Ajattelinpa kirjoittaa miten saimme toimimaan tämän ns. vuoroviikkosysteemin.
Taustatietoa: erosimme kun lapset (molemmat poikia) olivat 3v ja 6v ja aikaa siitä on 6,5 vuotta.
Lähtökohdaksi määrittelimme lapsemme parhaan ja sen että kun lapset ovat meille molemmille maailman tärkeimpiä pyrimme "vetämään yhtäköyttä" ja laadimme samallaiset säännöt koskien lapsiamme. Emme kinastelleet puhelimessa ja kun oli vaihto, vaihdoimme ystävällisesti muutaman sanasen että miten on mennyt jne.
Kun vanhin aloitti koulun niin sääntö oli että koulusta suoraan kotiin, välipala, läksyt, kaverit/harrastus molemmissa kodeissa. Tätä on jatkunut koko ala-asteen. Äiti huolehtii terveydenhuollon ja vanhempainillat, isä harrastukset ja tietoa vaihdetaan puolin ja toisin, joten tiedetään missä mennään.
Molemmat osallistuvat hankintoihin ja niistä sovitaan. Jos ongelmia, niin ne ratkaistaan yhdessä.
Asumismuoto: molemmat asuvat samalla paikkakunnalla, joten koulu ja ystävät pysyvät samana, samoin harrastusmahdollisuus. Tavaroita ei tarvi pahemmin kannella edestakaisin, kun molemmissa kodeissa on se mitä tarvitaan. Poikkeus esim. talviurheiluvälineet sukset ja luistimet, jotka vanhemmat kuskaavat.
Tarvitaan tiettyä luonnetta ja ymmärrystä molemmilta. Et voi olla katkera tai vihata ex-puolisoa. Sinun aikuisen täytyy pystyä käsittelemään tunteesi siten, että et esim. puheillasi loukkaa lastasi moittimalla entistä ja täytyy pystyä hyväksymään eron syyt, oli ne mitkä hyvänsä (vieraat naiset/miehet, väkivalta jne.) Ymmärrät täysin mikä on lastesi parasta ja sen että molemmat ovat hänelle hyvin rakkaita ja tärkeitä. Puolisosi kohtelee varmasti lastanne/lapsianne suurella rakkaudella ja hänen parasta ajatellen, olipa hän kohdellut sinua kuinka huonosti. Sinun täytyy luottaa ex-puolisoosi, kun kyseessä yhteiset lapset.
Rahasta ei kannata alkaa riiteleen, eikä ex-puolisoiden uusista kumppaneista, vaan pyrkiä olemaan ystävällinen ja kohtelias. Pahansuopaisuudella ja mustasukkaisuudella ei pitkälle pötkitä ja ainoat kärsiät ovat nämä viattomat lapset.
Siinäpä sitä tuli näin ensialkuun, miten me olemme onnistuneet ja kun ollaan jo ihan murrosiän kynnyksellä, niin tiedän että minulla on 100% tuki ex-puolisosta, kun tulee kyseeseen murrosikäisten ongelmat kotiintuloaikoineen sun muine huolineen. (ja yleensähän niitä tulee joka perheessä)voimme laatia tiettyjä sääntöjä, eikä murkut pysty "vedättämään" meitä kalkkiksia.
Taustatietoa: erosimme kun lapset (molemmat poikia) olivat 3v ja 6v ja aikaa siitä on 6,5 vuotta.
Lähtökohdaksi määrittelimme lapsemme parhaan ja sen että kun lapset ovat meille molemmille maailman tärkeimpiä pyrimme "vetämään yhtäköyttä" ja laadimme samallaiset säännöt koskien lapsiamme. Emme kinastelleet puhelimessa ja kun oli vaihto, vaihdoimme ystävällisesti muutaman sanasen että miten on mennyt jne.
Kun vanhin aloitti koulun niin sääntö oli että koulusta suoraan kotiin, välipala, läksyt, kaverit/harrastus molemmissa kodeissa. Tätä on jatkunut koko ala-asteen. Äiti huolehtii terveydenhuollon ja vanhempainillat, isä harrastukset ja tietoa vaihdetaan puolin ja toisin, joten tiedetään missä mennään.
Molemmat osallistuvat hankintoihin ja niistä sovitaan. Jos ongelmia, niin ne ratkaistaan yhdessä.
