Hukassa

Voi sua, oikeesti.
Olen ite 167 cm pitkä, sua paljon lyhyempi, ja painan tuon 50 kg.
Ja täytyy myöntää että kivaa se ei ole.
Aika olemattomat rinnat, huimaa helposti, jne.
Terkkaki höpötti jotain että tämän enempää en saisi laihtua.
Sun pitäis painaa oikeesti jotai 60 kg, jottai oisit lähellä normaalipainoos.
Onnee ja tsemppii sulle :)
(tää varmaan auttoki tosi paljon..)

Minulla on sama ongelma. Pitäisi lihottaa, mutta aina kun syön, alkaa ahdistaa ja inhottaa. Sitä ei tajua kokonaan, ettei ole oikein olla niin laiha. Kenenkään ei ole tarkoitus(olemmehan vain pieniä osia universumin valtaisuudessa)olla niin laiha, että se häiritsee elintoimintoja. Se on sairasta(aivan.)ja on typerää leikkiä ravinnon saannin kanssa sillä tavoin.

Valitettavasti sille en voi mitään. Olen alkanut syödä kunnollisia ruoka-annoksia huolimatta siitä, että se inhottaa ja saa minut vihaamaan itseäni. Ajattelen, että minun omilla idiooteilla tavoitteillani ja haluillani ei ole mitään merkitystä, koska minun typerä mieleni on kieroutunut ja se haluaa tappaa minut. Toivon, että itseinho häipyy jossain vaiheessa. Ehkä se menee pois, kun kuukautiseni palaavat ja voin todeta olevani terve.

En ole koskaan tämän typeryyden aikana(2vuotta)ollut sairaalahoidossa alipainon takia, enkä muutenkaan ole huolestuttavan laiha. Siksi tuntuukin todella ironiselta, että minua laihemmat henkilöt voivat olla terveitä ja laihoja saman aikaisesti. Minut on tuomittu siihen, että olen lihava. Kiitos vain. On se tietysti parempi kuin kuolla. Kai. Eikä minua kiinnosta kanssaeläjien mielipiteet, minä vain inhoan itseäni lihavana. No oikeastaan en koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta painoin joskus 65kg(/173cm)silloin aloin laihduttaa koska vihasin itseäni sellaisena. Aina kun ajattelen, että on syötävä, mieleeni tulee vain inhottava kuva minusta finninaamaisena lihavana huonoryhtisenä likinäköisenä persepäänä, enkä tahdo palata siihen. Se on varmaan suurin syy, miksi tämä on niin vaikeaa. Nyt painan ehkä 58kg. Pelkään pahoin. Minulla ei ole vaakaa ja asun äitini kanssa. Ja ahdistaa niin, että tuntuu kuin eläisi puurossa.

Toivottavasti me sairaat ihmiset paranisimme, että voisimme keskittyä tärkeämpiin asioihin tässä maailmassa. Sellaisiin, kuten elämä ja kaikki se, mitä se voi tarjota meille, jos me vain otamme vastaan. Jos me jäämme tähän pisteeseen, missä kaikki, mikä meille jotain merkitsee, on painomme, elämme hyvin köyhän elämän ja on myöhäistä katua menetettyä aikaa, kun se on jo mennyt.

Mitäs jos kokeilet pikkuhiljaa, et ota heti sitä että pitäisi yks kaks painaa 5 kiloa enemmän. Vaan kilo kilolta, katsot miltä tuntuu kun olet saavuttanut kilon. Siihen voi mennä aikaa, mutta kannattaa kokeilla. Ota tavoitteeksesi lihota yksi kilo vaikka siihen menisi kuukausi tai kaksi. Sitten kun olet sen saavuttanut katso miltä tuntuu ja päätä haluatko lihota toisen jne. Itse olin pahimmillani runsas vuosi sitten 39 kiloa, olen 168cm. Nykyään kiloja on 46. Ok olen vieläkin laiha, mutta... Ei tunnu ollenkaan pahalle, lihominen on ollut hidasta. On välillä tullut takapakkia, mutta... Se on tärkeää ettei alakkaan heti lihottamalla lihottamaan, siitä tulee ahdinko. Yks kaks ähky olo ja turvonnut maha. Ei.. ei.. pikkuhiljaa syömään vaan jotain 4 tunnin välein. Ei mitään extra rasva kuuria, vaan normaalia ruokaa totuttelemaan, kyllä se siitä. Itse olen tällähetkellä ainakin paljon onnellisempi ja vointini on hyvä. Kuukautisetkin tulivat pitkästä aikaa ja tulivat parinkuukauden päästä uudestaan.

