Kesken 23+2

Lueskelin palstaa ja löysinkin kokemuksia vastaavista tapauksista, mutta täytyy sanoa, että viimeiset pari päivää ovat olleet elämäni kauheimmat.

Kauan aikaa raskautta yritettiin ja vihdoin onnistuttiinkin. Raskausaika ei ollut muutenkaan helppo, mutta vauva oli aina terve ja erittäin virkeä ja tomera veijari. Mahakalvot sai kyllä kyytiä.

Ennakoivat supistukset muuttuivat kipeiksi ja ehdin olemaan sairaalassa supistuksia estäviä lääkkeitä syöden. Ne eivät kuitenkaan asiaa auttaneet, vaan kohdun asukki oli tulossa pois.

Lääkärin tutkinnan jälkeen todettiin, että joudun synnytyssaliin saman tien. Ei mikään ihana tunne lähteä synnyttämään tietäen, että menettää vauvan. Vielä tapahtuneelle ei syytä tiedetä, mutta annoimme luvan vauvan avaamiseen.

Lapsivedetkin tuli ja vauva potki vielä silloin masussa. Itkuhan siinä tuli. Vauva syntyi normaalisti ja oli elossa vielä synnyttyään. Sain pojan rinnalle ja siinä hän vielä yritti haukkoa henkeä ja liikutteli pieniä sormiaan. Tässä ei tunnu olevan mitään järkeä. Ehdin kuitenkin odottaa jo niin kauan ja vauvasta oli jo masussa tullut suuri osa perhettä. Sitten yhtäkkiä olikin vain hetki jakaa oman lapsensa kanssa. Ei tällaiset tilanteet ole ihmisellä tarkoitettuja.

Miten voi olla niin täydellinen? Kaikki ihanat pienet piirteet.. maailman suloisin nenä, pieni suu ja leuka. Kulkamarvat ja kynnet,.. mutta keuhkot eivät kehity vielä noille viikoille mentäessä niin, että pelastamisen mahdollisuuksia olisi ollut. 24 viikolla minut olisi kuulemma lähetetty Tampereelle, sillä se olisi pelastamisen minimiviikko. Meidän poika on kuollut, mutta sitä, että olemme virallisesti äiti ja isä, ei kukaan voi viedä meiltä pois. Niin kamalaa kuin tämä onkin, meidän poika, Jesse on nyt kuollut.

Sain pidellä vauvaa kauan rinnalla ja sanoa hyvästit. Ei sitä tunnetta voi kuvailla. Ensin synnyttää oma lapsi ja saman tien hyvästellä.

Nyt tuntuu niin tyhjältä. Mahakin on taas niin pieni, ja siellä ei tunnu koko ajan potkuttelua. Välillä tuntuu, että elämä ei jatku, vaikka tottahan toki se jatkuu. Vahvana on myös tunne siitä, että minun tehtäväni oli suojella ja kasvattaa lastani mahassani kunnes hän on valmis tähän maailmaan, ja nyt tuntuu epäonnistuneelta. Naisena ja äitinä. Välillä mietityttää, että tietääköhän poika kuinka paljon häntä rakastimme ja kuinka pahoillani olen.

Kaikesta on vielä niin vähän aikaa, ja hautajaisiakin pitäisi alkaa järjestämään tällä viikolla. Kaikki tuntuu niin lopulliselta.

Ikävä on kova ja suru kestää läpi elämän.

Saman kokeneet, kirjoitelkaa vain lisää kokemuksianne. Ne ovat ainakin minulle tärkeitä tässä vaiheessa selviytymistä.

Onneksi minulla on ihana mies ja haaveilemme yhä perheenlisäyksestä. Kamalinta on se, että juuri tämä vauva kuoli, meidän rakas poika. Ei ikinä voida unohtaa pientä kultaamme.
183150
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 18

Vanhimmat

..itku tuli :(

Äänestä

Olen itse menettänyt samalla viikolla samalla tavalla kaksoslapseni.Joka päivä ovat mielessäni, aika auttaa (usko vain),mutta jotkut päivät ovat vieläkin vaikeita (tapahtuneesta jo 9 vuotta).

Elämä on joskus niin epäreilua !

Jaksamista sinulle ja perheellesi

Äänestä

Tähän on vaikeata kirjoittaa mitään mikä helpottaisi tuskaasi. Oma vaimoni on raskaana ja meille on tulossa esikoinen. Ymmärrän hyvin tuskasi ja sen, että vaikka poikanne ei vielä ollut täysin kehittynyt hän oli kuitenkin poikanne ja teille hän oli jo pitkään olemassa ja osa perhettänne.

