Huoh, kaverini on masentunut. Hän käy myös psykiatrilla muttei hän ole kumminkaan suostunut käyttämään lääkkeitä. Hän on nyt kärsinyt tästä masennuksesta vuoden.
No,minua vain vähän häiritsee... Kun kaverini todellakin puhuu masennuksestaan, koko ajan. Nykyään emme puhu enää muusta kuin hänestä, millainen hänen tulevaisuutensa ja kohtalonsa on. Itse tiedän jotain, miltä ahdistus tuntuu. Kärsin itse pakkoneurooseista ja minulla tuli myös talvella jokin ahdistuskohtaus, että jouduin muutamaksi kuukaudeksi psykiatrille, muttei se kumminkaan ollut mitään vakavaa, ei ollut masennusta tai mitään. Oloni helpottuikin muutaman viikon kuluttua. Vanhempani vain huolestuivat kun en lopulta syönyt mitään, mutten myöskään puhunut olostanikaan.
No, takaisin kaveriini. Hän puhuu siitä koko ajan... Ja minulla "pitäisi" aina olla vastaus kaikkeen. Ja en oikein osaa neuvoa häntä, en tiedä mitä sanoa. Hän kysyy minulta niin vaikeita asioita, joihin en osaa vastata... Esim. Koska masennukseni loppuu? Eikä vastaukseksi kelpaa "en tiedä". Mutta jos sanon, että joskus siinä vain kestää aikansa ennenkuin parantuu, niin hän masentuu entisestään.
Vaikka hän on masentunut, en pidä siitä että hän vähättelee omia ongelmiani... Minulla on koko vuosi ollut terveydellisesti epäonninen... Ja lähellä on ollut etten ole masentunut. Ja hän sanoo, että jonkun dvd-löytäminen kaupasta on kamalempaa kuin mikään ei suju.
Hän vain valittaa koko ajan... Joskus puhumme hänestä 2 tuntia putkeen. Hän selvästikään ei ole kiinostunut minusta, kun ei enään kysy mitä minulle kuuluu tai mitä olen tehnyt. Hän vain puhuu minulle masennuksestaan. Olen kaikki mahdolliset avut yrittänyt antaa, mutta se on raskasta... Minulla on oikeasti paljon erilaisia ongelmia muutenkin murehdittavana (olen kauhea stressaava ja stressi ja painetasoni ovat usein korkealla) ja joudun lisäksi ympärivuotisesti ratkomaan hänen ongelmiaan. En jaksa enää... Olen todella väsynyt. Nykyään en kauheasti edes halua viettää hänen kanssaan aikaa, kun tiedän että hän kasaa paineensa päälleni eikä tunnu välittävän etten pysty kantamaan koko ajan hänen murheita niskassaan. Muutenkin, hän on itsesäälissä koko ajan, en vain pidä säälin antamisesta. en vain osaa neuvoa masentuneita... minulla on tunne että halkean pian. olen niin paljon toisten ihmisten ongelmia täynnä, en jaksa enää... oloni on jo niin ahdistava että henkeen sattuu, tuntuu että tukehdun.
No,minua vain vähän häiritsee... Kun kaverini todellakin puhuu masennuksestaan, koko ajan. Nykyään emme puhu enää muusta kuin hänestä, millainen hänen tulevaisuutensa ja kohtalonsa on. Itse tiedän jotain, miltä ahdistus tuntuu. Kärsin itse pakkoneurooseista ja minulla tuli myös talvella jokin ahdistuskohtaus, että jouduin muutamaksi kuukaudeksi psykiatrille, muttei se kumminkaan ollut mitään vakavaa, ei ollut masennusta tai mitään. Oloni helpottuikin muutaman viikon kuluttua. Vanhempani vain huolestuivat kun en lopulta syönyt mitään, mutten myöskään puhunut olostanikaan.
No, takaisin kaveriini. Hän puhuu siitä koko ajan... Ja minulla "pitäisi" aina olla vastaus kaikkeen. Ja en oikein osaa neuvoa häntä, en tiedä mitä sanoa. Hän kysyy minulta niin vaikeita asioita, joihin en osaa vastata... Esim. Koska masennukseni loppuu? Eikä vastaukseksi kelpaa "en tiedä". Mutta jos sanon, että joskus siinä vain kestää aikansa ennenkuin parantuu, niin hän masentuu entisestään.
