Kirjoitan nyt tänne palstalle ensimmäistä kertaa ja en ole käynyt missään "mielenterveyshoidossa" tai käytä minkään valtakunnan lääkkeitä.
Nyt on alkanut niin pahasti tökkimään kaikki, että meinasin perkele ja ammun itseni.
Homman nimi on seuraavanlainen. Olen 29-vuotias mies ja kait ihan ok noin ulkonäköä ajatellen. No se ei ilmeisesti kuulu tähän.
Mutta jo pidemmän aikaa, sanoisinko että lukion lopettamisen jälkeen on mennyt päin sitä itseään.
Lukioaikana minulla oli tapana päästä metsään (metsälle) isäni kotitilalle ja vietin siellä kaiken aikani, kun oli mukavaa päästä olemaan rauhassa. Sitten lukion loppuaikoina kun olisin tahtonut edelleen olla metsällä ja rauhassa, setäni raahasi minut kerta toisensa jälkeen juoppokuskiksi kapakkaan. Kaipa se raahasi, rappiojuoppo, hyvä ettei kuollut vähän aikaa sitten. Mitä se nyt ajatteli, ei kai mitään. antoi kerran turpaankin kun en lähtenyt.
No siitä sitten seurasi se, että en mennyt käymään metsällä enää niin usein, kun en halunnut juoppokuskiksi minnekään räkälöihin kuuntelemaan puliukkoja. Valmistuin ylioppilaaksi ja ihan kohtuu paperein, keskiarvo todistuksessa 7,2.
Sitten kun oma isä hermostui siihen sedän juopotteluun ja rähjäämiseen, meni se maatila myyntiin. Itse olin tehnyt palkatta koko nuoruuteni työtä sillä meiningillä, että jos joskus minäkin voin siellä käydä. Penniäkään ei taskuun tullut niistäkään rahoista, työstä varsinkaan.
No se nyt ei ollut mikään kohtalonisku. Pari vuotta sen jälkeen meni seurustelusuhde poikki kun silloinen kihlattu muutti toisaalle opiskelemaan ja minä toiseen paikkaan. Yritin kyllä vaikka mitä, mutta ei siitäkään mitään tullut. Poikki meni vaan, tosin itse lopuksi asiaa edistäen.
No ei sekään mitään, kyllähän nyt 4 vuoden seurustelun loppumisesta toivutaan. Olin jo tavannut sitten nykyisen avopuolisoni ja samainen kesä meni hänen kanssaan ihan mukavasti. Muutettiin asumaan opiskelupaikkakunnalleni ja sitä rataa.
No seuraava asia oli sitten armeija. Kävin sen ja nykyinen avopuolisoni oli työssä siten, että maksoi oman palkkansa. No kun rahat oli tosi tiukalla niin hän maksoi itselleen liikaa palkkaa ja sitäkin alettiin perimään takaisin oikein poliisivoimin. Nyt avopuoliso maksaa sitten kyseistä hommaa työttömyyskorvauksista. Eipä sekään vielä mitään. Kyllä tästäkin selvitään.
Sitten päälle kaatui lisää velkoja. Tuli opintolaina maksuun, todettiin että lainaa on ja pitää maksaa. Lisäksi keskeytettiin opintotuen maksaminen, koska olin ollut armeijassa ja en siis saanut tarpeeksi opintoviikkoja. Eli oli pakko jäädä työttömäksi että saa edes katon pään päälle. No siitä lähtien sitten etsin uutta mahdollisuutta ja pääsinkin erääseen harjoittelujuttuun, josta sitten pääsin myös työhön.
Työpaikassa tein 15-19 tuntista työpäivää ilman vapaata noin 4 viikkoa putkeen. Työ oli ohjelmointia ja muuta tietokonehommaa. Kun en enää jaksanut eikä ohjelmani valmistunut määräajassa (oli jo yli 4 viikkoa myöhässä kun sain projektin), jäin kotiin. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntumaan.
