Mulla oli tosi vaikea synnytys ekalla kerralla, raskausmyrkytyksen takia piti käynnistää ja ketuiksi meni. Lopputulos eli lapsi oli ja on upea, mutta ravasin toista vuotta terapiassa käynnistyksen ja komplikaatioiden jälkeisen masennuksen takia.
Nyt uskaltauduin toistamiseen raskaaksi, mutta pelkään synnytystä ihan järkyttävästi. Pelkopolilla olen käynyt, mutta kun en enää luota henkilökuntaan, niin en koe siitä olevan mitään hyötyä. En halua sektiota, enkä haluaisi edes samaan sairaalaan synnyttämään, mutta riskiäitinä ei ole valinnan varaa. Yliopistosairaalaan on pakko mennä, aluesairaala ei hoido mun kaltaisia synnyttäjiä.
Aviomieheni oli mukana ekalla kerralla, mutta nyt mietin miten saisin kauniisti sanottua hänelle, etten halua häntä mukaan tokalla kerralla, vaan otan mielummin paikalle hyvän ystäväni, jolla on omakohtaista kokemusta huonosta hoidosta synnärillä. Jotenkin uskon hänen pystyvän pitämään mun puolia paremmin, mies ei ainakaan viimeksi mesonut musta tarpeeksi, vaan tuntui ennemminkin hyssyttelevän mua. Johtuu ehkä siitä, että sillä on omaa kokemusta na. hankalista omaisista työn puolesta. Rakastan miestäni ja hän on tosi upea isä, mutta synnytykseen, jota etukäteen kammoan, haluan mukaani jonkun, joka on valmiiksi "nyrkit pystyssä" tai miten sen sanoisi. Luottemus kätilöitä ja lastenhoitajia kohtaan meni niin totaalisesti ekalla kerralla. Taitaa olla henkilökunnallekin hankala työvuoro tulossa, kun minä tulen sairaalaan.
Mieluiten haluaisin polikliinisen synnytyksen, niin pian pois kuin mahdollista. Kirjoitin edellisen kerran jälkeen kirjeen ylihoitajalle, mutta siihen sain vastaukseksi vain "keskustelen kirjeesi aiheista henkilökunnan kanssa", siinä tuli tavallaan viimeinen niitti, sen jälkeen on ollut ihan sama mitä mulle sanotaan ko. sairaalan naistenklinikalta, en usko mitään, eivät ota mua tosissaan. Jos se muija olis soittanut tai pyytänyt tapaamiseen ja puhunut mun kanssa tai ohjannut jonkun toisen tekemään sen puolestaan tai jotenkin osoittanut olevansa kiinnostunut siitä mitä sanon, mutta kaks riviä sähköpostilla ei oikein vakuuttanut. Paha mieli ja pelottaa.
Nyt uskaltauduin toistamiseen raskaaksi, mutta pelkään synnytystä ihan järkyttävästi. Pelkopolilla olen käynyt, mutta kun en enää luota henkilökuntaan, niin en koe siitä olevan mitään hyötyä. En halua sektiota, enkä haluaisi edes samaan sairaalaan synnyttämään, mutta riskiäitinä ei ole valinnan varaa. Yliopistosairaalaan on pakko mennä, aluesairaala ei hoido mun kaltaisia synnyttäjiä.
Aviomieheni oli mukana ekalla kerralla, mutta nyt mietin miten saisin kauniisti sanottua hänelle, etten halua häntä mukaan tokalla kerralla, vaan otan mielummin paikalle hyvän ystäväni, jolla on omakohtaista kokemusta huonosta hoidosta synnärillä. Jotenkin uskon hänen pystyvän pitämään mun puolia paremmin, mies ei ainakaan viimeksi mesonut musta tarpeeksi, vaan tuntui ennemminkin hyssyttelevän mua. Johtuu ehkä siitä, että sillä on omaa kokemusta na. hankalista omaisista työn puolesta. Rakastan miestäni ja hän on tosi upea isä, mutta synnytykseen, jota etukäteen kammoan, haluan mukaani jonkun, joka on valmiiksi "nyrkit pystyssä" tai miten sen sanoisi. Luottemus kätilöitä ja lastenhoitajia kohtaan meni niin totaalisesti ekalla kerralla. Taitaa olla henkilökunnallekin hankala työvuoro tulossa, kun minä tulen sairaalaan.
