Olen aina ajatellut että olin "vahinko" erehdys, ja ettei minua kaiken järjen mukaan pitäisi edes olla olemassa.
Kun oli lapsi, olin jotenkin tietoinen että tulisin syrjäytymään, mahdollisesti jopa tekemään itsemurhan. Jostain kumman syystä en tuntenut minkäänlaista pelkoa edes kuoleman kohtaan kaikesta pakkopulla-Jeesus propagandasta huolimatta jota minulle tuolloin syötettiin.
On aika hassua, että lapsesta saakkaa oppii pitämään niitä ihmisiä pahimpina vihollisinaan jotka "pelastivat" minut. Jotenkin tiesin etten ole yksin. Minulle oltiin opetettu(erityisesti tv:stä)että ne ihmiset, jotka eivät hyväksyneet minun olemassaoloani Suomessa olivat "pahoja rasisteja" Katsoin lukemattomia tv-sarjoja, joissa kaikki kansainvälistä adoptiota vastustavat olivat "pahoja rasisteja" Yleensä nimen omaan näitä neonatseja, KKK-klaanin jäseniä ja muita lynkkaajia.
Ja kaikesta propagandasta huolimatta tunsin samaistuvani heihin enemmän kuin kaikkiin näihin "suvaitsevaisiin" ihmisiin ympärilläni. Iso osa oli "hihhuleita" jotka saarnasivat että joutuisin helvettiin jos en palvoisi heidän Jeesus-jumalaansa. Toiset sanoivat, että kaikki kansainvälinen adoptio merkitsi edistystä, ja että meitä pitäisi nopeasti saada tänne Suomeen lisää.
Hassua, että pienestä iästäni huolimatta tiesin aina, kuka tai oikeammin KETKÄ olivat todellisia vihollisiani! 8-vuotiaasta saakka en ikinä unohtanut, kuka todellinen viholliseni oli!
Kun vartuin olin uskossa että olin "ainoa laatuani" tai ainakin kuuluin ns "viimeiseen sukupolveen" Se sai minut ottamaan rennosti, aivan liian rennosti! Kuvittelin, että kun minun surkea taruni päättyisi, tämä kaikki olisi ohi. Olin julma niitä ihmisiä kohtaan jotka minut olivat "pelastaneet", mutta minun olisi pitänyt olla julmempi! Minun olisi pitänyt olla määrätietoisempi ja äänekkäämpi, ja tiedän etten ole yksin! ME olemme olleet hiljaa, koska olemme ajatelleet, että jos kärsimme hiljaa, tämä painajainen kyllä loppuu jossain vaiheessa meidänkin osaltamme! ME olemme olleet hiljaa samaan aikaan, kun tämä lapsikauppa on miltei täysin karannut käsistä!
Totuuden myöntäminen ei tietenkään ole helppoa. Että me olemme raan lapsi ja ihmiskaupan "lopputuotteita" ja että useita meitä on psykologisesta, fyysisesti ja peräti seksuaalinen hyväksikäytetty nuoruudessamme, ja että suhteissamme adoptiovanhempiimme on usein ollut sadistisia piirteitä. Moni meistä ei halua ajatella tätä, mikä on perin ymmärrettävää. Ja harva meistä haluaa samaistua fasististen "hullujen" kanssa jotka haluavat kieltää olemssaolomme vain siksi että olemme "väärän värisiä" tai kotoisin "väärästä maasta"
Mutta tästä kaikesta huolimatta he ovat oikeassa! Me olemme raan lapsikaupan tuotteita, ja moni meistä peittää sisimpäänsä usein systemaattiisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn! Meidän EI pitäisi olla täällä! On paljon parempi olla kuollut, kuin osa tällaista perverssiä näytelmää! Jossain vaiheessa jonkun on kumminkin alettava avoimesti puhumaan niinkuin asiat ovat, ja kuka olisi parempi tekemään sen kuin me?
Tämä lapsikauppa on enäihnimillistä, täysin moraalitonta ja VÄÄRIN riippumatta siitä, kaupataanko siinä valkoisia, ruskeita vai mustia lapsia! On yhtentekevää, miksi tämän kaupan kannattajat meidät leimaavat. Jos he näkevät meidät "rasisteina" niin olkoot sitten niin! Mistä muusta se kertoo kuin heidän äärimmäisen rajoittuneesta mielikuvituksestaan???