Noh, kun jäin taas työttömäksi, menin sosiaalitoimistoon ja sieltä kerrottiin, että tervetuloa uudelleen 2 kuukauden kuluttua. Kyllä pitäisi rahaa olla. Palkkaa olin saanut käteen tasan 980 euroa ja sillä pitäisi elää siis kaksi kuukautta (ja hiukan yli). Vuokra on 420 euroa kuukaudessa ja sähköt ym. päälle.
Ja niin siinä vain kävi, että hengissä selvittiin yhdessä siitäkin. Tosin avopuolison isä kuoli samana syksynä ja eräs yritys, joka jo valmiiksi oli velkainen ja pimeitä palkkoja maksanut, tuli avopuolisoni hoidettavaksi. Ja kun rahaa ei saatu muualta, maksettiin ensin pimeät palkat pois työntekijöille, kun ajateltiin, ettei heillä ole sitten sanottavaa asiasta. Ja sen jälkeen maksettiin itsellemme rahaa, jotta selvitään siitä kahdesta kuukaudesta.
Nyt nämä rahat sitten peritään meiltä kaikkineen. Lisäksi eilen hajosi tietokone, etten voi edes tehdä kaverilleni yhtä ohjelmaa, jotta saisin ruokarahaa meille. Ja tänä yönä hammasta särkee niin, etten saa taaskaan nukuttua. Mutta lääkäriin en voi mennä kun ei ole rahaa maksaa edes ruokaa ja kaikkia laskuja. Ja lisää peritään vaan meiltä. Että tässä tuli nyt sitten se seinä, jossa meikäläinen taitaa potkaista itsensä pelistä pois.
Rupeaa olemaan se säkki täynnä, jota varten tänne ollaan tultu ja johon se paska kerätään jota täällä lapetaan oikein miehen mitalla. Ei kyllä enää löydy sitä hommaa, jolla tästä itseni eteenpäin potkisin. Ja kun en ole edes kenellekään pahaa tehnyt, vaan koittanut hyvällä muistaa ja vähästäkin aina antanut hyväntekeväisyyteen, vaikkei ole paljon mutta edes jotain. Vittu että mua itkettää... Mä lopetan nyt, koittakaa nyt saatana joku sanoa jotain, mä en taida enää jaksaa sanoa yhtään mitään.
Nyt on alkanut niin pahasti tökkimään kaikki, että meinasin perkele ja ammun itseni.
Homman nimi on seuraavanlainen. Olen 29-vuotias mies ja kait ihan ok noin ulkonäköä ajatellen. No se ei ilmeisesti kuulu tähän.
Mutta jo pidemmän aikaa, sanoisinko että lukion lopettamisen jälkeen on mennyt päin sitä itseään.
Lukioaikana minulla oli tapana päästä metsään (metsälle) isäni kotitilalle ja vietin siellä kaiken aikani, kun oli mukavaa päästä olemaan rauhassa. Sitten lukion loppuaikoina kun olisin tahtonut edelleen olla metsällä ja rauhassa, setäni raahasi minut kerta toisensa jälkeen juoppokuskiksi kapakkaan. Kaipa se raahasi, rappiojuoppo, hyvä ettei kuollut vähän aikaa sitten. Mitä se nyt ajatteli, ei kai mitään. antoi kerran turpaankin kun en lähtenyt.
No siitä sitten seurasi se, että en mennyt käymään metsällä enää niin usein, kun en halunnut juoppokuskiksi minnekään räkälöihin kuuntelemaan puliukkoja. Valmistuin ylioppilaaksi ja ihan kohtuu paperein, keskiarvo todistuksessa 7,2.
Sitten kun oma isä hermostui siihen sedän juopotteluun ja rähjäämiseen, meni se maatila myyntiin. Itse olin tehnyt palkatta koko nuoruuteni työtä sillä meiningillä, että jos joskus minäkin voin siellä käydä. Penniäkään ei taskuun tullut niistäkään rahoista, työstä varsinkaan.
No se nyt ei ollut mikään kohtalonisku. Pari vuotta sen jälkeen meni seurustelusuhde poikki kun silloinen kihlattu muutti toisaalle opiskelemaan ja minä toiseen paikkaan. Yritin kyllä vaikka mitä, mutta ei siitäkään mitään tullut. Poikki meni vaan, tosin itse lopuksi asiaa edistäen.
