Heippa, ajattelin pistää tänne tämän (tulipa laitettua myös kuolema/suru otsikon alle). Kirjoittelin pojastani tänne jo aiemmin, puolitoista vuotta sitten. Ihanasti kanssaihmiset täällä tukivat ja antoivat neuvoja, suuri kiitos heille. Kirjoitan kuitenkin koko tarinan, että ne jotka tämän jaksavat/haluavat lukea tietäisivät mistä puhun...
Eli taustaa, poikani on nyt 13v. Puolitoista vuotta sitten, poika tuolloin 11v, pommi tipahti elämääni. Sain kuulla, että poikani oli miettinyt monesti itsemurhaa (myöhemmin selvisi, että hän oli miettinyt sitä monesti viikossa, ja että hän tekisi sen hukkuttautumalla. Ja kerranpa oli paha tilanne hänen kanssaan. Olimme mökillä ja siellä syntyi hänen kanssaan erimielisyyttä. Yht' äkkiä pojan kaveri tuli sanomaan, että poikani seisoo järvessä ja sanoi, että hän hukuttautuu tänne nyt. Ette arvaa kuinka nopeasti olin siellä järven rannassa itkemässä ja halailemassa poikaani).
Viitteitä oudosta käyttäytymisestä oli ollut jo pitkään, mutta ei sitä osannut arvata, että niin syvällä "tuskassa/pahassaolossa" poikani oli. Hän oli eristäytynyt meistä vanhemista, kuvittelin sen olevan murrosikään lähestyvän pojan normaalia toimintaa. Ei halunnut lähteä meidän kanssa minnekkään, jäi aina kotiin. Oli kyllä usein ihan yksin, mutta välistä kavereiden kanssa pelaili. Välillä kuuntelin (väkisinkin kuulin) hänen puhe tapaansa kavereilleen, haastoi aina riitaa, koulu ei sujunut, mikään ei kiinostanut. Kaikista asioista (ihan normaali päivän rutiinit, kuten hampaidenpesu) joutui todella riitelemään. Kun pojan kanssa oli jokin konfliktitilanne hän sanoi jotain vastaan alkoi itkemään ja meni huoneeseensa "murjottamaan". Ei puhunut koskaan jos häntä vaivasi jokin asia (monesti yritimme kysellä, että mikä on, mutta hän vain sanoi, että ei mikään. äitinä kuitenkin huomasin, että jokin vaivasi). Mutta enpä kuitenkaan ymmärtänyt todellista ongelmaa, tyhmänä vain oletin, että murrosikä lähestyy.
Kerran sitten erään (aivan pienestä lähteneen) riidan jälkeen), mieheni (ei pojan isä) sai pojasta irti sen, mitä kukaan vanhempi ei lapsen suustaan haluaisi/toivoisi kuulevan, HÄN OLI MONESTI MIETTINYT ITSE MURHAA. Mieheni ei tiennyt miten sen minulle kertoa, se oli hänelle vaikeaa. Olimme jo nukkumaan menossa kun hän sen minulle kertoi. Olin aivan shokissa ja en tiennyt mitä tehdä. Kävelin vain poikani huoneeseen otin hänet kainaloon ja ITKIN! Se yö oli kamala, en nukkunut yhtään mietin vain, tai pyörittelin ajatuksia, missään ei ollut mitään järkeä. Tuntui niin suunnattoman pahalta. Mitä olinkaan tehnyt väärin? Miksi? Miksi miksi......
Seuraavana päivänä soitin kouluun (en tiennyt mistä aloittaa). Pojalla oli tuolloin mahtava opettaja, hänen kanssaan pystyi puhumaan mistä vaan. Häneltä kysyin, että voisiko poika päästä tapaamaan koulukuraattoria taikka psykologia. Opettaja otti asian hoitaakseen ja jo samana päivänä ilmoitti, että koulussa kuraattori eikä psykologi halunneet ottaa asiaan mitään kantaa. antoivat Peijaksen kriisipoliklinikan numeron, jonne sitten samana päivänä soitinkin.
Saimme Klondykeen (kriisipoliklinikka) heti seuraavalle arkipäivälle ajan. Kauhun sekaisin tuntein menimme sinne sitten koko perhe. (Ja nyt ihan tässä vaiheessa haluan kertoa, että Klondykessa meidän pojan kanssa työskennellyt lääkäri ja hoitaja olivat aivan mahtavia, suuri kiitos heille.) Käyntejä siellä oli heti alkuun pari kertaa viikossa, ja diagnoosi tuli: Pojalla keskivaikea masennus! Miksi minä en ollut mitään tajunnut???? Mitä jos olisimme saaneet asian selville liian myöhään?