Meidän, ja koko yhteiskunnan täytyy jokatapauksessa viimekädessä toimia niinkuin on oikein! Se, tekevätkö sen nationalistit, kommunistit tai "monikulturistit" on ainakin minulle täysin yhdentekevää! Ainoa asia mitä minulle enää on tärkeää on, että tämä äärimmäisen raaka ja ihmisiä esnineellistävä lapsikauppa saadaan loppumaan, vaikka se merkitsisi näiden lasten joutumista korppikotkien ruuaksi! Parempi se, kuin olla osa tällaista raakkaa ja epäinhimmillistä sirkusta!!!
Kun oli lapsi, olin jotenkin tietoinen että tulisin syrjäytymään, mahdollisesti jopa tekemään itsemurhan. Jostain kumman syystä en tuntenut minkäänlaista pelkoa edes kuoleman kohtaan kaikesta pakkopulla-Jeesus propagandasta huolimatta jota minulle tuolloin syötettiin.
On aika hassua, että lapsesta saakkaa oppii pitämään niitä ihmisiä pahimpina vihollisinaan jotka "pelastivat" minut. Jotenkin tiesin etten ole yksin. Minulle oltiin opetettu(erityisesti tv:stä)että ne ihmiset, jotka eivät hyväksyneet minun olemassaoloani Suomessa olivat "pahoja rasisteja" Katsoin lukemattomia tv-sarjoja, joissa kaikki kansainvälistä adoptiota vastustavat olivat "pahoja rasisteja" Yleensä nimen omaan näitä neonatseja, KKK-klaanin jäseniä ja muita lynkkaajia.
Ja kaikesta propagandasta huolimatta tunsin samaistuvani heihin enemmän kuin kaikkiin näihin "suvaitsevaisiin" ihmisiin ympärilläni. Iso osa oli "hihhuleita" jotka saarnasivat että joutuisin helvettiin jos en palvoisi heidän Jeesus-jumalaansa. Toiset sanoivat, että kaikki kansainvälinen adoptio merkitsi edistystä, ja että meitä pitäisi nopeasti saada tänne Suomeen lisää.
Hassua, että pienestä iästäni huolimatta tiesin aina, kuka tai oikeammin KETKÄ olivat todellisia vihollisiani! 8-vuotiaasta saakka en ikinä unohtanut, kuka todellinen viholliseni oli!
Kun vartuin olin uskossa että olin "ainoa laatuani" tai ainakin kuuluin ns "viimeiseen sukupolveen" Se sai minut ottamaan rennosti, aivan liian rennosti! Kuvittelin, että kun minun surkea taruni päättyisi, tämä kaikki olisi ohi. Olin julma niitä ihmisiä kohtaan jotka minut olivat "pelastaneet", mutta minun olisi pitänyt olla julmempi! Minun olisi pitänyt olla määrätietoisempi ja äänekkäämpi, ja tiedän etten ole yksin! ME olemme olleet hiljaa, koska olemme ajatelleet, että jos kärsimme hiljaa, tämä painajainen kyllä loppuu jossain vaiheessa meidänkin osaltamme! ME olemme olleet hiljaa samaan aikaan, kun tämä lapsikauppa on miltei täysin karannut käsistä!
Totuuden myöntäminen ei tietenkään ole helppoa. Että me olemme raan lapsi ja ihmiskaupan "lopputuotteita" ja että useita meitä on psykologisesta, fyysisesti ja peräti seksuaalinen hyväksikäytetty nuoruudessamme, ja että suhteissamme adoptiovanhempiimme on usein ollut sadistisia piirteitä. Moni meistä ei halua ajatella tätä, mikä on perin ymmärrettävää. Ja harva meistä haluaa samaistua fasististen "hullujen" kanssa jotka haluavat kieltää olemssaolomme vain siksi että olemme "väärän värisiä" tai kotoisin "väärästä maasta"
Mutta tästä kaikesta huolimatta he ovat oikeassa! Me olemme raan lapsikaupan tuotteita, ja moni meistä peittää sisimpäänsä usein systemaattiisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn! Meidän EI pitäisi olla täällä! On paljon parempi olla kuollut, kuin osa tällaista perverssiä näytelmää! Jossain vaiheessa jonkun on kumminkin alettava avoimesti puhumaan niinkuin asiat ovat, ja kuka olisi parempi tekemään sen kuin me?