Oman lapsen menettäminen on varmasti yksi raskaimmista asioista maailmassa. Koittakaa jaksaa katsoa eteen päin ja tukekaa toisianne. Muista myös, että vaikka sinä kannoit poikaanne, niin miehesi suhde häneen oli myös vahva, joten hän on menettänyt poikansa aivan samalla tavalla kuin sinä.

Älkää kuitenkaan luovuttako vaan koittakaa saada lapsi.

Äänestä

Syvä osanotto minunkin puolestani. Paljon jaksamista tulevaisuudelle!

Äänestä

ottaa sulta ton tuskan pois. Tuli kyyneleet silmiin kun luin tarinasi, kukaan ei voi edes kuvitella, ellei ole samaa kokenut, miltä sinusta on tuntunut kun jouduit synnyttämään tietäen ettet saa pitää lastasi.
Joskus elämä todella tuntuu epäreilulta, teidänkin tilanteessa tulee varmaan jossiteltua paljon jos olisi voinut pitää lapsen sisällä viikon pidempään niin hän olisi voinut selvitä yms. mutta uskon että kaikella on tarkoituksensa, et olisi itse voinut tehdä mitään mikä olisi tämän estänyt.
Toivon todella että saat vielä kokea ihanankin synnytyksen ja saatte sen oman nyytin. Eihän se esikoista korvaa eikä vie kipua pois mutta antaa elämälle taas uudenlaisen suunnan. Ja ihan oikeassa olet, olette pienen pojan vanhempia vaikkei poika voi teidän kanssanne ollakkaan.
Jaksakaa rämpiä elämässä eteenpäin.

Äänestä

Voi ei..!

Olen todella pahoillani kokemastanne.. tiedän miltä tuntuu! Kokemani jälkeen olen hartaasti vain toivonut ettei kukaan muu joudu vastaavaa kokemaan!

Synnytin poikamme 24.1. rv 20 2 enkä vieläkään ole päässyt ajatuksesta ettei meillä olekaan lasta! Tuntuu ihan kuin eläisin sumussa. En näe vaikka kuljenkin eteenpäin. Päivät ovat samanlaisia, enkä muistaisi mitä viikko sitten on tapahtunut ellen kirjoittaisi muistiin.
Muut ei tätä tietenkään näe, en halua aiheuttaa murheita muille omilla murheillani!

Kaverit saavat lapsia ja keskenmenoni jälkeen olen kuullut ainakin 5 vahinkoraskautta jotka kasvavat ilman isää. Meidän pojalla on isä, ja hyvä sellainen. Sääli ettei hän pääse isää kokemaan.

Emme ikinä unohda esikoispoikaamme emmekä kiellä häntä. Minä olen äiti ilman lasta.

Keskenmenolle ei muuta syytä ollut, kuin kohdunsuun heikkous. Poika oli täysin terve! Koska vika oli minussa, monesti käy mielessä ajatus että tapoin poikani.. tai oikeastaan kroppani tappoi hänet. Tiedän, tyhmää.. muttei sille mitään voi!

Olen vielä kerran todella pahoillani poikanne menetyksestä!

Tiedän että sattuu..

Äänestä
  • Lueskelin äsken vanhoja viestejä. Muistot pikkuisistani tulevat välillä mieleen ja kyyneleet nousevat pintaan.. Mutta asiani oli se, että minulla todettiin kohdun kaulan heikkous jälkitarkastuksessa muutama viikko sitten. Ja kun puolen vuoden päästä tapahtuneesta saadaan taas alkaa yrittämään raskautta, niin minulle laitetaan tyksissä tukilanka rv:lla 14. Onko sinulla kokemusta tästä? Millaista elämä on tukilangan kanssa?
    Jotenkin ajatus huojentaa ja pelottaa..pelkään etten uskalla elää ja nauttia tulevasta raskaudesta yhtään...

    Äänestä

Otan osaa suruunne, voin hyvin kuvitella miltä tuntuu. Menetimme oman esikois poikamme rv 25. Hän tosin kerkesi olla kohdussani kuolleena pari päivää. Todennäköinen syy oli napanuoraan kuristuminen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Ne olivat elämäni raskaimmat hetket, synnyttää oma, hartaasti odotettu lapsi, joka oli niin täydellinen, mutta niin eloton. Hyvästelimme myös hänet sylissä pitäen. Tämä tapahtui viime talvena, tulin pian raskaaksi uudestaan, ja nyt menossa rv 31. Kaikki mennyt hyvin, mutta pelko on silti ollut usein läsnä. Ikinä en enkelipoikaamme unohda. Nyt en toivo mitään muuta kuin että tämä lapsi syntyisi elävänä ja terveenä tähän maailmaan. Voimia teille! Pitäkää huoli toisistanne

Äänestä

Itkin lukien tekstiäsi. Olen käyttänyt koko aamupäivän etsien kohtalotovereilta netin eri sivuilta.

