tuntuu nyt kun autottomana liikun vilkasiikeinteisen kylämme raitilla, niin vaistomaisesti tervehdin autoilijaa, joka ei minua tervehdi vaan nostaa kännykkänsä korvalleen. Maailma on aivan toisenlainen kun katselen sitä jalkamiehenä. Tuttuja autonkuljettajia ei näy autonlasin takana selvästi, vaan kaikki on aistittava rekisterinumeron perusteella silloin kun auto on jo ohittanut. Ai, Mattikos se olikin tuossa menossa. Näin alkaa olla jo yli kahdeksankymmppisellä, ainakin minulla.
Perin oudolta
Kaliper
6505
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...että autoilija on autossa omissa oloissaan, eikä häntä tarvitse sen kummemin tervehtiä, ellei satu aivan silmätysten hitaassa vauhdissa. Hän sitäpaitsi näkee autostaan ulos paljon paremmin kuin toinen autoon sisään. Jos hän heilauttaa kättään, niin ei sitä välttämättä jalkakäytävältä huomaa.
Useimmat ihmiset eivät kiinnitä autoilijaan itseensa paljon huomiota, vaan vain autoon siinä mielessä, että liikennettähän pitää seurata.
Hassua, miten eri tavoin ihmiset suhtautuvat rekisterikilpiin. Minun äitini katseli niitä aina ja muisti ne, minä taas en koskaan katso enkä muista. Hyvä, että muistan edes oman rekkarinumeroni.
Saman merkkinen ja värinen auto eräällä isännällä tuolla maalla! Ensin olin ihmeissäni,mietn minut kaikki tuntevat? No,sekin selvisi.
joskus aikoinaan kun ajelin uudella Mersulla niin alkoi Mersujen omistajat nostaa räpylää samalla kylällä, vaikka eivät aikaisemmin olleet huomanneet kun ajelin Volvolla tai Saabilla :DD
Nyt ajelen huomattavasti vaatimattomammalla merkillä (Honda Accordilla) eikä saman merkin omistajat huomaa, naapurit ja tuttavat kylläkin.
...oli osallistuja joka kertoi ihan tosissaan, että kukaan heidän (hienon) katunsa asukas ei voi ajaa millään muulla autolla kuin mustalla Mersulla. - Hän oli tyhmin ja öykkärimäisin kurssilaiseni kautta aikojen. Ajattelin jo kurssilla, että tuo tyyppi tulee kyllä saamaan potkut, ja niin kävikin.
Olen monta kertaa moikannut vihamiehelle.
Mistä niitä enää muistaa. Sitten jälkeenpäin
ottaa pattiin, että mitähän se nyt aatteli.
Pelkäsin ja vihasin heitä. Olin päättänyt, etten koskaan tervehdi enkä ole näkevinänikään heitä. Se oli ainoa asia, jolla saatoin osoittaa mieltäni. - Mutta sitten kerran: Ihan vahingossa tervehdin, ja olin purra kieleni poikki, kun tajusin, mitä olin tehnyt.