äiti ja 18-vuotias

Mitä miespuolisiin tuttavuuksiin ja poikaystäviin tulee... Olen kyllä maininnut muutamasta, mutta hänen asenteensa on: heh, vai oikein "poikaystävä"..no alkaahan tuossa iässä jo vähän kiinnostaa ne pojat..mut eei sitä nyt vielä aleta seurustelemaan...noo kunhan et mitää enempää kokeiluja ala tekemään.. vaivautunut hiljaisuus.

Hän ei ymmärrä että olen jo nuori aikuinen, eikä seurustelu välttämättä ole sitä "seurustelua" (heittomerkkien kanssa). Ei ole enää sitä leikkiseurustelua missä ujostellaan eikä kehdata kertoa äidille. Sellaista minulla ei ole edes ikinä ollut, koska mielestäni oli parempi elää lapsuus ensin eikä mitään seurustelu-pelleilyä 11-vuotiaana.

Nyt on kuitenkin vaikea kertoa tulevista poikaystävistä, sillä tiedän miten vähättelevästi ja mielestäni väärin hän siihen suhtautuu. Ihan kuin hänestä murrosikäni olisi vasta alkamassa ja minusta pitäisi niin huolissaan olla, vaikka se alkaa olla juuri takanapäin!

Minä nielisin sen ja totuttaisin vanhempani siihen,että en ole mikään tyttönen enään. Äiti tottuu siihen,jos vain pysyt kovana, niin oma isänikin.

Olin pitkään isin leillikki tyttö (vanhemmat erosivat ja asumme veljieni kanssa isän luona) ja isäni oli myös vaikea sulattaa sitä,etten ollut enää viikonloppuisin niin paljon kotona. En välttämättä juhlinut,mutta saatoin olla myöhään ulkona. Aluksi piti olla klo 22 kotona, ja myös olin.. sitten klo 23 ja 00.00... kunnes isä huomasi,että selviän kyllä ja osaan huolehtia itsestäni.

Isällä meni vuosi tottua siihen,että aloin kiinnostumaan muustakin kuin läksyistä.

Ehdottaisin,että äitisi sanoessaan "ei kai siellä ollut poikia?" vastaat,että "oli,mutta kaikki on kivoja kavereita" tai jotain. vastaa jotain eläkä hämmenny. luulen,että itsevarmuutesi myötä äitisi ymmärtää,ettei sinulla ole hätää.:)

Vanhemmat vain toivovat,että pysyisimme heidän pikku lapsosinaan..:)

Minä käyttäydyin jotensakin samaan tapaan kuin äitisi, silloin kun 18v. poikani asui vielä kotona. En kylläkään leukaillut tyttöystävistä, vaan hän toi heitä meille kotiinkin.

Emme koskaan varsinaisesti riidelleet mistään. Hänen kantansa oli selkeästi se, että hän on täysi-ikäinen eikä hänestä tarvitse huolehtia. Minä vetosin siihen, että kun saman katon alla asutaan, niin sopisi ilmoittaa milloin tulee kotiin vai tuleeko ollenkaan.

Olin aina neuroottisen huolissani hänestä ja näin mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia, mitä voisi tapahtua, varsinkin viikonloppuisin, jolloin hän oli aina kavereineen juhlimassa. En voinut mitään sille, että valvoin odottaen häntä. En vaan kyennyt nukkumaan, ennekuin tuli kotiin. Olin nukkuvinani, kun ovi kolahti, koska tiesin hyvin, että poikaa rasitti ja raivostutti kovasti minun huolestumiseni.

Poikani hankki sitten hyvin pian oman asunnon ja se oli erittäin hyvä ratkaisu meidän molempien kannalta. Minäkin rauhoituin, kun en enää tiennyt hänen menoistaan. Välimme säilyivät hyvinä.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna, suurin syy minun käyttäytymiseeni kuvatunlaisesti, oli se, ettei minulla ollut omaa elämää. Olin ollut vuosia yh ja jotenkin unohtanut itseni eläen vain lasteni kautta. Passasin ja huolehdin aikuista poikaanikin, aivankuin sinun äitisi nyt tekee sinua kohtaan. Olin varmasti erittäin rasittava äiti. Myöhemmin tajusin, kuinka alentuvasti kohtelin häntä, aivankuin olisin ollut ihan varma, ettei hän pärjää missään. En kuitenkaan tarkoittanut sitä ollenkaan niin. Käyttäydyin vain niinkuin olisin ollut päästäni sekaisin.

Luulen melkein, että sinunkin kannattaa harkita itsenäistymistä ja muuttoa kotoa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Uskon näet lujasti, ettei äitisi käytös muutu, niin paljon hän muistuttaa minua.

