Haluaisin kuulla adoptiovanhempien kokemuksia siitä, miten ihmiset suhtautuvat lapsen hakemiseen ulkomailta.
Olen itse, täysin itsenäisesti ja yksin, harkinnut jo pian vuoden adoptiolapsen hankkimista, mutta ihmiset, joiden kanssa asia on noussut keskusteluun, olen saanut kummeksuvia kommentteja siitä että "mitä järkeä, kun voit tehdä kakaran ihan itse".
Ehkä voisinkin, en vain elä vakituisessa, vakavassa parisuhteessa ja niin moni mies ei ole valmis lapsia koskaan tekemään. Edellisin ex-mieheni sanoi, että SAAN tehdä hänen siemenestään lapsen tai adoptoida lapsen, mutta hän ei halua kumpaankaan projektiin mukaan lähteä. Kommentti usean keskustelukerran jälkeen osoitti mielestäni epäkypsyyttä päälle kolmekymppiseltä mieheltä, ja muidenkin erimielisyyksien johdosta päätin hänestä erota, joten ainoastaan adoptiota harkitsen nyt, sillä en koe viisaammaksi hakea satunnaista siementä ja tehdä biologista lasta, jolla ei ole isää.. vaikka siihen miehiä on jo siemeniäkin tarjonnut, mutta eivät isyyttä.
Mielestäni adoptiolapsen hakemisen yksi syy olisi myös sen lapsen elämän parantaminen, ei ainoastaan itsekäs keino saada lapsi hinnalla millä hyvänsä. Saan kuitenkin melko lujaa arvostelua näin ajattelemalla; "ruskea lapsesi joutuu kuitenkin rastistien kohteeksi täällä suomessa", "lapsesi kokee itsensä olevan väärässä paikassa".. ihmiset keksivät kauhukuvia lapseni tulevasuudesta jo nyt, vaikka itsekin vasta harkitsen koko asiaa.. he yrittävät saada minut luopumaan koko ajatuksesta.
Haluaisin kuulla, miten adoptiovanhemmat ovat tulleet toimeen asioiden kanssa, lähinnä oletteko saaneet arvostelua ym. ja jos niin miten siihen olette suhtautuneet?
Ja jos joku on yksin adoptoinut lapsen, olisi mukava kuulla kokemuksia.
Olen itse, täysin itsenäisesti ja yksin, harkinnut jo pian vuoden adoptiolapsen hankkimista, mutta ihmiset, joiden kanssa asia on noussut keskusteluun, olen saanut kummeksuvia kommentteja siitä että "mitä järkeä, kun voit tehdä kakaran ihan itse".
Ehkä voisinkin, en vain elä vakituisessa, vakavassa parisuhteessa ja niin moni mies ei ole valmis lapsia koskaan tekemään. Edellisin ex-mieheni sanoi, että SAAN tehdä hänen siemenestään lapsen tai adoptoida lapsen, mutta hän ei halua kumpaankaan projektiin mukaan lähteä. Kommentti usean keskustelukerran jälkeen osoitti mielestäni epäkypsyyttä päälle kolmekymppiseltä mieheltä, ja muidenkin erimielisyyksien johdosta päätin hänestä erota, joten ainoastaan adoptiota harkitsen nyt, sillä en koe viisaammaksi hakea satunnaista siementä ja tehdä biologista lasta, jolla ei ole isää.. vaikka siihen miehiä on jo siemeniäkin tarjonnut, mutta eivät isyyttä.
Mielestäni adoptiolapsen hakemisen yksi syy olisi myös sen lapsen elämän parantaminen, ei ainoastaan itsekäs keino saada lapsi hinnalla millä hyvänsä. Saan kuitenkin melko lujaa arvostelua näin ajattelemalla; "ruskea lapsesi joutuu kuitenkin rastistien kohteeksi täällä suomessa", "lapsesi kokee itsensä olevan väärässä paikassa".. ihmiset keksivät kauhukuvia lapseni tulevasuudesta jo nyt, vaikka itsekin vasta harkitsen koko asiaa.. he yrittävät saada minut luopumaan koko ajatuksesta.
Haluaisin kuulla, miten adoptiovanhemmat ovat tulleet toimeen asioiden kanssa, lähinnä oletteko saaneet arvostelua ym. ja jos niin miten siihen olette suhtautuneet?
Ja jos joku on yksin adoptoinut lapsen, olisi mukava kuulla kokemuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lähes pelkästään positiivista suhtautumista. Ei kukaan ole mitään negatiivista sanonut, mutta joistakin ihmisistä sitäkin voi hieman aistia.
Arvostelua ei ole suoranaisesti tullut keneltäkään.
Maapallolla on paljon lapsia, jotka on vailla kotia, miksi kaikkien pitäisi tehdä biologinen lapsi?
