Minua taas harmittaa kun minulla ylä-asteella oli paljon kavereita, mutta kun lukiot alkoivat,niin kukaan ei pitänyt enää yhteyttä. Rahaakaan ei ole, ja mitään ei voi ostaa. Olen masennuspotilas ja syön lääkkeitä. Isäni ryyppää ja se harmittaa minua.
murheeni
Krusader
2267
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
otat reippaasti puhelimen käteen ja soitat jollekkin niistä ja kysyt että haluaisko ne tavata ..
Toivon, että olet jo jotain aukkoa tilanteeseesi saanut. (??!) Yritä jaksaa tehdä jokin ja muutama siirto yhteyteen jonkun tai joidenkin ihmisten kanssa. Puhu, puhu ja taas puhu, kuten hienosti tännekin kirjoitit; osasit kuvailla oloasi. Aukkoa masennuksessa on! Siitä se lähtee. Taatusti Sinulla paha olla ja huolta myös isästäsi. Siksikään, älä kanna surujasi ja kysymyksiäsi yksin. Kuluneesti sanottu minulta, mutta ajatus on niin usein just se ensimmäinen ja pätevin suositus, miten alkaa toimia. Jollet löydä tai jollet halua tuttua, jonka kanssa jakaa asioitasi, niin etsi virallisia tai puolivirallisia ihmisiä; hoitajia, sosiaalihoitajia, kuraattoreita, työvoimaneuvojia, diakoneja (srk), jne. Tiedät kyllä. Myös jos pääsisit piipahtamaan johonkin ryhmään (mieti itse?), niin semmoisessa puheleminen, kun ei ole ketään entudestaan tuttua, on tosi helpottavaa ja avartavaa. Vanhoja tuttuja ja ystäviä äläpä tosiaan päästä karkuun, mikäli sinusta riippuu.
Pää pystyyn ja rohkeutta, päivä kerrallaan! Sinä - olet - arvokas , jospa asiasta saisit kiinni ja sopivaa tukea elämäsi taipaleelle. Voimia ja viisautta toivon Sulle.