Miten asennettaan voi muuttaa? Täällä on aina välillä näitä palstaneroja, joiden mukaan ongelmat poistuvat kun alkaa ajatella toisella tapaa. Miten se käytännössä oikein siis tapahtuu? Vaikka sellainen ongelma, ettei pysty olemaan enää "ihmisten ilmoilla". Pitääkö vain lopettaa ahdistuminen? Se ei ole niin helppoa. Ja entäs kun ahdistus ei ole sellaista joka haihtuu, kun huomaa ettei ole mitään vaaraa, vaikka kaupassa. Se päinvastoin lisii koko sen ajan kun joutuu jossain olemaan. Mitenkähän koulunkäynti ja työnteko lähitulevaisuudessa oikein hoituu?? Mitä jos ei hoidu ollenkaan? Tunnen syrjäytyväni jo ajattelemalla tulevaisuutta. Vuosi tai pari eteenpäin riittää. Siellä se painajainen odottaa, eikä odota enää pitkään.
Miten masentunut soluttautuu takaisin ns. normaalien ihmisten sekaan? Minä eristäydyn, koska tiedän ettei masentuneen kanssa oikein jaksa kukaan olla, ainakaan pitkään. Siihen on mahdoton luottaa, pysyykö kasassa tarvittavan ajan. Enkä toisaalta kaipaa mitään sääliseuraa. Lähes koko ajan oma olo, oli se millainen vain, on niin pinnalla että todella vaika keskittyä muuhun. Sitten kun ei meinaa saada ajatuksia irti omasta navasta tulee syyllisyydentunne -> Olen itsekäs. Siitä seuraa -> En halua olla itsekäs ihminen, mutten pääse irti olostani -> Tapan itseni! -> Mutta sitten perhe kärsii ja olen taas itsekäs -> En tapa itseäni -> Olen taloudellinen haitta. Minulla on ongelmia, joista pitäisi jo päästä yli, mutten pääse -> Syyllisyydentunne -> Ketju alkaa alusta
Kaikki tuntuu hirveän vaikealta ja monimutkaiselta, sekavalta. Pää on yhtä mössöä. Samat ajatuskuviot kieppuvat mielessä uudestaan ja uudestaan. Tehokkuustaso on surkea. Saatan lojua tunteja yhdessä kohtaa ja tuntea samalla sanoinkuvaamatonta kiirettä. Minulla on niin kiire etten kerkeä tehdä mitään, vaikken tee mitään!
Voiko sellaisia asioita oppia kuten avun pyytämisen? En osaa ajatellakaan että pyytäisin apua keneltäkään, yhtään mihinkään. Kaikesta on suoriuduttava omin avuin. Varsinkaan lähimmiltä ihmisiltä en halua pyytää mitään. Vastenmielinen ajatus. Sitten joutuisi vuorostamaan auttamaan ja entäs jos ei jaksa, eikä kykene. Taas saa kuulla olevansa itsekäs. Kiitollisuudenvelka on perseestä. Varsinkin kun siihen joutuu, vaikkei edes pyydä apua!!!
Ovatko ihmiset pahoja? Palstan porukka tuntuu ainakin oikein mukavalta, mutta ei todelliselta. On syntynyt sellainen mielikuva, että noin 98% ihmisitä on ilkeitä ja epämiellyttäviä. Ja mikäli vika, miksei ihmisten kanssa tule toimeen, on omassa itsessä, voiko sille tehdä mitään muuttamatta itseään radikaalisti? Tälle palstallekin on hankala kirjoittaa, koska tuntuu itsekkäältä puhua ongelmistaan. Minä sitten ihnoan tuota sanaa "itsekäs". Kuin pieni demoni istuisi pään sisällä ja lallattaisi miten itsekäs minä olen. Mutta nyt taitaa taasen tulla raivari. Minua sitten suututtaa etten saa elämääni hallintaan kun olen jumalauta niin itsekäs!!