Tämä lapsikauppa on enäihnimillistä, täysin moraalitonta ja VÄÄRIN riippumatta siitä, kaupataanko siinä valkoisia, ruskeita vai mustia lapsia! On yhtentekevää, miksi tämän kaupan kannattajat meidät leimaavat. Jos he näkevät meidät "rasisteina" niin olkoot sitten niin! Mistä muusta se kertoo kuin heidän äärimmäisen rajoittuneesta mielikuvituksestaan???
Meidän, ja koko yhteiskunnan täytyy jokatapauksessa viimekädessä toimia niinkuin on oikein! Se, tekevätkö sen nationalistit, kommunistit tai "monikulturistit" on ainakin minulle täysin yhdentekevää! Ainoa asia mitä minulle enää on tärkeää on, että tämä äärimmäisen raaka ja ihmisiä esnineellistävä lapsikauppa saadaan loppumaan, vaikka se merkitsisi näiden lasten joutumista korppikotkien ruuaksi! Parempi se, kuin olla osa tällaista raakkaa ja epäinhimmillistä sirkusta!!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sinulla taitaisi olla mielenterveyspalveluiden tarvetta - mene hoitoon, niin elämänlaatusi kohenee ja pääset eroon noista pakkoajatuksista ja vainoharhoistasi.
Minä kirjoitin tänään nimimerkillä "Adoptoitu". Aloitin tuon yllä olevan keskustelun otsikolla "Sukupuu".
En kuitenkaan ole kirjoittanut tätä viestiä TT2:lle, mihin tämä viesti on vastauksena.
ps. Jokainen adoptoitu on eräällä tavalla hoidon tarpeessa, sillä adoptio ja elämä adoptoituna on lähes aina jollain enemmän tai vähemmän traumaattista. TT2:n viesti oli hyvä. Olen hänen kanssaan monesta asiasta samaa mieltä.
..ne lapset laittaa, jotka asuvat lastenkodeissa ja jotka aikuisiksi kasvettuaan (tai vain melkein aikuisiksi) joutuvat kadulle? Tajuan lapsikauppa-asian, mutta paljon on lapsiakin, joilla ei ole lainkaan kotia. Mihin he sitten kuuluisivat, jos adoption vaihtoehtoa ei edes olisi?
Adoptio on joskus ihan hyvä vaihtoehto. Se pitäisi kuitenkin hoitaa kunnolla ja sen pitäisi olla korruptiosta, painostuksesta ja lapsikaupasta vapaata toimintaa. Adoptiovanhemmat pitäisi myös tutkia erittäin tarkasti ja heille sekä adoptoiduille pitäisi olla paljon tukea tarjolla adoption jälkeen, myös silloin kun adoptoidut ovat jo täysi-ikäisiä.
Adoption ja lastenkotien lisäksi lapsia voi hoitaa myös esim. sukulaiset ja sijaisperheet. Suurten lastenkotien sijasta voidaan perustaa myös pieniä kodinomaisia yksikköjä kuten sos-lapsikylät. Näinhän on tehty Suomessakin ja sos-lapsikylissä, perhekodeissa ja pienryhmäkodeissa asuu Suomessakin tuhansia lapsia.
Nykyään kansainvälinen adoptio nähdään liian usein helppona ratkaisuna. Siinä lapset kuitenkin revitään juuriltaan, eikä istutus uuteen maaperään läheskään aina onnistu. Monet lapset hyötyisivät mahdollisuudesta kasvaa omassa maassaan esim. sos-lapsikylissä. Näitä kyliä pitäisi monissa maissa (esim. Kiina, Thaimaa, Venäjä ja Afrikan maat) olla paljon nykyistä enemmän. Esimerkiksi leikki- ja kouluikäisiä tarjotaan ihan liikaa adoptioon. Näiden lasten elämää pitäisi tukea synnyinmaissaan ja länsimaat voisivat siihen työhön osallistua.
Suomen sos-lapsikylien rakentamistakin tuettiin mm. Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta käsin. Eli niistä maista, joihin adoptoitiin lapsia Suomesta. He eivät ilmeisesti panikoineet adoptiojonojen pidentymistä, vaan halusivat konkreettisesti tukea edes muutamien lasten mahdollisuutta pysyä synnyinmaassaan, vaikka bioperheessä kasvamiseen ei ollutkaan mahdollisuutta.