Nyt siitä on kohta 3 viikkoa aikaa. Siitä, kun elämäni sortui. Oli rv 22 2, kun supistukset alkoivat aamulla. Aluksi en tiennyt edes, mitä ne olivat. Jotain tuntemuksia vain. Kävin aamulla äitiyspolilla, mutta hoitaja käännytti takaisin. Iltapäivällä menin kuitenkin takaisin pelästyttyäni vessassa, jossa tunsin emättimessä sikiökalvoa. Vatsa oli saatunut myösk ovemmin. En kuitenkaan osannut vielä pelästyä riittävästi..

Jouduin saman tien osastolle, jonne miehenikin tuli heti, ja pysyi koko ajan vierelläni. Supisteluja tuli koko illan vaikka annettiin supistuksia ehkä ehkäisevää lääkettä, se auttoi aluksi mutta sitten 11 aikaan illalla jouduin synnytyssaliin. Siellä kivut olivat valtavat, mutta toivoa pidettiin yhä yllä koko yön. Yritin vain olla paikallani liikahtamatta ja kestää kivut, jotka hiukan helpottivat epiduraalin jälkeen. Mieheni valvoi vierelläni ja rohkaisi minua.

Kaikki kuitenkin sortui, kun 8.30 aamulla lopetettiin epiduraalin anto ja sanottiin, että nyt täytyy synnyttää vauvat. Että liika pitkittäminen kun kohdunsuu on auki, aiheuttaisi minullekin jo vaaran. Mikä on kamalampaa kuin kuulla, että joutuu synnyttämään omat lapsensa niin, ettei heillä ole mahdollisuutta selvitä hengissä, että heitä ei saa edes auttaa siinä... Huusin tuskaa!
Synnytys oli äärimmäisen kivulias, mikä teki vieläkin tuskallisemmaksi hyväksyä tapahtuvaa. Miksi vielä pitää fyysisestikin kärsiä kun menettää lapsensa?! Poikaa sain pitää elävänä sylissäni, itkien hänen täydellisyyttään ja suloisuuttaan. Mieheni itki vieressäni.. Suru oli meidän molempien. Tyttö tuli käsi ja jalka edellä joten kipujen vuoksi minut oli nukutettava vielä joten en saanut tyttöä elävänä syliini. Herättyäni saimme heidät kauniisti laitettuina valkoisessa laatikossa luoksemme sänkyyni..ja hyvästellä heidät.. He olivat niin suloisia..meidän pikkuiset..

Hautajaiset pidettiin seuraavalla viikolla ja viime viikolla heidät vietiin muistolehtoon. On hyvä, että on paikka, mihin mennä..

Suru on valtava. Kaikki suunnitelmat ja ihanat ajatukset tulevaisuudesta murskattiin.. He olivat niin odotettuja..kaikki sukulaiset ja ystävätkin odottivat kovasti. ja me, vanhemmat, koska minulle lasten saanti ei todellakaan ole mikään itsestään selvyys vaan odottelun ja lääkkeiden tulos.. Pelottaa tuleva odottelu ja toivottavasti tuleva raskaus..

Äänestä
  • Kerrankin voi sanoa toiselle ihmiselle, että tietää miten kamalalta hänestä tuntuu. Meillä tapauksesta tulee nyt sunnuntaina kuukausi. Aika menee jotenkin pelottavan nopeasti, mutta toisaalta se on hyväkin, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä sen mukana.

    Joka päivä on tyhjä olo, yleensä aamuisin ja iltaisin. Kamala ikävä meidän Jesseä. Asia pyörii mielessä paljon, ja varsinkin synnytyksen aikaiset tunteet ja tapahtumat. Ja se luonnoton asia, että ensin täytyy synnyttää oma lapsensa ja heti perään jo hyvästellä. Kaikki ensimmäiset jokellukset, huterat askeleet ja pienet vaatteet olivat tuona hetkenä jo jossain tavoittamattomissa.

    Kamalaa oli myös lähtö sairaalasta. Luulin olevani paljon vahvempi kuin oikeasti olinkaan. Sairaalahuoneessa oli helppo olla piilossa maailmalta, mutta kotiin lähteminen oikaisi kyllä kerralla tuon käsityksen. Olin mennyt sairaalaan suuren mahan kanssa ja täynnä varmuutta siitä, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi. Nyt mahassa oli jäljellä haamukipua potkuista ja ontto tunne. Kaikki konkreettinen, mikä oli viitannut vauvaan, oli nyt poissa.

    Välillä tulee tosiaan itku ihan väkisinkin. Ja niinhän sen pitää tullakin. On vain niin kova ikävä poikaa, ja sitä meidän yhteistä eloa silloin ja tulevaisuudessa.