Miten masentunut soluttautuu takaisin ns. normaalien ihmisten sekaan? Minä eristäydyn, koska tiedän ettei masentuneen kanssa oikein jaksa kukaan olla, ainakaan pitkään. Siihen on mahdoton luottaa, pysyykö kasassa tarvittavan ajan. Enkä toisaalta kaipaa mitään sääliseuraa. Lähes koko ajan oma olo, oli se millainen vain, on niin pinnalla että todella vaika keskittyä muuhun. Sitten kun ei meinaa saada ajatuksia irti omasta navasta tulee syyllisyydentunne -> Olen itsekäs. Siitä seuraa -> En halua olla itsekäs ihminen, mutten pääse irti olostani -> Tapan itseni! -> Mutta sitten perhe kärsii ja olen taas itsekäs -> En tapa itseäni -> Olen taloudellinen haitta. Minulla on ongelmia, joista pitäisi jo päästä yli, mutten pääse -> Syyllisyydentunne -> Ketju alkaa alusta
Kaikki tuntuu hirveän vaikealta ja monimutkaiselta, sekavalta. Pää on yhtä mössöä. Samat ajatuskuviot kieppuvat mielessä uudestaan ja uudestaan. Tehokkuustaso on surkea. Saatan lojua tunteja yhdessä kohtaa ja tuntea samalla sanoinkuvaamatonta kiirettä. Minulla on niin kiire etten kerkeä tehdä mitään, vaikken tee mitään!
Voiko sellaisia asioita oppia kuten avun pyytämisen? En osaa ajatellakaan että pyytäisin apua keneltäkään, yhtään mihinkään. Kaikesta on suoriuduttava omin avuin. Varsinkaan lähimmiltä ihmisiltä en halua pyytää mitään. Vastenmielinen ajatus. Sitten joutuisi vuorostamaan auttamaan ja entäs jos ei jaksa, eikä kykene. Taas saa kuulla olevansa itsekäs. Kiitollisuudenvelka on perseestä. Varsinkin kun siihen joutuu, vaikkei edes pyydä apua!!!
Ovatko ihmiset pahoja? Palstan porukka tuntuu ainakin oikein mukavalta, mutta ei todelliselta. On syntynyt sellainen mielikuva, että noin 98% ihmisitä on ilkeitä ja epämiellyttäviä. Ja mikäli vika, miksei ihmisten kanssa tule toimeen, on omassa itsessä, voiko sille tehdä mitään muuttamatta itseään radikaalisti? Tälle palstallekin on hankala kirjoittaa, koska tuntuu itsekkäältä puhua ongelmistaan. Minä sitten ihnoan tuota sanaa "itsekäs". Kuin pieni demoni istuisi pään sisällä ja lallattaisi miten itsekäs minä olen. Mutta nyt taitaa taasen tulla raivari. Minua sitten suututtaa etten saa elämääni hallintaan kun olen jumalauta niin itsekäs!!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoitat kuin suoraan minun elämästäni...
Se että huomaa olevansa itsekäs, on mielestäni hienoa! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän itsekkäitä, mutta eivät myönnä sitä. Joku käy töissä ja saa palkkaa ja pitää itseään kunnon ihmisenä. Silti hänkin nauttii verorahoin tuotetuista palveluista. (Joidenkin tutkimusten mukaan työssä käyvät itse asiassa hyötyvät köyhiä ja sairaita enemmän yhteiskunnan palveluista taloudellisessa mielessä.) Eikä hän töissä käy jaellakseen ansaitsemansa rahat niitä tarvitseville, vaan käyttää ne etupäässä oman elämänsä kohentamiseen. Eli ihan itsekästä sekin on.
Minustakin täällä palstalla on ihmeen kivoja ihmisiä. Vaikka joskus tunteet kuumenevat, niin yleisesti ottaen täällä saa myötätuntoa ja se voi auttaa muutaman hetken eteenpäin. Kyllä kai me todellisia ihmisiä olemme. Meidän on helpompi olla toisten masentuneiden kanssa ja vielä tällä tavalla, ettei tarvitse muuta kuin lukea ja kirjoittaa - ei kuormita liikaa. Ei voi olla ihan syrjäytynyt, jos täällä kirjoittelee.
mutta minun syrjäytymiseni on koneen varassa :D Entäs sitten kun muutan taas opiskelemaan. Näen itseni sellaisessa pienessä kopissa asumassa, luultavasti soluasunto. Vielä vuodenkaan asumisen jälkeen en ehkä tunne kämppiksiäni kuin nimeltä. Soitan kerran kahdessa kuussa kummalekin ystävälleni ja kysyn kuulumiset. Mistä niitä sosiaalisia taitoja taiotaan? Minulla niitä kyllä on jossain, mutta hyvin piilossa ovat tätä nykyä. Eikä auta vaikka haluaa tuntea ihmisiä, jos kuitenkin on varma etteivät ihmiset halua tuntea minua.. tai että itse arvelen heille olevan parempi etteivät tunne. On aivan sama onko se totta vai ei. Tunne ihmisten vihasta on niin vahva että se muuttuu ainoaksi totuudeksi. Sellainenkin käsite kuin 'perusturvallisuus', tajusin yksi päivä ettei minulla ole sellaista. Joku saattaa milloin vain käydä kimppuun ilman syytä. Perheenjäsenetkin ovat nykyään arveluttavan tuntuisia. Varmaankin olen vainoharhainen, mutta minkäs sille voi :/
Hei vaan sinulle on tämä raskasta elää tämän masennuksen kanssa ja on se sitä lähiomaisillekin.
Olen ollut kaun masentunut,välillä on helpompia aikoja sitten taas kaikki romahtaa kerrasta.
Minulla on kaksi lasta ja heidän takia yritän jaksaa ja touhuta.
Melkein kaikki ystävät ovat jääneet en osaa oikein puhua tai kommunikoida kenenkään kanssa.
Minua pidetään todella outona ja en sitä yhtään ihmettele,mutta kaikki ylimääräinen vaatii valtavasti voimia.
Olen puhunut tästä lääkäreille ja saanut masennuslääkettä ja diapamia jos tulee tosi tiukka paikka.Mutta ei näistä apua ole ollut,ja paikka missä asun on vaikeaa päästä psykiatrille jonot ovat pitkät.
Hoidan lapsia ja rakastan heitä yli kaiken ja en voi tehdä itselleni mitään.He jäisivät yksin mutta melkein joka ilta itken itseni uneen.Voisiko joku auttaa minua.
Minuakin pidetään varmaan outona. Varsinkin kun naureskelen yksinäni julkisilla paikoilla. Enpähän nyt tosin tiedä kiinnitetäänkö minuun huomiota juurikaan. Onko sillä toisaalta mitään väliä jos pidetään outona? Outojahan tässä ollaan itse kukin. Masentuneena olemisessa on rasittavaa sekin, kun jotkut ihmiset tuputtavat apua ja kun se pitkän yrittämisen jälkeen ei autakaan, suuttuvat he masentuneelle. Minulla tuota käy vähän väliä yhden ihmisen toimesta. Eikä tilannetta muuta, vaikka kuinka sanoisi, ettei se auta. Minua yritetään piristää kaikin keinoin ja sitten vastalahjaksi minun pitäisi olla hyvällä tuulella. Parempi kun minun annettaisiin vain olla.
Hienoa että jaksat hoitaa lapsia masennuksesta huolimatta. Minä en varmaan jaksaisi, enkä varmaan uskaltaisikaan tämän vyöryvän vihan takia. Netin kautta on aika vaikea auttaa. Paitsi tietenkin voi jutustella. Sanoisin jotain rohkaisevaa, mutta kaikki asiat vellovat taas tässä pienessä päässä. Sanat tällaisessa tilassa ovat yhtä tyhjän kanssa. Mutta huomenna on taas uusi päivä. Jospa tapahtuisi jotain uutta ja ihmeellistä jollekulle masennuksen kourissa olevalle :)
Huomenta vaan ja kiitos kun kirjoittelit.Totta se on et mitä väliä jos joku pitää outona,pitäkööt ihan rauhassa.
Olen aikoinani tässä missä asun puhunut ongelmistani naapureille tai kai ne silloin oli ystäviä.Mitä siitä sain puhuivat väritettynä versiona eteenpäin.
Ei tukea tullut ja parempi olla vaikka aika yksin,on mulla yksi ystävä jolle voin puhua ja se riitää.
En oikein tiedä mistä tämä minun masennus oikein alkoi,kai se on kaikkien asioiden yhteisumma.