Käyntejä oli paljon, sielä käytiin läpi pojan elämää ja masennukseen aiheutuneita syitä. Minä kerroin pojalle juurta jaksain kaiken mahdollisen hänen elämästään, syntymästä siihen hetkeen. Poika sai mieliala lääkityksen ja käynnit jatkuivat puolisen vuotta Klondykessa, kunnes sitten meidät siirrettiin alueemme perheneuvolaan. Vuoden verran poika söi lääkkeitä ja kävi psykologin juttusilla. Pojan käyttäytyminen parani koulussa ja minun silmin (joihon en kyllä enää täysin luota) hänen elämänsä rupesi sujumaan, niin kuin tuon ikäisen elämä pitäisikin. Viime keväänä sitten masennuspisteet olivat 0 ja lääkitys pikkuhiljaa lopetettiin.
Nykyjään poika (sivullistenkin mielestä) on avoin, tunteikas ja iloinen nuori. Hän saattaa ihan yht' äkkiä tulla halaamaan minua ja sanoa, että rakastan sua äiti (tätä hän ei ollut aiemmin tehnyt). Suurempia riitoja hänen kanssaa ei ole ollut, ja ne pienetkin riidellään rehelliseti ja sovitaan sitten halauksin!
Mutta, mutta... pieni varjo kuitenkin piilee mielessäni. Mitä jos tämä uusiutuu? Mitä jos en huomaakkaan jälleen tilannetta? Mitä jos se pahin pääsee tapahtumaan?
Miksi en osaa olla vain onnellinen tästä hetkestä (välistä kyllä onneksi osaan, mutta niin turhan monesti mietin, että mitä jos...) nauttia siitä, että kaikki on nyt kunnossa, ainakin juuri nyt. Jotenkin pelkään... Mitenköhän tämän tunteen saisi pois mielestä?
Kiitos jos jaksoit lukea tämän sekavan sepustuksen. Piti vain saada kirjoittaa...
Eli taustaa, poikani on nyt 13v. Puolitoista vuotta sitten, poika tuolloin 11v, pommi tipahti elämääni. Sain kuulla, että poikani oli miettinyt monesti itsemurhaa (myöhemmin selvisi, että hän oli miettinyt sitä monesti viikossa, ja että hän tekisi sen hukkuttautumalla. Ja kerranpa oli paha tilanne hänen kanssaan. Olimme mökillä ja siellä syntyi hänen kanssaan erimielisyyttä. Yht' äkkiä pojan kaveri tuli sanomaan, että poikani seisoo järvessä ja sanoi, että hän hukuttautuu tänne nyt. Ette arvaa kuinka nopeasti olin siellä järven rannassa itkemässä ja halailemassa poikaani).
Viitteitä oudosta käyttäytymisestä oli ollut jo pitkään, mutta ei sitä osannut arvata, että niin syvällä "tuskassa/pahassaolossa" poikani oli. Hän oli eristäytynyt meistä vanhemista, kuvittelin sen olevan murrosikään lähestyvän pojan normaalia toimintaa. Ei halunnut lähteä meidän kanssa minnekkään, jäi aina kotiin. Oli kyllä usein ihan yksin, mutta välistä kavereiden kanssa pelaili. Välillä kuuntelin (väkisinkin kuulin) hänen puhe tapaansa kavereilleen, haastoi aina riitaa, koulu ei sujunut, mikään ei kiinostanut. Kaikista asioista (ihan normaali päivän rutiinit, kuten hampaidenpesu) joutui todella riitelemään. Kun pojan kanssa oli jokin konfliktitilanne hän sanoi jotain vastaan alkoi itkemään ja meni huoneeseensa "murjottamaan". Ei puhunut koskaan jos häntä vaivasi jokin asia (monesti yritimme kysellä, että mikä on, mutta hän vain sanoi, että ei mikään. äitinä kuitenkin huomasin, että jokin vaivasi). Mutta enpä kuitenkaan ymmärtänyt todellista ongelmaa, tyhmänä vain oletin, että murrosikä lähestyy.
Kerran sitten erään (aivan pienestä lähteneen) riidan jälkeen), mieheni (ei pojan isä) sai pojasta irti sen, mitä kukaan vanhempi ei lapsen suustaan haluaisi/toivoisi kuulevan, HÄN OLI MONESTI MIETTINYT ITSE MURHAA. Mieheni ei tiennyt miten sen minulle kertoa, se oli hänelle vaikeaa. Olimme jo nukkumaan menossa kun hän sen minulle kertoi. Olin aivan shokissa ja en tiennyt mitä tehdä. Kävelin vain poikani huoneeseen otin hänet kainaloon ja ITKIN! Se yö oli kamala, en nukkunut yhtään mietin vain, tai pyörittelin ajatuksia, missään ei ollut mitään järkeä. Tuntui niin suunnattoman pahalta. Mitä olinkaan tehnyt väärin? Miksi? Miksi miksi......