No ei sekään mitään, kyllähän nyt 4 vuoden seurustelun loppumisesta toivutaan. Olin jo tavannut sitten nykyisen avopuolisoni ja samainen kesä meni hänen kanssaan ihan mukavasti. Muutettiin asumaan opiskelupaikkakunnalleni ja sitä rataa.
No seuraava asia oli sitten armeija. Kävin sen ja nykyinen avopuolisoni oli työssä siten, että maksoi oman palkkansa. No kun rahat oli tosi tiukalla niin hän maksoi itselleen liikaa palkkaa ja sitäkin alettiin perimään takaisin oikein poliisivoimin. Nyt avopuoliso maksaa sitten kyseistä hommaa työttömyyskorvauksista. Eipä sekään vielä mitään. Kyllä tästäkin selvitään.
Sitten päälle kaatui lisää velkoja. Tuli opintolaina maksuun, todettiin että lainaa on ja pitää maksaa. Lisäksi keskeytettiin opintotuen maksaminen, koska olin ollut armeijassa ja en siis saanut tarpeeksi opintoviikkoja. Eli oli pakko jäädä työttömäksi että saa edes katon pään päälle. No siitä lähtien sitten etsin uutta mahdollisuutta ja pääsinkin erääseen harjoittelujuttuun, josta sitten pääsin myös työhön.
Työpaikassa tein 15-19 tuntista työpäivää ilman vapaata noin 4 viikkoa putkeen. Työ oli ohjelmointia ja muuta tietokonehommaa. Kun en enää jaksanut eikä ohjelmani valmistunut määräajassa (oli jo yli 4 viikkoa myöhässä kun sain projektin), jäin kotiin. Tässä vaiheessa alkoi jo tuntumaan.
Noh, kun jäin taas työttömäksi, menin sosiaalitoimistoon ja sieltä kerrottiin, että tervetuloa uudelleen 2 kuukauden kuluttua. Kyllä pitäisi rahaa olla. Palkkaa olin saanut käteen tasan 980 euroa ja sillä pitäisi elää siis kaksi kuukautta (ja hiukan yli). Vuokra on 420 euroa kuukaudessa ja sähköt ym. päälle.
Ja niin siinä vain kävi, että hengissä selvittiin yhdessä siitäkin. Tosin avopuolison isä kuoli samana syksynä ja eräs yritys, joka jo valmiiksi oli velkainen ja pimeitä palkkoja maksanut, tuli avopuolisoni hoidettavaksi. Ja kun rahaa ei saatu muualta, maksettiin ensin pimeät palkat pois työntekijöille, kun ajateltiin, ettei heillä ole sitten sanottavaa asiasta. Ja sen jälkeen maksettiin itsellemme rahaa, jotta selvitään siitä kahdesta kuukaudesta.
Nyt nämä rahat sitten peritään meiltä kaikkineen. Lisäksi eilen hajosi tietokone, etten voi edes tehdä kaverilleni yhtä ohjelmaa, jotta saisin ruokarahaa meille. Ja tänä yönä hammasta särkee niin, etten saa taaskaan nukuttua. Mutta lääkäriin en voi mennä kun ei ole rahaa maksaa edes ruokaa ja kaikkia laskuja. Ja lisää peritään vaan meiltä. Että tässä tuli nyt sitten se seinä, jossa meikäläinen taitaa potkaista itsensä pelistä pois.
Rupeaa olemaan se säkki täynnä, jota varten tänne ollaan tultu ja johon se paska kerätään jota täällä lapetaan oikein miehen mitalla. Ei kyllä enää löydy sitä hommaa, jolla tästä itseni eteenpäin potkisin. Ja kun en ole edes kenellekään pahaa tehnyt, vaan koittanut hyvällä muistaa ja vähästäkin aina antanut hyväntekeväisyyteen, vaikkei ole paljon mutta edes jotain. Vittu että mua itkettää... Mä lopetan nyt, koittakaa nyt saatana joku sanoa jotain, mä en taida enää jaksaa sanoa yhtään mitään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En aio pitkää puhetta pitää.