Mieluiten haluaisin polikliinisen synnytyksen, niin pian pois kuin mahdollista. Kirjoitin edellisen kerran jälkeen kirjeen ylihoitajalle, mutta siihen sain vastaukseksi vain "keskustelen kirjeesi aiheista henkilökunnan kanssa", siinä tuli tavallaan viimeinen niitti, sen jälkeen on ollut ihan sama mitä mulle sanotaan ko. sairaalan naistenklinikalta, en usko mitään, eivät ota mua tosissaan. Jos se muija olis soittanut tai pyytänyt tapaamiseen ja puhunut mun kanssa tai ohjannut jonkun toisen tekemään sen puolestaan tai jotenkin osoittanut olevansa kiinnostunut siitä mitä sanon, mutta kaks riviä sähköpostilla ei oikein vakuuttanut. Paha mieli ja pelottaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Millälailla käynnitysasia ja sen pieleen meneminen liittyy hoitohenkilökuntaan?
Niin, siis käynnistys oli järkky, enkä saanut kivunlievitystä. Ilokaasu aiheutti pahoinvointia, eikä sen lisäksi ollut tarjolla kuin aqua-rakkulat, mitkä ei toiminut. Skalppi irtosi, sydänääniä ei kuulunut, imukupilla vauva ulos piipaa-kiireellä, kesken kaiken oli ultrattu ja nähty vauvan voivan hyvin, mulle olis pitänyt sanoa se, oli niin kiire haukkoa happea ja ponnistaa, etten ehtinyt kuunnella mitä henkilökunta keskenään puhuu.
Henkilökuntaan en luota koska: Käynnistys päätös tehtiin vuorokausi etukäteen. Sain yöksi yhden Cytotecin, toinen jätettiin antamatta, jotta "saisin levättyä", jatkuvat supistukset koko yön, ei kipu-tai unilääkkeitä, vaikka niitä voi hyvin antaa tuossa vaiheessa, tämä on kätilöltä tarkistettu. "Hyvin levätyn" yön jälkeen käynnistys ja helvetilliset kivut, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kun vihdoin sain sen pyhän epiduraalin kohdun suu aukesi tunnissa täysin auki. Jostain syystä kun supistukset tulee 2 minuttin välein ja kestää 1,5-2 minuuttia, sitä ei puolitoista vuorokautta valvoneena ja paastonneena (pahoinvointi myös Cytotecista) enää toista vuorokautta jaksa.
Synnytyksen jälkeen en jaksanut edes istua, suihkusta en edes haaveillut. Repeämiä ommeltiin kaksi (2) tuntia ja sen jälkeen kolme naista talutti minut osaston sänkyyn. Tippa oli toki otettu heti pois, enhän sitä enää tarvinnut. Okei, nesteytys olis lisännyt vuotoa, mutta kun ei jaksa juoda se olis musta sittenkin ollut hyvä vaihtoehto. Ekat kolme WC-käyntiä soitin hoitajan mukaan, kun ei huterat jalat kantanut. Hb siinä vaiheessa 72.
Osastolla minulle sanottiin ettei lasta saa hörpyttää mukista, kun se ei toimi. Kummasti vaan toimii muissa sairaaloissa. Jos en anna lisämaitoa pullosta, vauva joutuu letkuihin. Nyt mun on aika haudata imetyshaaveet...ja tää siis äidille, joka kaksi päivää aiemmin oli luullut vauvan kuolleen ponnistusvaiheessa. Vauva kellastui, iltavuorolainen huomas sen, mutta sanoi siitä vaan mulle ohimennessään. Kymmeneltä illalla soitin yökköä paikalle ja kysyin pitäskö sille bilirubiinille tehdä jotain, yökkö haki sitten mittarin ja tilas labrat aamuksi. Mitäs jos en olis huomauttanut? Ja sitten se ihana kotiutuskeskustelu "otetaanpas vielä verenpaine ja tässä tämä neuvolakortti". Joo, tavoitteellista vuorovaikutusta, ihan hoitopedan oppien mukaan.