Minä ajattelin lähinnä tulevaisuuttani, kyllä sinäkin huomaat että pitkään jatkuttuasi et kestä tuota. Et voi hyvin, et jaksa tehdä mitään, olet väsynyt, masentunut, itkuinen, aggressiivinen, palelet, tukkasi lähtee tippumaan... Ei sitä kestä pakko on nousta ylöspäin. Minulla kävi niin, ehdin riutua mitoissani ties miten pitkään, kunnes huomasin että olin kalpea ja lähes hiukseton tärisevä ilmestys jostain ulkoavaruudesta :D! No joo.. mutta parempi aloittaa muutos aikaisemmin kuin liian myöhään, tai voihan olla että jokaisen itse tulee kokea se aallonpohja, että voi sieltä nousta. Minun piti kokea kantapäänkautta, mitkään varoitukset eivät auttaneet... Mutta ylöspäin on tultu, voisin sanoa että olen 90% parantunut.. Tai ainakin tällähetkellä..

Ja lähinnä mietippäs tulevaisuuttasi.. tahdotko joskus omia lapsia? Kuukautiskiertosi takkuilee nyt, se voi aiheuttaa lapsettomuuden myöhemmin =/ On todettu että selvittämättömät lapsettomuuden syyt johtuvat osaksi nuorena sairastetuista syömishäiriöistä ja tietenkin myös muista syistä, mutta esimerkiksi anoreksia aiheuttaa pysyviäkni häiriöitä munasarjojen toiminnassa. Kannattaa miettiä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeintä... Mikä tuo oikeasti sen onnen, onko se ihmissuhteet, rakkaus, oma perhe, menestyminen vai se 5 kiloa :D? Okei tiedän että se 5 kiloa on anorektikolle ainoa asia jota tulee ajateltua, mutta myöhemmin sitä saattaa katua ja katkerasti kun esimerkiksi ei voi saada hölmöilynsä vuoksi lapsia. Mutta.. elämä opettaa ja itse me omat virheemme tehdään ja niistä itse ne maksetaan, ite ne pitää silmät avata ja nähdä asioita vähän ajassa eteenpäinkin, mutta mutta.. muuta ei pystuy ulkopuolinen enää sanomaan kuin että koita pärjäillä, toivon jokaiselle sitä että kävisi niin hyvin kuin mulle vaikka tiedän ettei kaikille käy. Mutta anoreksiasta joko paranee ennemmin tai myöhemmin, tai siihen kuolee. Ei ole vaihhoehtoja. Mitä myöhemmin siitä paranee sitä katkerampaa se on kun on mennyt nuoruus vuodet hukkaan.

Saitte mut ajattelemaan asioita aivan toiselta kantilta. Aloin miettimään mikä mun elämässä todella on tärkeää ja se 5 kiloa.. se ei tunnu enää niin pahalta. Mä vasta nyt tajusin kuinka itsekeskeinen oon ollut: on olemassa vain minä ja painoni. Oon kyllästynyt olemaan väsynyt, stressaantunut, itkuinen ja nälkäinen. Mä en jaksa olla enää minä, mä en jaksa olla enää muodoton lauta.
Tästä ylös päin lähdetään kilo kilolta, askel askeleelta kohti oikeeta nuoren elämää. Ei enää kaloritaulukoita sillä niillä ei ole enää vaikutusvaltaa mun elämässä. Vain minä itse pystyn hallita omaa elämääni.