    Syyskuun alussa olisi jälkitarkastus. Hiljalleen alkaa kasvamaan pelko tulleista tuloksista. Lapsivedessä oli ollut jotain ihmeellistä, mutta tulehdusarvot olivat olleet kuulemma lähestulkoot normaalit saapuessani sairaalaan. Lapsi oli kuitenkin hyvän kokoinen 32,5 cm ja 610 g. Jotenkin en haluaisi uskoa vian olleen lapsessa jos näinkin isoksi suhteessa viikkoihin oli kasvanut, mutta siellähän asia toivottavasti sitten selviää.

    Tiedän myös pelon tunteen seuraavan raskauden yrittämisestä..mekin meinaan yritettiin tätä lasta vuoden verran ennen kuin onnisti. Siinä ehti käydä mielessä jos jonkinlaista asiaa lapsettomuudesta. Nyt pelottaa, että jos jälleen kuluukin vuosi ennen kuin seuraava raskaus alkaisi. Me olemme nuoria, että ei sen puoleen, mutta henkisesti se odottelu on hyvin väsyttävää.

    Joka päivä tuntuu onneksi jo aina vähän helpommalta elää. Ja tiedän, että niin kauan kuin mieheni on rinnallani, niin selviydyn mistä vaan. On ihanaa kun on joku jonka kanssa kestää ja jakaa tämä tilanne. Ja sekin, että löytyy kohtalotovereita, on hyvin lohduttavaa. Tunne siitä, että joku muu kokee tämän saman tuskan ja selviää siitä, auttaa myös itseä jaksamaan paremmin.

    Olisi mukava jos kirjoittelet vielä lisää kuulumisiasi.

    Kyllä me tästä selvitään ja se aurinko paistaa vielä risukasaankin! :) Eikös se niin ole, että jokaisella harmaallakin pilvellä on kultareunus. Meille ainakin Jessa jätti paljon ihania muistoja ja rakkautta, jotka kestävät läpi elämän. Ja toisaalta taas tällainen kamala tapahtuma on lähentänyt minua ja miestäni vielä entisestäänkin ja tehnyt meistä erottamattomat. Niin hassulle kuin se kuulostaakin, niin jokaisella asialla on kuitenkin aina kaksi puolta.

    Ollemmehan me sentään äitejä ihanille lapsille. Aina ei tarvitse nähdä tai koskettaa, että jokin asia olisi todellinen. :)

    Hyvää syksyn alkua sinulle ja jaksamisia!

    Äänestä

  • Sofia 21 kirjoitti:

    Kerrankin voi sanoa toiselle ihmiselle, että tietää miten kamalalta hänestä tuntuu. Meillä tapauksesta tulee nyt sunnuntaina kuukausi. Aika menee jotenkin pelottavan nopeasti, mutta toisaalta se on hyväkin, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä sen mukana.

    Niin minullekin tuli aivan sama olo kun luin tekstisi että valitettavasti voin sanoa, että tiedän varmasti miltä toisesta tuntuu..hirveältä!

    Minä kerroin juuri ystävilleni mistä he voivat lukea tekstiäni tapahtuneesta. Nyt kun muutamat ovat vastanneet on tuntunut todella hyvältä heidän lämpö. En ole osannut jutella asiasta sen syvemmin muidenk uin mieheni kanssa, minun on vaikeaa ottaa asiaa puheeksi. Olisi jotenkin helpompaa puhua, jos ystävä itse aloittaisi, mutta ttiedän, että he ovat varovaisia suhteeni ja odottavat, että minä aloitan. Joten en ole vielä pystynyt avautumaan muuta kuin miehelleni. Hän on tosin ollut aivan ihana ja jaksanut olla tukenani ja ymmärtänyt, sama on koskettanut häntäkin.

    Minulla oli eilen huono päivä. Päivät muutenkin vaihtelevat; välillä menee paremmin ja päivä kuluu huomaamatta kun vain on tekemistä. Eilen olin ensimmäisen kerran yksin kotona ja se päivä menikin sitten suriessa ja miettiessä.. Pikkuiset olivat koko ajan mielessä ja synnytystä tuli käytyä läpi..Se oli elämäni kamalin kokemus, fyysiesti ja henkisesti.

    Myösl ähtö sairaalasta tuntui minustakin kamalalta. Sairaalassa tuntui että halusin äkkiä kotiin, mutta kun pääsin sairaalasta ja totuus iski kasvoihin niin kotona illalla ahdisti hirveästi ja vain itkin...Ahdisti..

    Vieläkin vatsassa tuntuu "potkujen" kaltaisia lihasnykäyksiä. Tuntuu niin tyhjältä..

