En tiedä onko tämä nyt oikea paikka kirjoittaa, mutta oon noin vuoden ollu oikeestaan onneton. En oikein mitään taustoja jaksa selvittää, ihan suht. normaalit, kun en oikein usko että niillä on mun tapauksessa niin suurta merkitystä..jotain noloja ja alkoholiin liittyviä perhekuvioita on takana.
Onko kellään kokemuksia siitä, että yhtäkkiä huomaa ettei tiedä enää kuka on ja minkälainen on ja mitä mistäki ajattelee? Aikaisemmin(aika paljon nuorempana) oli niin paljon itsevarmempi ja tiesi mitä haluaa. Nykyään tuntuu että toimii niin täysin alistettuna ja miellyttämällä muita ihmisiä, että illalla tekee mieli mennä sängyn alle jos entinen minä sattuu jostakin kurkkaamaan, siis jos sattuu muistamaan esim. millä tavalla ajatteli että haluaisi itseään kohdeltavan ja arvostettavan elämässä. Ja minkälainen halusi olla.
Jätin elämänmittaisen harrastukseni samaan aikaan kun tämä paska alkoi, mutta enpä tiedä voiko sillä olla merkitystä sen enempää kuin perhetaustalla tai muilla elämän aiheuttamilla kolhuilla, kuten poikaystävän pettämisellä.
Onko kellään kokemuksia siitä, että yhtäkkiä huomaa ettei tiedä enää kuka on ja minkälainen on ja mitä mistäki ajattelee? Aikaisemmin(aika paljon nuorempana) oli niin paljon itsevarmempi ja tiesi mitä haluaa. Nykyään tuntuu että toimii niin täysin alistettuna ja miellyttämällä muita ihmisiä, että illalla tekee mieli mennä sängyn alle jos entinen minä sattuu jostakin kurkkaamaan, siis jos sattuu muistamaan esim. millä tavalla ajatteli että haluaisi itseään kohdeltavan ja arvostettavan elämässä. Ja minkälainen halusi olla.
Jätin elämänmittaisen harrastukseni samaan aikaan kun tämä paska alkoi, mutta enpä tiedä voiko sillä olla merkitystä sen enempää kuin perhetaustalla tai muilla elämän aiheuttamilla kolhuilla, kuten poikaystävän pettämisellä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse oon aatellu lähiaikoina juuri samaa asiaa. Mulla homma alkoin noin kuusi vuotta sitten kun aloin eka kertaa seurustelemaan. Ennen kuin olin aikuinen ja ees ehdin "löytää itseni". Sitten se hassusti meniki siihen että täytin 21, 15 vuotiaasta vain seurustellu ja "mukautunut ja sopeutunut", poikaystävä jättää ja olen ihan hukassa itseni kanssa.
Tuntuu siltä että vetää roolia tavallaan vaikka kukaan ei ole edes katsomassa. Työelämän olisi pitänyt alkaa mutta en tiedä mistään mitään, en tunne osaavani tai haluavani tulevaisuulta mitään. En tiedä mistä tykkään, en tiedä mitkä ovat mun unelmat.
En mä tiedä miten ihminen päätyy tämmöseen mutta tämä ajaa mua koko ajan pahempaan masennukseen. Alan olla todella syrjäytynyt enkä kykene pitämään yllä ihmissuhteita. Miten ihminen voi löytää itsensä? Onko se "minuus" mahdollista lopullisesti menettää?
Aiheen aloittajalla, kuten myös sinulla on se kaikkien tuntema ja tietämä identiteettkriisi.
Itselläni havaitsin saman vasta kun olin lähellä 30-vuotispäivääni.
Identiteettikriisistä voi selvitä yksinkin, se vain on monin verroin hankalampaa. Suosittelen kirjoittamaan kaikkia asioita ylös paperille sekä tekemään mielikuvaharjoitteluja siitä minkälaisena näette elämänne kymmenen vuoden päästä tai lähinnä minkälaisena haluatte nähdä sen.
Haluan tähdentää tässä, että identiteetin voi rakentaa kokonaan myös uudestaan. Se on asian ehkä positiivisin puoli. Tämän oivalluksen jälkeen menneiden asioiden kanssa voi elää, koska ne eivät kuulu nykyiseen identiteettiinne.
Terapeutin kanssa uudelleen rakentaminen on helpompaa. Terapeutilla on taito vahvistaa näkemystä itsestänne sekä tuoda esille niitä asioita joita ette ole itsessänne havainneet.
Yleensä oma minä on kadoksissa läheisriippuvaisilla ihmisillä, eli kuten aiemmin tuli jo esille, vedetään roolia vaikka kukaan ei ole katsomassa. Miellyttämisen ja toisen ehdoilla eläminen on osa tätä oiretta.
Ihmeellistä tässä kaikessa on se, että kun oma identiteetti alkaa löytyä, ei se olekaan kaikille läheisille mieleen. Ystäväpiirini on kutistunut ja miesystäviä ei juurikaan ole ollut, koska tuon nykyään julki omat mielipiteeni ja persoonani. En vain voi enää piilottaa itseäni, koska olen mitä olen ja varmasti on olemassa myös niitä jotka sitä arvostavat.
Onnea itsenne etsiskelyyn! Olkaa ylpeitä itsestänne, jokainen ihminen on ihmeellisen ihana.
ps. Liikunta on erinomainen väline löytää itsensä. Kosketus omaan kehoon ja itsensä ylittäminen ja onnistuminen vahvistavat itsetuntoa ja tukevat juuri sinua.
tuollainen vaihe joskus yläasteella. Noh, olin jo yläasteella vähän masentunut (alkoi ala-asteen jälkeisenä kesälomana).
Itsekkin lopetin tuolloin kaikki harrastukseni, myös lajin jossa pärjäsin suomenmestaruustasolla ja olin yksityisvalmennuksena.
Jälkeenpäin täytyy sanoa, että kadun. Lopetin kokonaan liikkumisen, vaikka olin lähes ikäni harrastanut liikuntaa. En tiedä oliko lopettamasi harrastus liikuntaa, mutta suosittelen, tai käsken, sinua pitämään harrastuksistasi kiinni.
Sillähän se selviää, kuka olet, elämällä elämää. Se ei tule selviämään sinulle täysin pitkään aikaan, jos koskaan, mutta elämistä ei silloin kannata lopettaa.
Silloisen poikaystäväni kanssa minullakin meni oikeastaan päin jotain, masikseni takia.
Ja olen huomannut etten vieläkään (17v.) ole läheskään valmis seurustelemaan, sillä en tunne edes itseäni. Joten miten voisin tutustua kenenkään toiseen?
Olen päättänyt ensin elää itselleni, ja selvittää kuka olen, ennen kuin olen valmis parisuhteeseen.