Asumismuoto: molemmat asuvat samalla paikkakunnalla, joten koulu ja ystävät pysyvät samana, samoin harrastusmahdollisuus. Tavaroita ei tarvi pahemmin kannella edestakaisin, kun molemmissa kodeissa on se mitä tarvitaan. Poikkeus esim. talviurheiluvälineet sukset ja luistimet, jotka vanhemmat kuskaavat.
Tarvitaan tiettyä luonnetta ja ymmärrystä molemmilta. Et voi olla katkera tai vihata ex-puolisoa. Sinun aikuisen täytyy pystyä käsittelemään tunteesi siten, että et esim. puheillasi loukkaa lastasi moittimalla entistä ja täytyy pystyä hyväksymään eron syyt, oli ne mitkä hyvänsä (vieraat naiset/miehet, väkivalta jne.) Ymmärrät täysin mikä on lastesi parasta ja sen että molemmat ovat hänelle hyvin rakkaita ja tärkeitä. Puolisosi kohtelee varmasti lastanne/lapsianne suurella rakkaudella ja hänen parasta ajatellen, olipa hän kohdellut sinua kuinka huonosti. Sinun täytyy luottaa ex-puolisoosi, kun kyseessä yhteiset lapset.
Rahasta ei kannata alkaa riiteleen, eikä ex-puolisoiden uusista kumppaneista, vaan pyrkiä olemaan ystävällinen ja kohtelias. Pahansuopaisuudella ja mustasukkaisuudella ei pitkälle pötkitä ja ainoat kärsiät ovat nämä viattomat lapset.
Siinäpä sitä tuli näin ensialkuun, miten me olemme onnistuneet ja kun ollaan jo ihan murrosiän kynnyksellä, niin tiedän että minulla on 100% tuki ex-puolisosta, kun tulee kyseeseen murrosikäisten ongelmat kotiintuloaikoineen sun muine huolineen. (ja yleensähän niitä tulee joka perheessä)voimme laatia tiettyjä sääntöjä, eikä murkut pysty "vedättämään" meitä kalkkiksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hatunnosto teille!
manoksessa sanottiin: Hyvä, Hyvä.
Voi kun todella aikuiset ihmiset osaisivat jättää riitansa ja toransa keskinäiseksi, eikä vedätellä niissä lapsilla. Ei ihme, että eroperheen kasvatti on monasti "pihalla, kiun lumiukko".
Mitenkähän tämä onnistuu kun toinen osapuoli juo elatusrahat ja on ilman oikeaa asuntoa eli asuu päihdeasuntolassa? Olisihan se vuoroviikkosysteemi ihanneratkaisu, mutta ei taida käydä meidän kohddallamme. Exä hoiti taas toista muksua karhukaljat kaverina. Tyttö itse älys katsoa iskän reppuun ja löysi kaljatölkit ja kummastelee muutenkin kun iskä on aina kovin uninen. Asiasta on useaan oteeseen tiedotettu sossuun mutta kukaan ei tunnu välittävän. Toinen lisä harmi on ollut minun kaksivuorotyöni, eli joudun käytännössä joka iltatyöajaksi ja viikonlopuiksi palkkaamaan lastenhoitajan. Exä on yrittäjä eikä suostu maksamaan elatuksia vaan juo ne kavereiden kanssa. Jos hän katsoo muksuja minun ja lasten kodissa, huomaan joka kerta kun jotain on lähtenyt exän mukana kodista. Mitä tekisitte minun sijassani? Pakko olla työ koska yhteiset velat jäivät minun harteille ja ne ovat vuodilla.
... mutta silleen hyvällä: olen aidosti iloinen puolestanne - ja ennen kaikkea lasten puolesta.
Itse olen joutunut taistelemaan todella paljon, että voin viettää aikaa pienen lapseni kanssa ja monta kertaa olen joutunut viime tipassa peruuttamaan jo sovitun reissun.
Lapsen äiti ymmärtää tapaamisen sillä tavalla, että sehän riittää, kun saa edes nähdä. Itse koen vähän eri tavalla.
Mutta kuitenkin. Viimeksi kun menin tapaamiseen, niin tyttäreni tuli juoksemalla luokseni kun vasta riisuin kypärää päästä. Se hetki oli eräs elämäni hienoimmista ja osoitti, että kaikki se työ, jota olen tehnyt, on kannattanut.
Lapsi on tärkein. Yritetään jaksaa heidän vuokseen - me typerät aikuiset.