    Tänään sain pienen piristysruiskeen. Kerrankin olen onnellinen kun vatsassa sattuu..tuntuu, että menkat alkaisivat. No en ole siitä vielä varma, toivottavasti jälkivuoto ei vain ole tänään runsaampaa. Meillä raskausvaikeuksiin kuuluu nimittäin se, että minulla todettiin oppikijamainen PCOD, minulla ei ole ikinä alkanut menkat ilman lääkkeitä. Joten olisin enemmän kuin iloinen jos nämä ovat oikeasti menkat. Mutta ei se silti tarkoita että munasarjat toimisivat loppuun asti.. Miten sinulle muuten sanottiin, pitääkö odottaa jälkitarkastukseen asti että saa alkaa yrittää uudestaan tulla raksaaksi? Meille se nimittäin toimisi terapiana, jos nyt saisimme aloittaa yrittämisen..Haluamme niin kovasti lapsen..Minun mieleeni ei vain jäänyt lääkärin sanat mieleen..kaikki meni sairaalassa ohi..

    Uusi lapsi olisi erittäin toivottu. Sydämessämme on niin paljon rakkautta.. Mutta mikään ei saa meitä unohtamaan meidän pikkuisia, jotka siirtyivät enkeleiksi pilven reunalle. Molemmat meistä olivat odottaneet, että olisimme saaneet nähdä toisimme vanhempina..Usko meidän rakkauteen on lujittunut niin kestäväksi että tämän jälkeen mikään ei horjuta. Ei vain olisi tarvinnut tulla tälläista koetinkiveä matkallemme!

    Mutta jaksamista sinullekin ja muillekin saman kokeineille. Ehkä se aito ilo asioihin taas joskus löytyy..se vain vie ainakin minulla vielä aikaa..

    Äänestä

  • pikkuisten äiti kirjoitti:

    Minulle tuli oikeastaan heti sairaalassa tarve puhua asiasta ja selvittää samalla omia tuntojani. Höpöttelin hoitajillekin aina kun kävivät, ja kerrankin voin omakohtaisesti todeta sen kuinka puhuminen auttaa. Jos vain saat voimia alkaa puhumaan asiasta jonkun muunkin läheisen kanssa, niin huomaat kuinka se rauhoittaa ja antaa asiaan jonkinlaista uutta näkökulmaa. Itse pystyn miettimään jo hymyillenkin tapausta, kun vain ajattelinkin kuinka onnekkaita olimme kun saimme hetken pitää itsellämme niin ihanaa enkeliä. Aiemmin muistelu satuttikin ja sai heti itkemään, mutta nyt asia on muuttanut hieman luonnettaan ja lämpö täyttää osan sydämestä.

    Toki kuten aiemmin ollaan mainittu, niin niitä huonoja päiviä ja hetkiä tulee vieläkin paljon ja tuntuu, että eihän tällainen voi olla totta. Luin itseasiassa netistä, että viikoilla 18-21 km riski olisi jotain 2,5 %.. ja siitä sitten vielä eteenpäin pienenisi. Jos näihin lukuihin on luottamista, niin kyllä se pikkuisen masentaa, että piti sitten justiinsa meidänkin kohdalle sattua. Toki jos tämä voi sattua kenelle tahansa, niin miksi ei sitten meille.

    Joskus vain mietityttää sekin, että on niin paljon vahinkoraskauksia ja äitejä jotka eivät huolehdi lapsistaan.. ja sitten meitä jotka haluavat lapsen yli kaiken ja antaisivat kaikkensa saadakseen pienen nyytin, niin eivät mene kyllä tasoihin nämäkään asiat.

    Monet sanovat, että se oli Jumalan tahto tai että, luonto pitää huolen omistaan. Itse en jaksa uskoa tähän. Minkälainen Jumala antaisi ensin odottaa lasta näin kauan ja sitten viedä pois? Eikös niin ole todettu, että jos sikiössä jotain vikaa on, niin raskaus keskeytyy jo alkuviikoilla. Ja toisaalta jos saamme syyskuussa kuulla, että vauva oli täysin terve, niin eipä sillä luonnollakaan ole sitten tämän kanssa mitään tekemistä. Näitäkin asioita jokainen saa järkeillä itsekseen, mutta itse uskon sattumaan ja huonoon onneen. Jumalaan ja taivaaseen haluan kuitenkin uskoa, ja siihen, että Jesse siellä pilven reunalla istuisi isoäitini kanssa meitä katselemassa. :)