Olen adoptoinut aivan ihanan lapsen yksin ja en ole katunut päivääkään. En ole vielä saanut yhtään negatiivistä kommenttia. On ihmisiä jotka eivät henkilökohtaisesti tunne ulkomaalaisia ja ovat siten rasistisia, joten annan heidän olla omassa maailmassaan enkä viitsi alkaa heidän kanssa keskustelemaan.
Tiedän että rasismia tulee vastaan viimeistään kouluiässä, nyt hän on vielä pieni söpöläinen joka valloittaa kaikki.
Olen myös ymmärtänyt joidenkin miesten puheista että mihin heitä enää tarvitaan kun jotkut nykynaiset hankkii lapset adoptoimalla. Silti hekin ovat sitä mieltä että lapsen on parempi päästä pois lastenkodista.
Tärkeintä on pystyä antamaan lapselle hyvä ja turvallinen lapsuus. Erään lastenpsykiatrin mukaan 80% adoptiolapsista selviää hyvin Suomessa, luku on ikävä kyllä varmaan paljon pienempi biolasten osalta nykyään Suomessa. Seuraan tätä palstaa koska täällä jotkut tuomitsevat adoption. Ihmettelen vaan kun yhtään perustetta ei ole ollut siitä että lapsen olisi parempi olla lastenkodissa kuin perheessä.
Adoptiosta on paljon kirjoja, lue esim. Anu Myllärin Adoptoitu -kirja, siinä on erään adoptionuoren ajatuksia. Tosi paljon miettimisen arvoisia asioita, mutta myös asiaa jotka voi koskea ketä tahansa nuorta, ei välttämättä adoptoituja.
Ideaalitilannehan on että lapsi ei joutuisi orpokotiin vaan lapset saisivat kasvaa omien oikeiden vanhempiensa hoivissa.
En ole lukenut Anu Myllärin kirjaa (vaikka pitäisi) mutta onko helpompi laukoa mielipiteitä adoptiosta sen jälkeen kun adoptioperhe on kuollut
Missä on Anun muu perhe ja sukulaiset? Sisarukset, adoptiovanhempien sukulaiset, serkut, tädit, sedät, enot, näiden perheet, kummit, lapsuudenystävät ja muut? En tiedä, onko hän nykyään parisuhteessa, mutta tuskin hän sitä 18-vuotiaana oli (koska oli au pairinakin). Saattaa olla, että hän on kokenut elämässään menetysten lisäksi poikkeuksellisen paljon yksinäisyyttä, siis myös semmoista syvälle iskevää yksinäisyyttä ettei kukaan ymmärrä eikä ole ketään tosi läheistä ihmistä.
Tiedän omasta kokemuksestani, mitä on tämmöinen yksinäisyyden kokemus. Suhteita (biologisiin) sukulaisiin on täytynyt rakentaa aikuisena ja tärkeimmät ystävyyssuhteetkin olen luonut aikuisena. Sisaruksia ei ole. Vanhemmista toinen on vielä elossa, mutta emme ole psyykkisesti kovin läheisiä. Siinä on tapahtunut lähentymistä aikuisena, mutta ehkä emme koskaan tule kovin läheisiksi. Onneksi minulla sentään on muita sukulaisia sekä ystäviä.
Jos biologisessa perheessään kasvanut ihminen jää orvoksi, vaikka aikuisena, niin hän on varmasti surullinen, katkera ja yksinäinen. Useimmilla ihmisillä on ympärillään kuitenkin jonkinlainen tukiverkko, johon tukeutua. En ole minäkään lukenut vielä Anun kirjaa (kun se on koko ajan lainassa kirjastoista), mutta eräässä tv-ohjelmassa hän sanoi, että yhteyksiä sukulaisiin ei juuri ollut. Minusta adoption yksi ongelma on myös se, että poikkeuksellisen moni adoptiolapsi kasvaa perheensä ainoana lapsena. Tosin mielestäni sekään ei ole välttämättä kovin hyvä tilanne, jos on perheensä ainoa adoptoitu/sijoitettu lapsi ja muut on biologisia lapsia. Joka tapauksessa mielestäni adoptoitujen tukiverkoston luomiseen pitäisi kiinnittää erityistä huomiota jo heidän ollessaan lapsia. En tarkoita pelkästään määrää, vaan myös laatua.
Minun mielestäni adoption suhteen pitäisi miettiä enemmän kokonaisuutta, adoptoitujen teini-ikää ja aikuisuutta ja montaa muuta asiaa. Tosin minun mielestäni vastuu näistä asioista on adoptiovanhempia enemmän sosiaalityöntekijöillä ja kaikilla adoptioita järjestävillä tahoilla. Adoptiovanhemmilla on vastuu rehellisyydestä eli esimerkiksi siitä, että puhuu adoptioneuvonnassa totta, mikä sekään ei ole näköjään itsestään selvyys.