Riko se seinä ja näytä, että sinuahan ei kukaan paina pohjamutiin.
En edes kiellä, tuon kertomasi pohjalta sinulla on ollut vaikeuksia, mutta elämässä on ihmisillä vaikeuksia, toisia ne koettelevat todella kovasti. Näytä, että olet selviytyjä.
Sinullahan on ihminen rinnallasi? Hän on jakanut tänmän kaiken kanssasi ja on vielä rinnallasi samassa keitossa? Kysy hänen vointiaan.
Voi olla, että hän jaksaa juuri sinun takiasi, jolloinka olet viemässä häneltä kaiken. Älä siis tee sitä. Teillä on toisenne kuulostaa se sitten kuinka kliseiseltä tahansa.
Minä olen 27-vuotias mies eikä minullekaan ole juuri säästöjä jäänyt, mutta silti elämä toimii jotenkin. Joka aamu, kun avaan silmät tiedän, että elän ja se jo pelkästään antaa minulle mahdollisuuden tehdä vaikka mitä ja jos en itse tee niin elämä jaksaa monesti yllättää.
Silloin, kun isot kuviot ovat sekaisin on ilo löydettävä pienen pienistä asioista.
Kun niitä nöyrästi kerää vuosia niin varmasti palkitaan, elämällä on tapana tehdä niin.
Et kai halua poistua ennen kuin näet palkintosi?
Eli ei muuta kuin lämmintä vaatetta päälle ja vaikka sen toisen ihmisen viereen, hän on sinua varten. Jos toista ihmistä ei ole niin seuraapa ympäristöäsi, ei se ole ihmisarvoa alentavaa, jos ottaa yhteyden erinäisiin järjestöihin, jotka auttavat ihmistä hädässä. Ei sen tarvitse tarkoittaa pelkkää leipää kouraan vaan siellä voi olla kaltaisiasi hyviä ja ahkeria ihmisiä, joiden elämä on ajautunut kuvailemasi kaltaiseen mahdottomalta tuntuvaan tilaan. Sieltä voi huonoimmassakin tapauksessa saada loistavia ideoita ja ymmärtämystä. Semmoista kuin mahdoton ei ole olemassakaan!
Eli nuku yösi mahdollisimman hyvin, ota itseäsi niskasta ja taluta ihmisten ilmoille, jonnekin missä on samassa tilanteesa olevia tai samantyyppisiä asioita kokeneita.
Parhainta Jouluntaikaa sinulle ja muista, kun henki kulkee niin se on merkki mahdollisuudesta!
En voi enempää kiittää kun paljon, jos joskus vois saman tehdä, että synkällä hetkellä samat sanat voisin jollekin muulle sanoa...
Olen tässä istunut ja miettinyt toista tuntia ja ajatellut asioita. Kun rupeaa lopussa olemaan hermot, eikä uni tule niin sitä pohtii kaikenlaista. Kyllä hienosti kirjoitit ja toivottavasti sielläpäin menisi paljon paremmin kuin nyt itselläni. Kun ei muuta keinoa ole kuin tänne kirjoitus omasta olosta niin lohduttaa helvetisti saada edes joltakin vastaus ongelmiin.
Avopuolisokin on niin masentunut, että on jo mielenterveydellisten ongelmien vuoksi käynyt hoidossa ja ollaan joskus mietitty yhdessä että miksi sitä vaan tulee huonompaa ja huonompaa eteen.
Kiitos nyt kuitenkin tuosta järkevästä vastauksesta ja taidan kohta lähteä nukkumaan kun vaan saisi unta näiltä ongelmilta.
Eipä kiittämisiä!!
Eiköhän tässä elämässä tärkeintä ole, että ollaan hyviä ihmisiä toisillemme.
Kyllä se siitä tokenee, pitäkää toisistanne kiinni. Minä vielä etsin sitä ihmistä, joka ottaisi elämässä kaiken kanssani vastaan, oli se sitten mitä tahansa.
