En nyt tiedä sopiiko tämä tänne alueelle, mutta yksinäisyys omasta mielestäni suurin ongelmani on. Sekä siitä aiheutunut olematon itsetunto. Opiskelen tietyllä paikkakunnalla, mutta olen ajanut itseni lähes täydelliseen umpikujaan. Ainakin siltä se tuntuu.
Minulla on paljon kavereita niin lukio-, kuin peruskouluajoiltakin sekä armeijasta, mutta oikeastaan kukaan heistä ei asu nykyisessä opiskelukaupungissani. Aloitin opiskeluni laiskanpuoleisesti, jolloin uusien kaverisuhteiden luominen jäi erittäin vähälle. Tästä "lusmuilusta" tuli entistä suurempi oravanpyörä, ja koulussa käymisen kynnys on noussut jatkuvasti, koska en ole tottunut olemaan yksin ja nyt kun siihen olen ajautunut olen pulassa. Itsetuntoni on laskenut myös tämän "liikkumattomuuteni" myötä aivan nolliin. Ainoastaan kännissä voin liikkua rennosti vaikkapa kaupungilla. En tiedä miten selviän tilanteesta.
Tällä hetkellä näen tilanteeni niin vaikeaksi, että odotan voittavani lotossa tai muussa, jolloin lopetan opiskeluni tai, että päähäni kasvaisi sen verta järkeä itsestään iän myötä, että tällaiset naurettavuudet häviäisivät.
En odota tähän niinkään mitään kommentointia. Tietenkin jos vaikkapa samoja kohtalotovereita on ilmoittautukaahan, mutta halusin enemmänkin purkaa tuntojani, koska sanotaan, että kirjoittaminen auttaa...En osaa vielä sanoa paraniko olo, mutta ei se hirveästi voi huonontuakaan.
Minulla on paljon kavereita niin lukio-, kuin peruskouluajoiltakin sekä armeijasta, mutta oikeastaan kukaan heistä ei asu nykyisessä opiskelukaupungissani. Aloitin opiskeluni laiskanpuoleisesti, jolloin uusien kaverisuhteiden luominen jäi erittäin vähälle. Tästä "lusmuilusta" tuli entistä suurempi oravanpyörä, ja koulussa käymisen kynnys on noussut jatkuvasti, koska en ole tottunut olemaan yksin ja nyt kun siihen olen ajautunut olen pulassa. Itsetuntoni on laskenut myös tämän "liikkumattomuuteni" myötä aivan nolliin. Ainoastaan kännissä voin liikkua rennosti vaikkapa kaupungilla. En tiedä miten selviän tilanteesta.
Tällä hetkellä näen tilanteeni niin vaikeaksi, että odotan voittavani lotossa tai muussa, jolloin lopetan opiskeluni tai, että päähäni kasvaisi sen verta järkeä itsestään iän myötä, että tällaiset naurettavuudet häviäisivät.
En odota tähän niinkään mitään kommentointia. Tietenkin jos vaikkapa samoja kohtalotovereita on ilmoittautukaahan, mutta halusin enemmänkin purkaa tuntojani, koska sanotaan, että kirjoittaminen auttaa...En osaa vielä sanoa paraniko olo, mutta ei se hirveästi voi huonontuakaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tässäpä lohdutus: hyvin monet ihmiset jäävät asioissa loukkuun eli [miltei] sulkeutuneeseen umpikujaan. Minun "umpikujani" on se, että pelkään etten olisi vieraille ihmisille riittävän ystävällinen, esimerkiksi katseeltani ja äänenpainoltani. Yhtenä päivänä aloin vain pelätä sitä ja pelkoa on kestänyt tähän mennessä kaksi vuotta! Ehkä jonakin päivänä se hellittää... Mutta sen sanon sinulle, että älä pidä itseäsi minään poikkeuksena. Ihan varmuuden vuoksi muistutan, että se on hyvin yleistä että jokin asia jää junnaamaan paikoilleen esteen omaisesti.
Moni varmaan toivoisi uusia kavereita, myös teidän luokalta, vaikka se ei päälle näkyisikään. Ei auta mitään ongelmien pakoilu. Parasta olisi ruveta ratkomaan ongelmia niissä piireissä missä nyt olet, eikä niin että luulet jossain olevan sinulle valmiina ratkaistut ongelmat. Eli esim. uudessa opiskelupaikassa ihmisiä jotka ottavat sinut ilman muuta mukaan touhuihinsa. se on aika epärealistista kelle tahansa.
Pari asiaa on hyvä tehdä selväksi.
Ensinnäkin, sanot että päähäsi kasvaisi järkeä itsestään iän myötä. Ei se ihan itsestään tapahdu, vaikka monet sellaista nimitystä käyttävätkin. Jos jatkat entiseen malliin niin ei se mieli kyllä itsestään siitä niin merkittävästi muutu, että pelkästään se ratkaisisi asiat.
Toiseksi sanot että kirjoittaminen helpottaa. Niinhän se ilman muuta tekee. Mutta älä tuudittaudu sen varaan. Ongelmat on myös ihan oikeasti kohdattava.
Tää on ehkä vähän typerästä sanottu, mutta tosiaan ongelmat on kohdattava jossain vaiheessa, oman kokemuksen mukaan, ja alettava toimimaan toisin asioissa joissa on ongelmia. Se ei oo helppoa enkä itsekään oo näiden asioiden tiimoilta mikään mestari, haluais vaan toimia toisin monessa asiassa, mutta pelko toisten reaktiosta ja sen (tai oman pääkopan) tuottaman häpeän pelko on suurin este itellä. Itellä on yksinäisyys kans ongelmana monien muiden ongelmien joukossa, ja mulla ei siihen ainakaan oo mitään lääkettä tai ratkaisua, paitsi olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa
Täällä toinen samanlainen. Aikaisemmassa koulussani minulle tapahtui jotain, ja aamuisin kouluun lähtö alkoi tuntia inhottavalta. Olin silloin ujompi kuin nyt ja jotenkin vain en onnistunut hankkimaan sellaisia kavereita luokalta, joiden kanssa olisi voinut rennosti olla ja jutella. Muutenkin olen jännittäjä. Siellä minä sitten tuhlasin aikaani, jossain vaiheessa lopetin koko alan opiskelun ja vaihdoin toiseen. Nyt olen sitten yksinäinen ja minua myös kaduttaa ja hävettää oma tyhmyyteni ja se, etten reippaasti osannut ruveta juttelemaan ihmisille ja näin hankkia niitä ystäviä. Mitä ihmisetkin ajattelivat kun en tullut kouluun. Jos niitä olisi ollut, niin koulukin olisi sujunut. Mutta minkäs teet.