Adoptio on erittäin halpa tai jopa tuottoisa ratkaisu kehitysmaille ja muillekin ei-moraalisille maille kuten Etelä-Korealle. Näissä maissa aviottoman lapsen saaminen on yleensä tabu ja ongelma lakaistaan maton alle mm. antamalla lapset ulkomaille adoptioon. Poissa silmistä ja poissa mielistä. Syntymämaan ei tarvitse muistaa moraalisia ongelmiaan puhumattakaan siitä, että suvaitsevaisuus ja ihmisoikeudet näissä maissa voisivat edistyä. Kyseisten maiden ei tarvitse kustantaa näiden lasten kasvatusta eikä koulutusta eikä heidän työntekijöiden (hoitajien, sosiaalityöntekijöiden yms) tarvitse huolehtia näistä asioista. Aasian maissa kun niin kätevästi usein kadotetaan lapsen alkuperätiedotkin niin eipä tarvitse nähdä vaivaa jälkihoidossakaan eikä perheiden yhdistämisessä. Sotivien maiden ei tarvitse ottaa vastuuta omiin käsiinsä eikä alkaa huolehtimaan omista kansalaisistaan. Kolumbiassahan tosin on viime aikoina ollut vähän tämän tyyppistä kehitystä monessakin mielessä. Venäjä on toinen kummallinen esimerkki siitä, miten maan sisällä hoidetaan sosiaalisia ongelmia tai siis jätetään hoitamatta. Roskat pois adoptioon vaan, mutta toisaalta on hyvä että venäläisistä lapsista osa pääsee tähän rajan taakse tosin onhan meillä sitten ihan oma rasismin muotokin heille.
Suomessa toimivat adoptiojärjestöt eivät saa voittoa toimistaan, eikä siitä saa voittoa kukaan muukaan adoptioon osallistunut osapuoli. Toki kaikki kulut tulee kattaa, siitä johtuvat maksut joita adoptioon liittyy. Näihin asioihin liittyen on mielestäni outoa puhua lapsikaupasta, johon selkeästi liitetään voiton tavoittelu ja muita asioita, joita kv-adoptio ei suomen osalta täytä.
Itse olen adoptoitu 20-vuotta sitten. Perheeseemme kuuluu lisäkseni kaksi isoveljeä, jotka ovat vanhempieni biologisia lapsia.
Olen pienestä pitäen tuntenut juurettomuutta ja tietynlaista yksinäisyyttä. Olen aina ja jokapaikassa ollut mielenkiinnon kohde, ja se on tuntunut arasta tytöstä todella kiusalliselta. Juurettomuutta olen tuntenut lähinnä siksi, että minulla ei ole yhtään veriveljeä. Minä en vereni puolesta kuulu mihinkään, tai kuulun johonkin, minne en koskaan löydä. Vanhemmistani ei tiedetä mitään. Minut on hylätty ja jätetty vaille turvaa ja lämpöä.
Koko elämäni olen ravannut psykologeilla, koska vanhempani halusivat antaa minulle mahdollisuuden selviytyä elämässä taustoistani huolimatta. Olen saanut paljon apua, ja ymmärtänyt asioita. Olen ymmärtänyt myös sen, että nämä samat juurettomuuden tunteet vaivaisivat minua silti, vaikka en olisi adoptioperhettä koskaan saanutkaan. En minä silti koskaan kuuluisi mihinkään, sen enmpää kuin nyttenkään. Ei minulla silti olisi veriveljeä.
Nyt minulla on kuitenkin monta kainaloa joihin voin käpertyä. Minulla on turva, lämpö, rakkaus ja jokapäiväinen leipäni. Olen vieraillut synnyinmaassani moneen kertaan, ja sinne tunnen jollain tapaa kuuluvani. Siellä minä en erotu katukuvasta, vaan sulaudun joukkoon. Jos puen paikallisen kulttuurin mukaiset vaatteet, sulaudun massaan, eikä kukaan tiedä etten puhu heidän kieltään. Näin teen keskimäärin kerran vuodessa. Se on terapeuttista ja vapauttavaa.
Rakastan perhettäni, mutta en koe olevani kiitollisuudenvelassa. Äitini on aina muistanut kertoa, kuinka kiitollinen hän on Jumalalle minusta. Isäni leikkimielisesti vitsailee , että olisi pitänyt adoptoida jo pojatkin, eihän niistä geeneistä voinut odottakkaan mitään kovin hienoa... Se on sellaista rakkauden sävyttämää vitsailua, joka on meidän perheellemme tyypillistä.
