on aina se heikoin ja aina pulassa. Rahat ei riitä, voimat ei aina riitä, kaverit eivät ymmärrä eikä varsinkaan ex mies osaa ymmärtää auttaa, ei rahallisesti eikä ajallisesti eikä missään eikä koskaan! On kumma kun kukaan ei ymmärrä, tai ei halua ymmärtää. Me rankan työn raatajat aamusta iltaan ja illasta aamuun kun pyöritetään lapsihuusollia nippa nappa muutamien tuntien unilla, niin sitten me ollaan toisten silmissä maailman kauheimpia ihmisiä! Hyvähän se on haukkua jos itellä on asiat hyvin, ei näe toisten tuskaa. Ei voi muuta toivoa, kuin että vahingoniloisille joskus käy aivan samoin, jotta saisitte kovan kolauksen siitä mitä olette aiemmin toisia mollanneet! Ilkeitä olette, mutta ehkä joskus putoatte ja korkealta!
Kyllä se niin on
yksinhuoltaja-äiti
3352
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kaiken kestää kyllä mutta se muiden ihmisten ylenkatse ja ymmärtämättömyys, se on pahinta.
parhainta on lasten kanssa eläminen, ilojen ja pikkusurujen jakaminen heidän kanssaan.
paljosta jää isät paitsi, kaikesta huolimatta.
rahallisesti on kaikkein vaikeinta, varsinkin kun lapset tulevat teini-ikään ja tarpeita tulee enemmän.
töissäkin pitäisi aina jaksaa olla iloinen ja reipas, eikä lasten sairauden takia voi olla pois, kun katsotaan huonoksi äidiksi.
loma-ajatkin pitää olla töissä, että kokonaiset perhet pääsevät lasten kanssa hiihto ja syyslomilla reissuun, yksinhuoltajan lapsista ei väliä, näin annetaan ymmärtää.
Provo tai ei, samaa mieltä. Rankkaa on ihan oikeasti. Musta tuli olosuhteiden pakosta jonkinlainen uhrautuva erakko kun eronneeksi yksinhuoltajaksi ryhdyin eli jouduin ryhtymään ja jäin jonkin sortin ajattelijoiden ja elijöiden piirin ulkopuolelle automaattisesti, halusi sitä tai ei. En tunne itseäni enää koskaan eheäksi yhden rankan ja likaisen avioeron jälkeen vaikka siitä olisi kuinka kauan aikaa ja vaikka kuinka kohtalaisesti asiat sujuisi elämässä kohdalleen. Tunnen olevani kakkosluokan kansalainen lopun ikääni, enkä edes käsitä miksi sellainen näivertävä tunne vaivaa ja on tunne siitä että on käsittämättömällä vääryydellä kohdeltu. Ja se on käytännössäkin totta hyvin pitkälle. En viihdy äitinä, naisena, tässä kivuliaassa ruumiissani jonka olen synnyinlahjana saanut ja jonka kanssa taistelen lopun elämäni kauhistellen että miten tässä pärjätään ja miten vielä käy. Että revi siitä elämäniloa jokaiselle päivälle, elä kipujen ja rahahuolten kanssa ja ole täydellinen kaikkivoipa ja pelastava äiti.
Siltikin, kaikki äidit elämänilonsa ja voimansa sekä surunsa saavat perheestä ja mahdollisesta parisuhteesta vaikka ne suurimmat surunkin toisivat. Turhapa on asioita kokemattomien luulotella ja mutkistella muuta, vai mitä? Läheiset ihmiset on elämän tarkein asia, mutta niistä kantaa myös eniten huolta se joka eniten välittää.
että niin se monesti käy, että ne ilkeimmät/suvaitsemattomimmat ihmiset saa jossain elämänsä vaiheessa kovempaakin kovemman kolauksen...
... yhdenkin sellaisen mies jätti yllättäin, toisen naisen takia... viiskymppisenä.