Seuraavana päivänä soitin kouluun (en tiennyt mistä aloittaa). Pojalla oli tuolloin mahtava opettaja, hänen kanssaan pystyi puhumaan mistä vaan. Häneltä kysyin, että voisiko poika päästä tapaamaan koulukuraattoria taikka psykologia. Opettaja otti asian hoitaakseen ja jo samana päivänä ilmoitti, että koulussa kuraattori eikä psykologi halunneet ottaa asiaan mitään kantaa. antoivat Peijaksen kriisipoliklinikan numeron, jonne sitten samana päivänä soitinkin.
Saimme Klondykeen (kriisipoliklinikka) heti seuraavalle arkipäivälle ajan. Kauhun sekaisin tuntein menimme sinne sitten koko perhe. (Ja nyt ihan tässä vaiheessa haluan kertoa, että Klondykessa meidän pojan kanssa työskennellyt lääkäri ja hoitaja olivat aivan mahtavia, suuri kiitos heille.) Käyntejä siellä oli heti alkuun pari kertaa viikossa, ja diagnoosi tuli: Pojalla keskivaikea masennus! Miksi minä en ollut mitään tajunnut???? Mitä jos olisimme saaneet asian selville liian myöhään?
Käyntejä oli paljon, sielä käytiin läpi pojan elämää ja masennukseen aiheutuneita syitä. Minä kerroin pojalle juurta jaksain kaiken mahdollisen hänen elämästään, syntymästä siihen hetkeen. Poika sai mieliala lääkityksen ja käynnit jatkuivat puolisen vuotta Klondykessa, kunnes sitten meidät siirrettiin alueemme perheneuvolaan. Vuoden verran poika söi lääkkeitä ja kävi psykologin juttusilla. Pojan käyttäytyminen parani koulussa ja minun silmin (joihon en kyllä enää täysin luota) hänen elämänsä rupesi sujumaan, niin kuin tuon ikäisen elämä pitäisikin. Viime keväänä sitten masennuspisteet olivat 0 ja lääkitys pikkuhiljaa lopetettiin.
Nykyjään poika (sivullistenkin mielestä) on avoin, tunteikas ja iloinen nuori. Hän saattaa ihan yht' äkkiä tulla halaamaan minua ja sanoa, että rakastan sua äiti (tätä hän ei ollut aiemmin tehnyt). Suurempia riitoja hänen kanssaa ei ole ollut, ja ne pienetkin riidellään rehelliseti ja sovitaan sitten halauksin!
Mutta, mutta... pieni varjo kuitenkin piilee mielessäni. Mitä jos tämä uusiutuu? Mitä jos en huomaakkaan jälleen tilannetta? Mitä jos se pahin pääsee tapahtumaan?
Miksi en osaa olla vain onnellinen tästä hetkestä (välistä kyllä onneksi osaan, mutta niin turhan monesti mietin, että mitä jos...) nauttia siitä, että kaikki on nyt kunnossa, ainakin juuri nyt. Jotenkin pelkään... Mitenköhän tämän tunteen saisi pois mielestä?
Kiitos jos jaksoit lukea tämän sekavan sepustuksen. Piti vain saada kirjoittaa...
Vastaukset 1
Vanhimmat
hei,
tuttu tarina pojan kannalta. kerronpa vähän ensin itsestäni. itse olin lähellä itsemurhaa v.98 pakkoneuroosin vuoksi. sairastan sitä vieläkin mutta selvisin itsemurhalta johon oli enää 2vkoa aikaa koska päätin ajan jos asiat ei muutu. syynä muitakin , yksinäisyys, pieni kämppä, koulun haastettomuus, typerä paikkakunta ym.
Ensinnäkin pelko on aiheellinen mutta todennäköisesti vähäinen. Näin ollen , sun ei kannata miettiä tätä asiaa koko ajan. Se mistä huomaa ongelman kehittyvän , on eristyneisyys muista poikasi kohdalla jos tilanne menee huonoon suuntaan joskus. Ja apattisuus, toimettomuus. Näihin seikkoihin kannattaa kiinnittää huomiota sivusilmällä. Masennus kun voi uusiutua ja itsemurhauhkailut on aina syytä ottaa vakavasti eikä suhtautua kuten jotkut psykiatrit ettei sitä muka tekisi.
Itse meinasin ampua itseni. Jos alkaa tulemaan ongelmia niin vältä sanaa lääkäri. sen tulkitsee mielel. negatiiviseksi. käytä posit. sanoja esim. haetaan apua jne. jos joskus tarvitset apua pojallesi. ja kannattaa muistaa että aina itsemurhaa hautovan ilmeestä ei voi nähdä mitä päässä liikkuu.