Onneks äitiysneuvolan kätilö sitten kertoi mulle, että vauva on terve ja paino on noussut hienosti jo sairaalassa. Neuvolakortissa luki "kotiutuu imettävänä", vaikka vahdin hysteerisenä maitomääriä pullosta, enkä antanut ipanan torkahtaa kesken ruokailun, ettei se vaan kuolis nälkään. Topakka kätilö kyseli tarkkaan kaikki multa kotikäynnillään ja neuvoi miten homma lähtee alkuun. Ja vakuutti sen seitsemän kertaa ettei mun vauva tosiaankaan ole kuolemassa nälkään, vaikka lastenhoitaja oli sitä mulle useampaan otteeseen väittänyt.
J.K. Normaalin synnytyksen hoidon tavoitteet muinaisen naistentautien hoito-opin maikkani mukaan: terve lapsi ja terve äiti, joka jaksaa myös hoitaa lastaan. No lapsi oli sit loppujen lopuksi terve. Mä sain niin rajun depression, että oon hengissä vain koska en osannut/jaksanut ees päättää miten itseni tappaisin.
ja kannustavalta.Ihan niinku täälläpäin...Minäkin olen nyt toista kertaa raskaana ja jännään synnytystä.Sairaalan henkilökunta on suurin "ongelmani".Viimeksi lääkäri huusi:"En mä osaa käyttää pehmeetä imukuppia!"Ja kova tietenkin kadoksissa...Eikä se synnytys vielä mitään, mutta kun sen jälkeen sai kuulla kommenttia siitä kuinka vaikea vauva on.Riippuen tietenkin ihmisestä.Erään hoitajan mielestä niin enkeli ja rauhoittuu heti kun tietää pääsevänsä syömään.Lisämaitoa annettiin vaikka tissit meinas räjähtää maidon määrästä.No ei ku lypsämään...Yksi kappale kätilöä oli kovasti kiinnostunut mieheni ja minun suhteen kestosta ja myhäili että kyllähän sen tietää.Lähtöpäivänä TÖRKEÄ lääkäri tivaili että "Oletko käyttänyt huumeita, kun lapsi on niin rento!"Tämän kysyi vielä useaan otteeseen.Onneksi oli yksi mukavista kätilöistä siinä mukana.Olisin varmaan alkanut itkeä muuten...Hemoglobiini meni minullakin sinne 70:een, mutta siihen sentään sain veriplasmaa...Ei kannata suunnitella synnytystä liikoja.Pieleen menee kuitenkin.Ota synnärille mukaasi
Tuli pieni viive aivoihin
käynnistyksen ja imukuppisynnytyksen kokeneena pohdin sitä uskaltaudunko koskaan enää raskaaksi hankkiutua. Minulla oli kyllä onnekseni mukavia hoitajia ja kätilöitä vuodeosastolla synnytyksen jälkeen. Synnytyskätilö oli aika kauhea, mutta onneksi muu mukava henkilökunta tavallaan "paikkasi" tilannetta..
Myös minulla hemoglobiini tippui todella alas (oli jotain 50-60). Sängystä en päässyt ylös vasta kun parin päivän päästä synnytyksestä. Sain onneksi punasoluja, jotka nostivat hb:n 70:n tietämiin.. Minusta synnytys on helvettiä, enkä mahdolliselta toiselta kerralta osaa muuta odottaa. Valitettavasti negatiivinen synnytyskokemus on jättänyt minulle aikamoiset traumat siitä touhusta!
Ap:ltä kysyisin, että voiko poliklinikkasynnytys olla mahdollinen, jos olet kerran riskisynnyttäjä?!