Vaikka hän on masentunut, en pidä siitä että hän vähättelee omia ongelmiani... Minulla on koko vuosi ollut terveydellisesti epäonninen... Ja lähellä on ollut etten ole masentunut. Ja hän sanoo, että jonkun dvd-löytäminen kaupasta on kamalempaa kuin mikään ei suju.
Hän vain valittaa koko ajan... Joskus puhumme hänestä 2 tuntia putkeen. Hän selvästikään ei ole kiinostunut minusta, kun ei enään kysy mitä minulle kuuluu tai mitä olen tehnyt. Hän vain puhuu minulle masennuksestaan. Olen kaikki mahdolliset avut yrittänyt antaa, mutta se on raskasta... Minulla on oikeasti paljon erilaisia ongelmia muutenkin murehdittavana (olen kauhea stressaava ja stressi ja painetasoni ovat usein korkealla) ja joudun lisäksi ympärivuotisesti ratkomaan hänen ongelmiaan. En jaksa enää... Olen todella väsynyt. Nykyään en kauheasti edes halua viettää hänen kanssaan aikaa, kun tiedän että hän kasaa paineensa päälleni eikä tunnu välittävän etten pysty kantamaan koko ajan hänen murheita niskassaan. Muutenkin, hän on itsesäälissä koko ajan, en vain pidä säälin antamisesta. en vain osaa neuvoa masentuneita... minulla on tunne että halkean pian. olen niin paljon toisten ihmisten ongelmia täynnä, en jaksa enää... oloni on jo niin ahdistava että henkeen sattuu, tuntuu että tukehdun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko tämä kaveri aina ollut itsekäs? Kiinnostiko häntä sinun asiasi, kun hän ei ollut masentunut? Vähättelikö hän ongelmiasi silloin? Masennus saattaa muuttaa ihmisen luonetta aika paljonkin. Minäkään en osaa oikein puhua kuin masennuksestani kun olen masentunut, se vain täyttää elämän niin täysin ettei muuta yksinkertaisesti vain ole. Se rassaa lähipiiriä ja kavereita melkoisesti, mutta kaverisi ei ehkä vain tule ajatelleeksi muita.
On varmasti ärsyttävää kuunnella toisen huolia koko ajan. Eihän sellaisesta jaksa iät kaiket kiinnostua, mutta masentunut pyörii aika lailla itsensä ja ongelmiensa ympärillä. Ehkä kannattaisi vain hienovaraisesti vihjata, että sinulla on omia ongelmiakin, etkä vain jaksa olla jatkuvana tukena. Ilmeisesti kaverilla on tarjolla muutakin apua kun psykiatrilla kerta käy. Mitä varten lääkkaiestä kieltäytyminen? Kaverin olo ei kuitenkaan ole sinun vastuullasi, älä rupea siihen rooliin. Ammattiauttajat ovat auttamista varten.
Hoida itseäsi hyvin ja yritä jaksaa. Olet varmasti tärkeä ihminen kaverillesi. Voi olla, että hän paranee ja sitten teillä molemmilla on helpompaa.
Minä ymmärrän, miltä sinusta tuntuu.
Muista, että sinä et ole millääntapaa velvollinen, etkä vastuullinen, etkä tilivelvollinen toisen ihmisen suuntaan. Kyse on aivan samanlaisesta ihmisestä kuin sinä, sinä et ole hänen äitinsä, etkä hänen holhoojansa, etkä hänen terapeuttinsa.
Se, että pistää vihaksi ja väsyttää - se on terve itsesuojelureaktio sitä vastaan, että sinulta viedään sellaista energiaa, jota tarvitset itse, oman elämäsi hoitamiseen. Sinun ei todellakaan tarvitse sitä luovuttaa muille, kun kerran tarvitset sitä itse. Se ei ole itsekästä, se on tervettä. Ylimääräisestään saa antaa, mutta on hölmöä luovuttaa pois sellaista, josta itselläänkin on pulaa.