    Kyllä meilläkin täällä kovasti odotellaan menkkojen alkamista, sillä niiden jälkeen kuulemma saisi alkaa yrittelemään lasta jälleen. Tuttu tunne tuo, että menee jonkun sanomiset sairaalassa ja muuallakin ohi. Nyt sitä sattuu onneksi harvemmin, mutta ensimmäisen viikon ajan olo oli kuin haamulla. Kävin isälläni kyläilemässä ja 5 minuutin kuuntelun jälkeen havahduin vasta miettimään, että mitähän ihmettä isä oli sanonut. Ajatuksen olivat koko ajan vain tapahtuneessa. Ja tavaroita tuntui unohtuvan minne sattuu.. hajamielisyys oli kyllä melkoisen kovaa. Säikähdin jo itsekin, että mitä se oikein oli, mutta varmastikin täysin normaalia tässä tilanteessa. :)

    Eilen kävin tekemässä lehteen ilmoituksen ja olo on helpottunut sitäkin mukaa, kun saa näitä käytännönkin asioita tehtyä. Vielä kun hautakivi saadaan paikoilleen, niin sitten saa rauhassa keskittyä vain Jessen muisteluun ja rakkauden ylläpitämiseen.

    Jos haluat, niin voit käydä lukemassa rakkausrunot.com sivustoilta heiduska nimimerkin alta tarinan, jonka alkuperin aioin laittaa lapsensa menettäneiden sivustoille, jotka eivät sitten tosin toimineetkaan.

    Palataanhan asiaan taas. :) On todellakin mukava vaihtaa kokemuksia ja kuulumisia. "En sittenkään ole yksin!" :)

    Voimia.

    Soitin juuri lääkärille ja jouduin pettymään. Minulla alkoi menkat torstaina ja ehdin jo ajattelemaan, että saamme alkaa yrittää uudelleen isoveljeä tai -siskoa pikkuisillemme. Lääkäri kuitenkin halusi, että odotamme ainakin jälkitarkastukseen, joka on vasta 21.9. Tuntuu vain niin kurjalta, kun aina joutuu vain odottamaan ja odottamaan. Ja kun en usko, että tulen taaskaan helposti raskaaksi, eli edessä on pitkä ja piinaava syksy...Täytyy vain yrittää johdattaa ajatukset muualle ja koittaa elää syksyä "normaalisti".

    Meilläkin täällä odotellaan kovasti niiden menkkojen alkua, niin kuin taisin jo aiemmin mainitakin. Toisaalta olen ajatellut asian niinkin, että voi olla hyväkin, että niitä ei vielä kuulu. Ehtii sitten ainakin kohtu parantua kunnolla ennen seuraavaa raskautta, jos se meinaan onnistuisi piankin (mitä epäilen kyllä suuresti). Ja on ihan hyvä opetella elämään ensin tämänkin tilanteen kanssa ilman ajatuksia uudesta lapsesta, vaikka koko ajan se lapsen kaipuu ja halu on tuolla alitajunnassa.

    Itse haluan ensin oppia löytämään tästä elämästä ne asiat, jotka ennenkin ovat tuoneet niin paljon iloa elämään. Haluan elää päivän niin, etten miettisi tapahtunutta tai tulevaa lasta. Haluan vain hetken tässä ajassa ilman huolta menneestä tai tulevasta. Tiedän, että kun tuon saavutan niin olen henkisestikin sitten valmis siihen seuraavaan pitkään odotukseen.

    Tunteet yrittävät ottaa koko ajan valtaa järjellisestä ajattelusta, mutta nämä ovat niitä aikoja kun täytyy vain yrittää pysyä vahvana.

    Nyt suunnistan Jessen haudalle kukkien kasteluun ja höpöttelemään hetkeksi. :) Sekin on jotenkin terapeuttista touhua, ja olenkin kiitollinen siitä, että vauva on mahdollista haudata vaikkei olisikaan täysikasvuinen. Muuten olo tuntuisi vieläkin tyhjemmältä kuin mitä se on tuntunut.

    Jaksamisia edelleen sinnekin päin! :) Kirjoittele jos jotain tulee mieleen. Käyn aina välillä kurkkaamassa täällä niin vastailen sitten kyllä.

    Ajattelin kysellä sinun kuulumisia. Ja purkaa sydäntäni.
    Äsken lähti hyvä ystäväni meiltä..sekä hänen 2 1/2 kk vanha poikansa. Näin heidät ensimmäisen kerran viikko sitten. Kyllä tuntui äsken pahalta nähdä, miten äiti sai suukotella ja helliä lastansa, miten imetti, miten vaihtoi vaipat..kaikkea arkista ihanaa, jota olisin niin halunnut lapsilleni tehdä. Höpötellä mukavia ja lohduttaa, kun tulee itku..seurata lapsieni kehitystä..

    Ja kaikki se otettiin minulta pois. Sain vain hetken pitää poikaa sylissäni ja helliä häntä..katsella suloisia piirteitä, kun hän vielä eli...Ja tyttöäni en ollenkaan, elossa. He olivat niin pieniä.