Niin, en usko että saan synnyttää polikliinisesti, se ei taida onnistua ns. riskisynnyttäjiltä. Sektiotakaan en automaattisesti halua, vaikka sitäkin vaihtoehtoa olen harkinnut. Pähkäilen edelleen.
sektiota muuta kuin jos on pakko.. Mutta en haluaisi kokea synnytyshelvettiäkään. Haluaisin silti toisen lapsen.. Joten luulisin, että synnytyksen "joudun" vielä kokemaan, mutta en halua sitä vielä... Ensin pitää kerätä rohkeutta!
Yksi hyvä asia on olla jo raskaana ja tietää "joutuvansa" synnyttämään tavalla tai toisella.Ja nyt olen huomannut kun keskiraskaus on alkanut ajatuksetkin ovat paljon seesteisemmät.Kaiken lisäksi aivokapasiteetti on pudonnut tuonne alas...Ei kauheasti huvita kuitenkaan mennä kätilöitten haukuttavaksi, mutta hieno asia tässä toisessa raskaudessa on se että osaa jo pitää puolensa.Lisäksi kun on jo kokenut ultimaalisen kauhean synnytyksen;Osaa varautua lähes kaikkeen!Lisäksi vaikeita synnytyksiä on prosentuaalisesti varmasti vähemmän kuin normaaleja.Meillä voi käydä tuuri ja saamme vain kymmenen tikkiä takapuoleen ja vertakin lähti vain muutama desi.Imukuppuakaan ei jouduttu käyttämään ja ponnistusvaihe kesti vain 20 minuuttia.Puudutukset tuli ajallaan lisänä uudelleen synnyttäjien spinaalipuudutus.Kuinka ruusuista.Kotiin pääsemme jo kahden päivän päästä...:)Aina saa haaveilla.Hyvien mielikuvien lisäksi käytän entäs sitten?-tekniikkaa.Siinä kaikki menee mahdollisimman paljon pieleen ja sitten kysytään:"Entäs sitten?"Se toimii ja on hauskaa!
ensimmäisen kohdalla menossa synnyttämään tosi luottavaisin mielin. En siis odottanut/osannut odottaa mitään komplikaatioita. Valitettavasti melkein kaikki meni pieleen, niin toisella kerralla osaan jo pelätäkin..
Minulla ei myöskään eka kerralla pelkoja. Luotin henkilökunnan osaavan asiansa, olin väärässä. Synnytysvalmennuksessa ei edes mainittu jonkun voivan mennä pieleen, tarkoituksena varmaan just lievittää pelkoa ensikertalaisilta. Mutta sitten kun joku menee pieleen tuntuu moka vielä suuremmalta, kun siihen ei ole varautunut mitenkään. Syytin pitkään itseäni, koska kellekkään muullehan ei ole näin käynyt, eihän. Onneksi törmäsin marketissa samassa valmennusryhmässä olleeseen äitiin, jolla oli myös todella negatiivinen kokemus synnäriltä, en siis ollutkaan ainoa ja huono. Helpotti kummasti toipumista.
tyhmää olla kertomatta niistä asioista jotka voi mennä pieleen.Synnytysvalmennuksesta saa sellaisen kuvan että ahaa eihän tässä mitään.Sitten meneekin sokkiin kun onkin napanuorat kaulanympärillä, ja hei miks mua sattuu näin vitusti kun mullahan on epiduraali!Mitä tapahtuu?Miks noi huus anestesia lääkärin paikalle?Ei sellanen pelottelukaan ole hyväks, mutta vois niitä realiteetteja vähän kertoa!Synnytyksen takia harjoittelinkin entä sitten tekniikan...Se toimi kun laitettiin kierrukka:Mitä jos lääkäri onkin pervo ja alkaa kopeloida--No sitten nostetaan oikeussyyte.Entäs jos häviit sen? no sitte oon veloissa.Entäs jos kierrukasta tulee joku komplikaatio?No sitten mennään lääkäriin.No entä jos...jne.Pahin mitä loppujen lopuksi voi tapahtua on tietenkin että jompi kumpi tai molemmat kuolee (siis synnytyksessä)...Se on se kaikkein ikävin ja viimesin vaihtoehto.Se on edessä jossain vaiheessa kuitenkin ja sitten ei voi sanoa kun entäs sitten?