Minä olen täysin tietoinen niistä mahdollisuuksista joita minulla olisi kotimaassani ollut. Vanhempani eivät ole koskaan antaneet ymmärtää, että olisivat pelastaneet minut jostain kamalasta. Minä olisin käynyt jonkin asteisen koulun ja päätynyt todennäköisesti ompelemaan johonkin. Naimisiin en olisi varmasti koskaan mennyt, koska kukaan ei olisi maksanut minusta sulhasen perheelle. Minulla ei olisi koskaan ollut mahdollisuutta saada lapsia ja pitää heitä. Olisin varmasti elänyt kohtalaisen elämän ja toivonut itselleni perhettä. Minua ei lohduta se, että täällä minulla on mahdollisuus tienata itselleni rahaa, saada oma asunto yms. Minua lohduttaa tieto siitä, että minulla on mahdollisuus omaan perheeseen. Minulla on mahdollisuus joskus synnyttää itselleni verisukulainen, ja tarjota hänelle rakkautta.
Neuvoisin muitakin käymään ahkerasti ammattiauttajan luona keskustelemassa asioista. Se antaa teille mahdollisuuden hyvään, uuteen elämään.
..mieltä siinä, että joka kerta kun maa pääsee jaloilleen tarpeeksi lakkauttaakseen kansainväliset adoptiot, se on positiivinen asia. Esimerkiksi viron kohdalla näin on käynyt ja erittäin hyvä niin. Tosiasia kuitenkin on, että on yhä paljon maita (paljon enemmän kuin on suomalaisten adoptioita hoitavien järjestöjen listoilla), joissa ulkomaisesta avustuksesta huolimatta, lastenkodit ovat täynnä lapsia eikä heille ole olemassa juurikaan tukea aikuistumisen hetkellä esimerkiksi työn ja asunnon haun kannalta. Ei vaadi paljoakaan kansainvälisen politiikan tuntemusta ymmärtää, että vain tiettyyn pisteeseen voi toinen valtio vaikuttaa toisen sisäisiin aisoihin. Erityisesti pahasti korruptoituneiden valtioiden hallinnolle lastenkotien lapsilla ei usein ole minkäänlaista kiireellistä erityisasemaa sosiaalisissa ongelmissa. Länsimaat voivat siis avustaa, mutta eivät koskaan ratkaista koko ongelmaa.
Jos omasta maasta ei löydy sijaiskoteja, tukimuotoja tai sosiaalista ymmärrystä (esim. aviottomalle äidille), kansainvälinen adoptio voi olla se positiivisin mahdollinen asia yksilön, lapsen, kannalta. Huomio, että sanon paras mahdollinen kyseisessä tilanteessa, en ideaali. Joku sanoi, että niin kuin kansainväliset adoptiot jatkuvat, jatkuu myös ihmiskauppa. Kuinka monta sukupolvellista lapsia täytyy siis tietyssä maassa uhrata ennen kuin lapsikauppa mielestäsi pysähtyy? Tosiasia on, että köyhimmissä maissa usein tytöt lastenkodeista päätyvät usein prostituutioon ja pojat rikollisuuden pariin, sillä vaihtoehtoja ei juuri ole. Lapsikauppa käy myös kuumimpana esimerkiksi Aasiassa juuri paikallisia tarkoituksia varten. Esimerkiksi Aasiassa lapsia ostavat -ja lapsiprostituoituja käyttävät- ylivoimaisena enemmistönä paikalliset, eivät länsimaalaiset, vaikka heitäkin on suureneva joukko. Lapsia ostetaan hyvin usein myös työvoimaksi. Nämä tiedot ovat siis faktatietoa eivätkä perustu omiin käsityksiini.
Nämä synkät näkymät eivät tietenkään poista sitä asiaa, että adoptoivat vanhemmat täytyy valikoida huolella. Omasta mielestäni adoptioprosessia täytyisi muuttaa useallakin tavalla. Esimerkiksi sosiaalialan ihmiset, jotka nyt hoitavat adoptioneuvonnan, eivät ole useinkaan tehtäväänsä tarpeeksi koulutettuja eivätkä aina edes tiedä adoptiosta tarpeeksi. Tukea adoptiolapsille täytyisi lisätä.