    Maailma on tällä hetkellä täynnä raskaina olevia naisia tai pieniä vauvoja. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ja minä olen yksin mieheni kanssa..meidät jätettiin yksin ilman rakkautemme elävää kohdetta, nyt saamme vain rakastaa meidän enkeleitämme.

    Kyllä elämä kuljettaa eteenpäin. Niinhän sen täytyykin. Tällaiset tilanteet vain tuovat kaiken niin elävänä mieleen, surun ja tuskan, jotka on jo halunnut unohtaa. Nyt on enää yöpöydällä kaunis kuva maailman kauneimmista lapsistamme..

    Miten sinulla menee? Minä odotan malttamattomana ensi viikon jälkitarkastusta. Kumpa kaikki olisi hyvin ja saisimme aloittaa yrittämisen. Halu olisi niin kova saada taas kasvava vatsa, jossa pikkuisemme saisivat ison sisaruksen maailman päälle, elävänä. Ja myös pelko tulevasta on suuri, mutta vaikkei raskaudesta pystyisikään iloitsemaan, niin silti haluamme yrittää. Kaikesta huolimatta.

    Itselläni oli jälkitarkastus 5.9 ja ilmeisesti se sitten oli tulehduksen aiheuttamaa kaikki. Vauva oli rakenteeltaan kaikien puolin ok ja täysin terve, ja samoin omat tutkimustulokseni olivat kaikki ok. Jollain lailla masentaa ajatella, että tulehdukset voisi kuitenkin aina jotenkin estää.. eli vähän syyllinen olo, että en ymmärtänyt aiemmin asioiden olevan huonosti. Nämä asiat käyvät aina joskus mielessä, mutta eipä sille tapahtuneelle enää vain voi mitään.

    Toisaalta taas se tulehdus voi olla parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi jokin vika istukassa tai varsinkaan vauvassa, sillä ne voisivat ilmeisesti uusiutua seuraavassa raskaudessa. Eihän sekään varmaksi sanottua ole, mutta mahdollisuus on.

    Tuntuu kyllä tosiaan siltä, että kaikki on yhtäkkiä raskaana ja kaikilla on vauvoja. Ei sen saisi antaa häiritä, mutta tosiasia on, että paha mieli siitä tulee.. varsinkin kun ajattelee kuinka olisi voinut olla jos mitään hämminkiä raskauteen ei olisi tullut.

    Mekin aloimme sitten yrittämään uudelleen ja toivotaan, että taas pian tuolla masussa tuntuisi pienten jalkojen potkintaa. Ei se vauvakuume minnekään katoa, vaikka näin ikävästi meillekin kävi. Tosin jotkut ihmiset ajattelevat, että yritämme korvata menetetyn pojan, mutta eihän se niin ole. Kuten aiemminkin sanottua, niin ei sellaisen pienen enkelin menetystä voi mikään ikinä korvata. Me vain yksinkertaisesti haluamme lapsen.

    Itsekin olen miettinyt välillä pelolla ja välillä onnessani uutta raskautta. Onhan se kuitenkin tapahtuneen jälkeen henkisestikin raskas kokemus. Kyllä niitä voimia siihenkin ihan varmasti taas saa ja jaksaa iloita tapahtuvasta. Ja ainakin itse tiedän sen, että niin kauan kuin mieheni seisoo vierelläni, niin selviän mistä vain.

    Olikos sinullakin jälkitarkastus ihan näinä päivinä?

    Eipä ollut mukava reissu sinne äitiyspolille. Ensinnäkin kaikki tapahtumat palasivat mieleen. Siinä istuessa penkillä odottamassa olin jo niin herkkänä, että kun lääkäri aluksi kysyi miten voin, niin tuli heti kyyneleet silmään. Tätä ennen olin voinut jo kohtalaisen hyvin, päivät vain menivät eteenpäin. Mutta nyt tuli takapakkia.

    Lääkäri epäili minulla kohdunkaulan heikkoutta. Se tarkoittaa sitä, että emme saa yrittää raskautta puoleen vuoteen tapahtuneesta. Ja myös sitä, etä seuraavassa raskaudessa minulle laitetaan tukilanka vkolla 14. Ja että riski keskenmenoon on normaalia suurempi.

    Eipä ollut kivaa kuunneltavaa. Olin jo valmistautunut yrittämään uudelleen. Nyt on edessä pitkä odotus. Mutta pakko se on kestää, että tulevaisuudessa olisi pienempi riski käydä näin..vaikka riski on kuitenkin olemassa..mikä tuntuu niin pahalta...

    Nyt on taas vaikea päivä. Ja vaikeutta lisää se, että huomenna olisi tentti mihin pitäisi lukea ja keskittyminen on tällä hetkellä mahdotonta.