Ystävällesi ei ikinä riitä mikään energia, mitä häneen kaadat. Masentunut ihminen on kuin vesisäiliö, jossa on reikä pohjassa. Ihan sama, kuinka paljon sinne voimiansa, energiaansa tai aikaansa kaataa - ei ne siellä pysy. Eikä sitä reikää pysty paikkaamaan, kuin masentunut itse ja ammatti-ihmiset. Sinä et siihen kykene, ei masentuneen ihmisen vointi ole milläänmaailman tavalla sinun kontollasi.
Usein masentunut ihminen osaa taitavasti syyllistää läheisensä - uhkaa vaikkapa tappaa itsensä, tai satuttaa itseään, jos häntä ei nyt tueta tarpeeksi. Joskus masentuneen ei tarvitse edes uhata, lähipiiri jo itsestään pelkää tarpeeksi. Ystävät ja puoliso tuntevat syyllisyyttä, kun eivät kykene masentunutta auttamaan eivätkä hänen oloaan helpottamaan. Ja jos masentuneen olo helpottuu hetkeksi, se on toisen selkänahasta pois - olo voi olla, kuin puristetulla sitruunalla. Lopulta läheisiä alkaa vihastuttamaan, mikä ei ole heidän syytänsä, eikä masentuneen syytä, vaan tilanteen syytä. Viha ei ole merkki siitä, että läheinen on jollain mystisellä tapaa PAHA ihminen.
Tärkeämpää on siis pitää omat rajansa ja omat voimansa ja ohjata masentunut ammattiavun piiriin.
Sano vaikkapa ystävällesi, että nyt et jaksa enää.
Ja sitten et suostu enää.
Ja tiedoksi kaikille: minä olen sairastanut masennusta itse ja ollut psyk. osastolla. Olen myös ollut masentuneen läheinen.
Samat sosiaaliset säännöt ja lainalaisuudet pätevät myös sairastaviin ihmisiin. Vaikka sairaan käsitys itsestään muuttuu ja masennus valtaa koko elämän, ihmiset hänen ympärillään ovat edelleen samoja ja heillä on edelleen omat juttunsa ja omat elämänsä. Olkoon syy mikä tahansa, nyrkkisääntö on, että loputtomiin asti ei KUKAAN jaksa katsella ihmistä, joka ei anna energiaa, vaan ottaa sitä joka kerta, kun ihmisen tapaa. Ei siinä auta ajatella, että nyt ollaan ymmärtäväisiä ihmisiä ja hyviä ystäviä, lojaaleja ja ihania - eikä auta syyllistää itseään ja yrittää vain enemmän, ei soimaamalla itseään voi hallita tunnereaktioitaan ja taikoa energiaa tyhjästä, vaikka kuinka niin haluaisikin tehdä. Ei se ole lähimmäisen tahdosta kiinni, eikä hänen hyvyydestään ihmisenä.
Masennus ei muuta ihmissuhteiden peruslainalaisuuksia sellaisiksi, että ihmissuhteet kestäisivät sen, että masentunut tukeutuu liiaksi läheisiinsä.
Ei sinun tarvitse jaksaa enää. Ihmisiä on maailma täynnä ja ystävälläsi on varmasti muitakin ihmisiä ympärillään ja koko mielenterveystoimisto. Hänellä on oljenkorsia, joihin ei ole tartuttu, kuten lääkkeet ja intensiivinen psykoterapia. Miksi siis sinun energiasi, aikasi ja voimasi on ainoastaan se, mikä kelpaa? Miksi ihmeessä et saisi ITSE nauttia omista voimistasi?
Voit rauhassa ottaa etäisyyttä - sinä olet parhaasi jo tehnyt. Siirrä henkinen vastuu kaveristasi pois harteiltasi, nykyinen tilanteesi ei ole hyödyksi kenelleekään, eikä auta kaveriasikaan. Hyvän kaverin sijasta hänellä on kohta katkera ja väsynyt ihminen vierellään, eikä hänen masennuksensa ole silti parantunut lainkaan.