Haluaisin kuulla, mistä teidän bulimianne johtuu? Minä tiedän omat syyni, joka juontaa jo lapsuuteen tai aikaan ennen syntymää.
En varsinaisesti puhu nyt menneistä elämistä, vaan siitä, että tiedän että äitini ei olisi halunnut minua. äitini on myös alkoholisti, ja elin ala-asteen jatkuvassa pelossa, olin myös koulukiusattu, siskonmies kävi käsiksi minuun nukkuessani kun olin 13.v, myöhemmin 3 miestä raiskasi, jonka seurauksena minusta tuli kevytkenkäinen ja en enää kunnioittanut itseäni ja makasin niin monen miehen kanssa kuin ehdin, aloin myös strippaamaan ja itseni myyminenkään ei ollut kaukana. Periaatteessa tein sitä, vaikka en varsinaisesti ollutkaan yhdynnässä heidän kanssaan, mutta sain maksua kaikesta muusta, siitä seurasi itseinho ja aloin oksentelemaan aluksi pelkästä fyysisestä tuskasta ja lopulta vain siksi että halusin haihtua tästä maailmasta.
En strippaa enää, mutta oksennan aina kun alkaa ahdistaan.
En siis pääse irti tästä kierteestä, psykologit ei auta, lääkkeet ei auta, tuntuu että toivon vain joka ikinen päivä että pääsisin jo pois tästä elämäksi kutsutusta helvetistä..
Eli kysymykseni vielä siis, onko muilla samanlaisia bulimiaan johtaneita syitä?
En varsinaisesti puhu nyt menneistä elämistä, vaan siitä, että tiedän että äitini ei olisi halunnut minua. äitini on myös alkoholisti, ja elin ala-asteen jatkuvassa pelossa, olin myös koulukiusattu, siskonmies kävi käsiksi minuun nukkuessani kun olin 13.v, myöhemmin 3 miestä raiskasi, jonka seurauksena minusta tuli kevytkenkäinen ja en enää kunnioittanut itseäni ja makasin niin monen miehen kanssa kuin ehdin, aloin myös strippaamaan ja itseni myyminenkään ei ollut kaukana. Periaatteessa tein sitä, vaikka en varsinaisesti ollutkaan yhdynnässä heidän kanssaan, mutta sain maksua kaikesta muusta, siitä seurasi itseinho ja aloin oksentelemaan aluksi pelkästä fyysisestä tuskasta ja lopulta vain siksi että halusin haihtua tästä maailmasta.
En strippaa enää, mutta oksennan aina kun alkaa ahdistaan.
En siis pääse irti tästä kierteestä, psykologit ei auta, lääkkeet ei auta, tuntuu että toivon vain joka ikinen päivä että pääsisin jo pois tästä elämäksi kutsutusta helvetistä..
Eli kysymykseni vielä siis, onko muilla samanlaisia bulimiaan johtaneita syitä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
takana niin rankkoja kokemuksia, että on täysin normaalia sairastua syömishäiriöön niiden seurauksena! Vaikka psykologilla käynti ei vielä olisi auttanut, niin kannattaa ehdottomasti jatkaa vielä. Vaihda sitä psykologia, jos tuo nykyinen ei ymmärrä sinua, tai antaa huonoja neuvoja. Sinun päässäsi kun ei ole ihmeempää vikaa, niin varmasti saat murheesi vielä käsiteltyä niin, että alat voida paremmin.
Ehkä syömishäiriö onkin tavallaan hätähuuto... sinä olit todellisessa hädässä, mutta et osannut hakea siihen apua, eivätkä lapsuudessasi aikuiset pitäneet sinusta huolta niinkuin heidän olisi pitänyt tehdä. Alitajuntasi ehkä antoi sinun sairastua, jotta sen kautta lopulta päätyisit avun piiriin? Jos tuo kuullostaa tyhmältä, niin anteeksi. Kyllä bulimiaan paljon muitakin syitä löytyy, yleensäkin kaikki traumat ja paineet, joita ei muuten osaa käsitellä. Moni meistä sairastuu paljon vähäpätöisemmistäkin syistä.
kokemukset...ei ihme et sulle on tullu bulimia...
mun omat kokemukset ei oo mitään noihin verrattuna...vanhemman alkoholismi vaan samoin ku sulla, jouduin myös aina pelkään, vaikkei mulle mitään tehtykään...
mun mielestä kaikki mitä oot joutunu tekeen, ei oo todellakaan syy inhota ittees. oot kokenu kovia, mutta oot varmasti myös oppinu niistä ja ehkä ymmärrät muitaki ihmisiä ja heidän ongelmia paremmin ku monet muut...
mä en tiiä miksen paheksu strippaamista yhtään, mutta en oo sellasta koskaan tehny niin en viitti sanoo mitään...ja joskus elämässä ajautuu tekeen virheitä, mutta jokainen voi muuttaa elämänsä suuntaa...
ja olen samaa mieltä et vaihda psykologia tai kerro sille et se ei toimi...
kunnioita itsees ja ajattele miten paljosta oot selvinny, miks nyt luovuttaa? kai sulla on myös asioita mistä nautit tai mitä elämältä haluisit...tee haaveista totta, äläkä tyydy vähempään mitä ansaitset?
toivottavasti paranet ja opit arvostaan ittees...
tsemppii :)
Sydämellinen kiitos teille molemmille kun jaksoitte vastata!!! Niin, ei sitä oikein aina itsekkään usko, mitä kaikkea on oikestaan tapahtunu, ei ees halua muistaa, silti ne vaan tulvahtaa mieleen..
Pahinta on että ei musta ees nää ulospäin mitään, koska olen myönteinen, sosiaalinen, älykäs(?), huumorintajuinen jne.. Mutta se on vain näyttelemistä, ettei ihmiset ala liikaa kauhistelemaan ja kyselemään että noo, mikä nyt on?!!!
Sisältä olen kuollut, mutta ehkä jossain syvällä on vielä jokin pieni hiillos joka kytee, jos joku/jokin vain puhaltaisi sen liekkeihin...
Onneksi on kohtalotovereita, saan voimia näistä kirjoituksista.
kiitos rakkaat!!