    Muistan kyllä itsekin aika hyvin sen tunteen, kun astui taas ovesta sisään sinne äitiyspolille. Kaikki tosiaan muistutti sellaisista asioista, jotka satuttavat vielä aika pahasti kun niitä oikein alkaa ajattelemaan.

    Omallekin kohdalle epäiltiin ensin kohdunkaulan heikkoutta, mutta ei se sitten sitä ollutkaan. On se kuitenkin mukava, että selvisi teillekin jokin selkeä syy, kun jos ei olisi saatu tapatuneeseen mitään tietoa. Ja se tukiommel on vissiin ihan käypä ratkaisu siinä tilanteessa. Ainakin sen kuvan olen saanut lääkärien puheista.

    Toivotaan, että asiat tästä alkavat selkiytyä hiljalleen meille molemmille. :) Ja niinhän ne tekevätkin.

    Oikein kaunista ja ihanaa syksyn jatkoa kaikista sadepilvistä huolimatta.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Sofia 21 kirjoitti:

Lueskelin palstaa ja löysinkin kokemuksia vastaavista tapauksista, mutta täytyy sanoa, että viimeiset pari päivää ovat olleet elämäni kauheimmat.

Kauan aikaa raskautta yritettiin ja vihdoin onnistuttiinkin. Raskausaika ei ollut muutenkaan helppo, mutta vauva oli aina terve ja erittäin virkeä ja tomera veijari. Mahakalvot sai kyllä kyytiä.

Ennakoivat supistukset muuttuivat kipeiksi ja ehdin olemaan sairaalassa supistuksia estäviä lääkkeitä syöden. Ne eivät kuitenkaan asiaa auttaneet, vaan kohdun asukki oli tulossa pois.

Lääkärin tutkinnan jälkeen todettiin, että joudun synnytyssaliin saman tien. Ei mikään ihana tunne lähteä synnyttämään tietäen, että menettää vauvan. Vielä tapahtuneelle ei syytä tiedetä, mutta annoimme luvan vauvan avaamiseen.

Lapsivedetkin tuli ja vauva potki vielä silloin masussa. Itkuhan siinä tuli. Vauva syntyi normaalisti ja oli elossa vielä synnyttyään. Sain pojan rinnalle ja siinä hän vielä yritti haukkoa henkeä ja liikutteli pieniä sormiaan. Tässä ei tunnu olevan mitään järkeä. Ehdin kuitenkin odottaa jo niin kauan ja vauvasta oli jo masussa tullut suuri osa perhettä. Sitten yhtäkkiä olikin vain hetki jakaa oman lapsensa kanssa. Ei tällaiset tilanteet ole ihmisellä tarkoitettuja.

Miten voi olla niin täydellinen? Kaikki ihanat pienet piirteet.. maailman suloisin nenä, pieni suu ja leuka. Kulkamarvat ja kynnet,.. mutta keuhkot eivät kehity vielä noille viikoille mentäessä niin, että pelastamisen mahdollisuuksia olisi ollut. 24 viikolla minut olisi kuulemma lähetetty Tampereelle, sillä se olisi pelastamisen minimiviikko. Meidän poika on kuollut, mutta sitä, että olemme virallisesti äiti ja isä, ei kukaan voi viedä meiltä pois. Niin kamalaa kuin tämä onkin, meidän poika, Jesse on nyt kuollut.

Sain pidellä vauvaa kauan rinnalla ja sanoa hyvästit. Ei sitä tunnetta voi kuvailla. Ensin synnyttää oma lapsi ja saman tien hyvästellä.

Nyt tuntuu niin tyhjältä. Mahakin on taas niin pieni, ja siellä ei tunnu koko ajan potkuttelua. Välillä tuntuu, että elämä ei jatku, vaikka tottahan toki se jatkuu. Vahvana on myös tunne siitä, että minun tehtäväni oli suojella ja kasvattaa lastani mahassani kunnes hän on valmis tähän maailmaan, ja nyt tuntuu epäonnistuneelta. Naisena ja äitinä. Välillä mietityttää, että tietääköhän poika kuinka paljon häntä rakastimme ja kuinka pahoillani olen.

Kaikesta on vielä niin vähän aikaa, ja hautajaisiakin pitäisi alkaa järjestämään tällä viikolla. Kaikki tuntuu niin lopulliselta.

Ikävä on kova ja suru kestää läpi elämän.

Saman kokeneet, kirjoitelkaa vain lisää kokemuksianne. Ne ovat ainakin minulle tärkeitä tässä vaiheessa selviytymistä.

Onneksi minulla on ihana mies ja haaveilemme yhä perheenlisäyksestä. Kamalinta on se, että juuri tämä vauva kuoli, meidän rakas poika. Ei ikinä voida unohtaa pientä kultaamme.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu