Olipa kerran...

niin erilainen,mutta silti hyvin tutun kuulonen stoori.. siis alotanpa siitä,että itse elin lapsuuteni helvetissä.. isäni valitsi työn,muutin äidille joka oli/on edelleen alkoholisti ja sairastaa paniikkihäiriöö jo 15vuotiaasta ja sen myötä tullut lääkkeiden väärin käyttäjä. isäpuoleni myös oli alkoholisti ja minulla on 4nuorempaa sisarusta!se oli ainaista juomista mekastamista,mitä ihmeellisimpiä ja pelottavia ihmisiä tuli tavattua ja välillä jopa pelkäämän todella paljon!huolehdin sisaruksistani,olin poissa koulusta,koska en uskaltanut heitä jättää kotiin..jossain kohtaa sitten masennuin ja vietin n.1kk lastenpsykiatrisella ja siitä alkoi mun kapina ihmisiä vastaan,en uskonut,luottanut vihasin tätä maailmaa!aloin juomaan ja silloin tällöin myös vahvempiin sekaannuin.viikolla hoidin lapset,viikonloppusin tyhmyydet(pienemmät olivat mummulassa).sitten meni överiksi pää täyteen viinaa ja lääkkeitä,ensin sairaala sitten psykiatrinen osasto ja sieltä koulukoti! oli kamalaa joutua sisaruksistaan eroon!viikonloput sitten olin heidän kanssaan. koulukodissa asuin n3vuotta ja pääsin sieltä kun olin 16v. siitä alkoi minun ylämäki.. hoidin sisaruksiani löysin miehen,saimme lapsen ja ja hetki sitten toisen nyt 3v ja 7kk joita rakastan ennemmän kuin mitään muuta,näytän sen.. halailen,pussailen,leikin teen kaikkeni jotta he saisivat ihanan lapsuuden! itse sairastan myös paniikkihäiriöö ja järjetönta sairaudenpelkoa.. mutta kaikesta huolimatta lapseni saavat rakkautta ja kaikki tarpeensa vaikka joutuisin itseni loppuun saakka vetämään! sisaruksistani sen verran vanhin 16v huostaanotettuna(tavataan usein)seuraava 12v lähes joka viikonlopun minulla,sitten 10v sama homma ja nuorin 7v myös viikonloput minulla! itse siis täytin juuri viikko sitten 21v. lapsuus meni niin mutta minä tunnen.. äitiini vihaa ja ällötystä sekä sääliä.. lapsia rakastan,sisarukset ovat kuin omia! mä en ole valmis luovuttamaan!

lapsuuteni kodissa ei ollut alkoholiriippuvaisuuksia, mutta oli sodanjälkeinen materialisminen nousukausi ja lapset olivat vanhemmilleni vain seksielämän sivutuotteita. Meistä ei kukaan välittänyt. Isällä ja äidillä oli niin paljon hauskaa keskenään. Hidänhän piti näyttää naapureille hyvää elintasoa, kalustaa kotia uudestaan ja uudestaan ja tarjota kutsuja tuttaville siinä määrin että rahaa ei riittänyt lapsille ruokaan ja välttämättömiin tarpeisiin, kuten vaatteisiin ja urheiluvälineisiin. Koulussa olimme koko ajan syrjttyjä - emme olleet yhtä elämänkelpoisia kuin muut. Kaikin mahdollisin tavoin meidän lasten tarpeita väisteltiin siinä kodissa.

Kuinka minulle kävi oman perheeni ja lasteni kanssa, kun vartuin aikuiseksi. Eihän minulla ollut paljoa mukanaan ottamista lapsuuteni kodista, ei moraalisesti, ei mitään tarpeellista opittua käytännöllistä eikä elämänviisautta. Selviän kuitenkin elämässäni ja lasteni kasvatuksessa niin hyvin, että saan kuulla usein kysymyksiä ja neuvonpyyntöjä ympäristöltäni aiheesta "kuinka olen kasvattanut lapseni". Vastauksestani tuli minulle niinkuin motto ja vitsi: "Jos teen kaiken päinvastoin kuin vanhempani, niin onnistun". Onnistuin - todellakin. Olen onnellinen ja ylpeä lapsistani - joka päivä.

Siis, jos aikuisena katsoo takaisin päin lapsuuteensa ja ei ole tyytyväinen osakseen saamansta kasvatuksesta ja huomioon otosta, niin eihän tarvitse jatkaa sitä väärää rataa. Tiedän että kehitymme perinnöllisyyden ja ympäristön vaikutuksen alaisina, mutta eihän vaikeita elämäntapoja kannata opettaa uudelle sukupolvelle. Jonkin täytyy joskus siinä ketjussa katkaista pahat tavat. Minä tein sen. Ehkä se onnistui hyvin minulta sen vuoksi, että muuutin kauas lapsuuteni seuduilta ja aloin siis elämäni alussa tavallaan "kirjoittamaan uudelle, puhtaalle lehdelle". Aikuien ihminenhän voi itse valita eämäntapansa. Lapset ovat ikävä kyllä riippuvaisia vanhemmistaan eivätkä aina voi itse tehdä valintojaan.