Menehän nukkumaan. Uni on nimittäin erittäin hyvä ja halpa lääke moniin vaivoihin, jos se vain on tullakseen. Ja unensaantiin auttaa vaikkapa pieni happihyppely ulkona pakkasssäällä ja perään kuppi kuumaa kaakaota tai jotain muuta lämmintä.
Kyllä se siitä, asioilla on tapana lutviutua ja laita ihmeessä viestiä tänne mitä kuuluu ja miten menee, elämästä paljoakaan tiedä, mutta jotain tärkeää luulen oppineeni, ihmisyyden nimittäin!
Lämpimää jatkoa teille molemmille!
Hipsin itsekin nyt unten maille ja palaan asiaan, jos sinulla on tarvetta hakea aurinkoa elämääsi, minä paistan aina!
:-)
On sinua elämä kolhinut, ihan pahalta tuntuu.
Muista kuitenkin että kyllä apua varmaan saa kun sitä pyytää. Sen voit nähdä jo täällä, kun tuntemattomat ihmiset kirjoittavat sulle. Samalla tavalla saat apua muiltakin tahoilta, kunhan vaan uskallat sitä pyytää.
Vaikka tuntuisi kuinka mahdottomalle, niin aina kuitenkin on mahdollisuus!Ensinnäkin yöllä kaikki asiat tuntuvat suuremmilta kuin ne todella ovatkaan. Kärpänenkin tuntuu härkäseltä. En toki yhtään väitä, etteikö vastoinkäymisesi olisi isoja ja raskaita. Tiedän kokemuksesta, että kun on masentunut, niin toivo on vähissä, eikä näe mitään ratkaisua, vaikka sellainen olisikin olemassa. Kokemukseni perusteella ei kannata yrittää poistua täältä ennen aikojaan, sillä välttämättä se ei edes onnistu. Asia voi jäädä puolitiehen ja sitten voi olo ja kunto olla , jos mahdollista, vieläkin huonommat kuin nyt. Ja kai meillä kaikilla on täällä jokin tarkoitus, pakko kai se on vähitellen uskoa, kun täällä näkejään on oltava kaikesta huolimatta. Hakeudu vertaistuen piiriin.Eli parhaiten sinua ymmärtää ihminen, jolla on samanlaisia kokemuksia kuin sinullakin.Esim. mielenterveysyhdistyksissä on varmaankin vertaistukitoimintaa, ota rohkeasti yhteyttä. Ja avun hakeminen esim. mielenterveystoimistosta ei suinkaan ole mikään häpeä, päinvastoin.Minä ainakin kunnioitan niitä ihmisiä, jotka uskaltaa tunnustaa, ettei kaikki menekään putkeen ja olo masentaa. Kuule, kyllä meillä kaikilla on vara ja oikeus antaa periksi, kun omat voimat loppuvat. Sääliksi käy sellaiset ihmiset, jotka vaan sinnittelevät väkisten uskaltamatta tunnustaa avun tarvetta.He luulevat että aina on pakko jaksaa yksin, vaikka tulisi takkiin kuinka paljon tahansa.Lopulta he näkevät vain sen yhden mahdollisuuden. Joka ei suinkaan ole ainut mahdollisuus. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Sinäkin olet tärkeä. Ja sinusta välitetään.Ja muista se, että aurinkokin paistaa aina, vaikkei sitä näy! Lämpimiä ajatuksia sinulle ja läheisillesi. Toivon sydämestäni, että saisit apua nyt kun sitä todella tarvitset. Lähetän suojelusenkelin pitämään sinusta hyvää huolta. Koettakaa jaksaa yhdessä. @:)
seurakuntasi velkaneuvontaan. Diakonit voivat auttaa oikein hyvin, ei siinä mitään uskonnollista näkemystä tai vakaumusta tarvitse itsellä olla. Hassua ettei sossunne sitten laskenut kaikkia kulujanne. Noh, en minä tiedä. Mutta aloita ihmeessä jostain.
Myötätuntoni on puolellasi, kaikkea hyvää ja parannusta asioihin.