?
""Ei jäänyt ärsyttävällä tavalla kesken tai rönsyillyt millekään käsittämättömille sivupoluille"
Viittanet kahteen aiempaan kirjoitukseeni palstalla..? :)"
En oikeastaan viitannut aiempiisi kovin paljoa :), tätä pidin ainoastaan erinomaisen hivelevänä juuri rakenteensa puolesta. Että ei sen puoleen.
-------------------------------------
"... Kauppias panee käden korvalleen. - Kuulenko oikein? kysyy hän olkansa yli vaimoltaan, joka kutoo uuninpankolla istuen, - kuulenko oikein? Asiakas."
Tuhannet kiitokset, olen aina yrittänyt hokea itselleni: "Kysy viisaammiltasi". Totta puhuakseni vasta perehdyn tuon jalon kielen kaikkiin salaisuuksiin.
Ranska on mainio kieli kerta kaikkiaan. Huvittavaa vain miten pintasivistyneen vaikutelman sillä voi itsestään luoda. :) Niin kuin Nabokov laittaaa Charlotte Hazensa käyttämään ties mitä banaaleja fraaseja ja tekee muun ironiansa ohessa pilkkaa myös tämän huolellisesti äännetyn ranskan kielen taidosta.
Kertokaahan minulle, miksi Kafkalta luetaan aina juuri tuo kyseinen novelli. (Mikä sen nimi on suomeksi? "Hiilisangolla ratsastaja"? Itse lukenut vain saksaksi...) Kyseisellä kirjailijalla kun on paljon muutakin, paljon parempiakin kirjoituksia. Niin ihanan kaoottisen kauniita. :)
Hiilisangolla ratsastajapa hyvinkin, sehän se. En tiedä, miksi se on niin suosittu. Onko se? "Muodonmuutos" on kai myös aika hyvin syöpynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin, ainakin se mainitaan usein kun tulee puhe Kafkasta.
Vai olet sinä saksaksi sen lukenut. Jopas jotakin. Eikö Milan Kundera, keskustellessaan jonkun muun kirjailijan kanssa, juuri kysynyt tältä, että onko tämä lukenut Kafkaa. Kunderan keskustelukumppani vastasi, että totta ihmeessä hän on Kafkansa lukenut. Siihen Kundera, että oletko lukenut saksaksi. Toveri vastaa kieltävästi, kertoo lukeneensa englanniksi. Kundera hymyilee, ehkä hiukan pilkallisesti, ja toteaa, että sitten toinen ei ole lukenut Kafkaa.
Kiinnostava väite. Minun itseni, ainakin niukasti saksankielentaitoisena henkilönä, täytyy varmasti tulevaisuudessa tutustua Kafkan tuotantoon alkuperäiskielellä, ei tästä kai sitten muuten mitään tule.
Mitä, Rêveuse, voisit nimetä näiksi paljon paremmiksikin kirjoituksiksi? Haluttaa vain kuulla.
Minusta monet ovat kerrassaan riemastuttavia. Absurdius vetoaa minuun. Niin kuin kertomuksessa "Blumfeldt, vanheneva poikamies". Mistä hemmetistä Kafka keksi ne pallot? Kaoottisen kaunista, sanot sinä.
Tietysti ne ovat kaikki täynnä ahdistusta, vähän niin kuin ahtaan paikan kammoa. Ja se maailma... Kehen ei tehnyt vaikutusta?
Voi voi, "Poseidon" on hyvä -kiteytti jo silloin 2000-luvun elämäntavan, ja mitäs niitä on... "Prometheus". Mitä pidätte "Nälkätaitelijasta" -taas yksi kulutettu Kafka- ? Lyhyet ovat hyviä, mutta eivät kai varsinaisia novelleja.
Ja Kafkasta kun on tullut puhe, niin haluan vielä siteerata yhtä hänen kirjoituksistaan:
"Toive muuttua intiaaniksi
Kunpa voisinkin olla intiaani, heti valmiina, ja kiitävän hevosen selässä, viistona ilmassa, vavahtaisi hetkeksi yhä uudelleen vavahtavan maankamaran yllä, kunnes jätti kannukset, sillä kannuksia ei ollut, kunnes heitti suitset pois, sillä suitsia ei ollut, ja tuskin näki edessään maata sileäksi niitettynä nummena, jo ilman hevosenkaulaa ja hevosenpäätä."
? ? ?
"Kafkaa tullut luettua enemmänkin?"
Eipä oikeastaan. Lukiossa luin joitakin herran novelleja, ja kirjoitin analyysin yhdestä. Sinänsä olivat ihan kiinnostavia, vaikka pidemmän päälle vain arvoituksia.
Ja vielä nyt samalla tuohon kun Rêveuse kummasteli että miksi aina se Hiilisangolla ratsastaja... niin siksi tietysti kun se on niin helppo. :) No jooh..