En ole kai itse osannut hakea apua oikeista paikoista tai en osaa sanoa tarkemmin.
Kerran siskoni vei minut sairaalan päivystykseen kun tuska oli kamala.Lääkäri totesi ei sit mieleen tullut päivystykseen mennä,kun se oli auki.Sen kommentin jälkeen en ole pahemmin apua hakenut,oli meinaa aika karmeata tekstiä.
Ja kai sitä pelkää et sostyön tekijät rupeaa puuttumaan miten jaksan lasten kanssa.
Mutta jospa tämä tästä iloksi muutuu joku kerta,toivossa on hyvä elää.
naapureita, ei voi muuta sanoa :/ Sellaisilta ihmisiltä ei valitettavasti vain voi välttyä, jos haluaa jotain sosiaalista kontaktia ottaa. Minulla vie voimat jo ajatuskin niistä ihmisistä. Vielä pitäisi lähteä tuonne "taistelutantereelle" eli toisinsanoen ihmisten joukkoon ja yrittää sieltä vielä erotella joku ystävällinen ja rehellinen ihminen. Sehän käy jo työstä :D Eipähän tosin niitä todellisia ystäviä tarvitsekaan enempää kuin sen yhden.
Tavan lääkärit ei kokemuksen mukaan näistä henkimaailman jutuista hirveästi perusta. En usko että kovin moni tekee muuta kuin lyö pillerit kouraan ja pistää kotiin. Psykiatrian erikoislääkäri tai muulla tittelillä varustettu tietää sitten jo enemmän ja osaa neuvoa. Itse saan onneksi nyt hyvin apua. Se auttaa tietysti jos on aiemmin käynyt jo psykologikäynneillä tai muuta, kun sitten muuttaa uuteen paikkaan se hoito järjestyy nopeammin. En tiedä olisinko päässyt oikein mihinkään ilman aiempaa taustaa täällä missä nyt asun. Hankala tilanne tosiaan jonojen kanssa. Suomessa sais varmaan vähintään joka toisella olla omahoitaja käsipuolessa. Ollaan niin masentuvaista kansaa :) En kyllä tiedä asiasta, mutta en usko että sosiaalityöntekijät alkaa vainoamaan, ellei sitten ole todella niin huonossa kunnossa ettei jaksa itseäänkään hoitaa. Ja jos on pitkään jo pärjännyt niin pärjäähän sitä vastakin, vaikka vähän apua siihen oloon saisikin.
Jeps.
Oli kyllä loistavaa tekstiä, sanasta sanaan. Jos aihe ei olisi todellinen, kipeä ja elämää hankaloittava, niin hymyilisin. Niin hienosti kirjoitit.
Huomasitko itse/luitko tekstiäsi jälkeenpäin? Tarkoitan että tekstisi ei ollut enempää, eikä vähempää, kuin TÄYDELLINEN kuvaus masennus-nimisen sairauden oireista! Tekstisi tulisi vaikka lukea ääneen, kun menee eka kertaa psykelle, että "tuntuuko tämä sinusta tutulta, onko tällaisia fiiliksiä"? Sen sijaan, että ainakin minun kaupungissani aloitetaan tapaaminen rasti-ruutuun-lomakkeella ja siitä sitten lasketaan yy-kaa-koo pisteet, joista todetaan onko masennusta ja paljonko on masennusta.
Eli tekstisi oli hieno, sanottakoon se vielä kerran. Oireesi ovat klassisia, älä pelkää, SINUSSA ei ole mitään vikaa, vaan kaikki kuvailemasi tuntemukset kuuluvat sairauteen nimeltä masennus. Ja kyllä, olen melkoisen varma, että parin vuoden päästä ei elämä ole synkempää, vaan valoisampaa. Ei, tahdon voimalla ei useimmiten tule takaisin "hyvin voivaksi", eikä ala voimaan olla helpommin ihmisten ilmoilla. Kun sairastaa, niin tarvii hoitoa. Sitten paranee, itsekkyys-ajatukset asettuvat terveellisempiin uomiin, kaupassa ei kiinnosta muut ihmiset, enempi omat ostokset. Ja ennenkaikkea, muut ihmiset lakkaavat olevat paskiaisia:) Yllättävää ja epäuskottavaa ehkä, mutta ah niin totta. Itseni lisäksi tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat tismalleen kokeneet sinun ajatuksesi ja niistä palanneet mukavampaan elämään. Toivottavasti sinä saat hoitoa, joka antaa sinulle ELÄMISEN arvoisen elämän takaisin! Siihen asti, kirjoittele palstalle ja muutenkin. Sinulla on taito laittaa sanat kohdalleen ja "liikauttaa" lukijaasi.