Yritä hankkia siis oma asunto niin pian kuin mahdollista on, äläkä missään nimessä päästä äitiäsi sinne paperoimaan keittiön hyllyjä!Tee selväksi, että hän saa tulla sinne vain kutsuttuna.

Tämä koituu siunaukseksi teille molemmille.

Kerroit melkeinpä sanatarkasti minunkin tilanteeni.

Muutamia lainauksia tekstistäsi:
- "Vaikean murkkuikäisen kasvatusta äitini ei ole nähnytkään."
- "huolehdin itsestäni, suoritan opinnot hyvin, hyvät tulevaisuuden suunnitelmat"
- "Mielestäni äidin pitäisi ottaa asia rennommin ja keksiä omiakin menoja, eikä valvoa jokaista yötä kun satun olemaan ulkona. "
- "Hän tenttaa minulta aina komentavaan sävyyn että "missäs sinä olit.."
- "Tulee sellainen olo että minulla tosiaan olisi jotain hävettävää, vaikkei edes ole. Ja huono omatunto, kun äiti jää aina lähdettyäni kotiin valvomaan koko yöksi."
- "Ylihuolehtimisen lisäksi hän passaa koko ajan"
- "Olen ainoa lapsi, äidilläni ei ole mitään muuta tekemistä kuin huolehtia minusta. Hän viettää päivät kotona"

Tuo kaikki on myös minun elämääni. Ainoa ero on, että hän hyväksyy seurusteluni eikä puutu siihen oikeastaan mitenkään (koska ei kykene puhumaan esim. seksistä punastelematta). Joskus olen miettinyt, että tietääkö äitini edes, mitä rakkaus on, lukuunottamatta sukurakkautta.

Nyt olen äidin seläntakana suunnitellut oman asunnon hankkimista. En kertakaikkiaan jaksa olla jatkuvasti valvovan silmän alla. Ihme että olen näinkin kauan jaksanut...

Onko mahdollista, että muuttaisit omaan asuntoon?

Tuolla menolla olet kotona äidin hoivissa vielä 30 vuotiaanakin. Hanki hyvä tyttö oma asunto niin pääset elämään omaa elämää. Monesti kun vanhemmat eivät osaa ymmärtää sitä, että lapsi kasvaa. Rippuu myös paljon äitisi lapsuudesta ja omista kokemuksista nuorena. Myös ymäpäröivä maailma esim. lööpit.

Entisen kaverini äiti oli kyllä mahdoton. Kerran hänen tyttärensä oli lähtenyt äitiään vastaan kun ei ollut kuulunut hakemaan keskustasta niin tämän äiti tuli huorittelemaan minua (!) ja syyttämään että olen kidnapannut hänen tyttärensä. Olin täysin järkyttynyt siitä, miten on olemassa tuollaisia äitejä. Lisäksi hänen äitinsä ei päästänyt häntä yksin kävelemään päivälläkään kun pelkäsi kai raiskareita (!) joita siinä rauhallisessa pikku kaupungissa ei ole edes ollut.
Kerran tyttöporukassa saatoimme häntä kotiin ja kello yli hieman yli 11 illalla niin hänen äitinsä soitti yhdelle porukkamme tytön äidille alkaen jakelemaan kasvatusohjeita sekä haukkumaan huonoksi äidiksi. Eli joskus kai voi vanhemmatkin mennä liiallisuuksiin.
Enkä yhtään ihmettele, ettei tytöllä paljon ystäviä olekkaan.

Luulisi irti pääsevän vaikeasta äidistä muuttamalla omaan asuntoon ja elää itsenäisesti. Eihän nuori koskaan opi huolehtimaan itsestään jos hänen äitinsä hyysää kokoajan ja tekee kaiken hänen puolestaan.

Voi tosiaan kysyä muuttoon liittyvissä riidoissa/ongelmissa, että koska äidin mielestä on hyvä muuttaa omilleen ja haluaako hän todella katsella tytärtään 30 -vuotiaana ilman seurustelu kumppania tai mitään.

Tietenkin "kapinoiminen" sillä, että muuttaa tuosta vain yksikseen saattaa todellakin olla teiniä, mutta myös ratkaisu jossei puhuminen auta. eli puhua äidilleen asiallisesti ja rauhallisesti. Keskustella äitinsä lapsuudesta/nuoruudesta ja laskea piruuttansa mielessään, minkä ikäisinä vanhempasi saivat sinut ja kysellä siitä lisää, että liittyykö ongelma siihen...

No, puhuminen tosiaan voi auttaa, mutta muussa tapauksessa paras ratkaisu on muuttaa omilleen.