Tuo helpotti aika perkeleen paljon :) Kiitos! On nykyään niin vaikea erottaa masennusoireet omasta persoonasta. Olen pohdiskellut että mikäli nämä oireilut ja ajatukset ovatkin osa sitä henkilöä joksi olen monen mutkan kautta tullut, en voi parantuakaan, koska itseään on piinallisen hankala muuttaa. Masennusta on kuitenkin jatkunut sen verran pitkään että olo on "sulanut" kuoreksi päälleni enkä itse erota enää, mikä on masennusta, mikä minua. Mutta tekstisi oli rohkaiseva. Ei yhtä rohkaisevaa tule usein vastaan. Niin ja hyviä jatkoja sinulle :)
Eiköhän itsekkyys ole ihan tervettä, kun täällä maailmassa kuitenkin eletään itsellemme ja sitten vasta muille! En usko että kannattaa tuntea syyllisyyttä siitä että sanoo läheisille että 'ei'.
Varsinkin jos kertoo, että on masentunut ja kaikki ei ole ok, niin luulisi ystävien kunnioittavan sinua ja jättävät sinut ikäänkuin 'rauhaan' omilta huoliltaan.
Itse olen ollut masentunut ja lähipiirissä on ystäviä jotka myös ovat olleet tai ovat edelleen. Itselläni ei ole ollut mitään lääkitystä koskaan, olen aina yrittänyt 'itseparantaa' itseäni. Tosin psykologilla olen joskus käynyt keskustelemassa asioistani. Läheisilläni on usealla lääkitys masennukseen, ja ovat hyväksi havainneet. Noin puolessa vuodessa selvinneet kaikki murheen alhoista.
Kysyit että miten muuttaa asennettaan ja että poistaako se sitten ongelmat jne. Asenteenmuutos ei varmasti poista ongelmia, mutta ne voi alkaa nähdä uudessa valossa. Usein tulee tehtyä 'kärpäsestä härkäsiä' ja kun alkaa ajatella asioista laajemmin ja syvällisemmin niin huomaa ettei oma elämä olekkaan ehkä niin huonosti kuin luulisi.
Minä ainakin ajattelen, että kun en voi muita ihmisiä muuksi muuttaa, niin muutoksen täytyy lähteä minusta itsestäni. Täytyy katsoa itseään peiliin ja sitten lähteä sieltä käsin rakentamaan itseään ja omaa elämäänsä.
Minusta elämä on sinällään niin arvokas asia, että siitä pitää olla jo kiitollinen. Tottakai olisi mukavaa kun moni asia olisi toisin, mutta vaikka oma elämäni on kovin 'pieni', niin nautin sellaisista pienistä asioista, kuten kivasta kirjasta, tai tv-ohjelmasta tai luonnon kauneudesta.
Masentunut usein tuntee itsensä ikäänkuin 'ulkopuoliseksi' kaikesta ja jää kotiin jne. Mutta usein kannattaisi kuitenkin lähteä ihmisten ilmoille, oli se paikka sitten vaikka kirjasto tms. Sosiaalisia kontakteja ei kannata unohtaa kuitenkaan. Koska kukaan ei sinua 'kotoa tule hakemaan'. Kotona sitä vain käpertyy itseensä ja pyörittää niitä omia ajatuksiaan ja oman elämänsä ja itsensä kurjuutta. Kun on tekemistä niin se oma itse jää vähän vähemmälle huomiolle ja olo helpottuu.
Itse ajattelin elvyttää vanhan ratsastusharrastuksen uudelleen. Elävän eläimen kanssa varsinkaan ei oma itse tule ensimmäiseksi mieleen ja kuntokin paranee :)
Jaksamista ja selviytymistä sinulle! Näe valoa tunnelin päässä ja nauti elämästä!