miksi moni vanhempi ihminen sanoo jonkin asian vasta omalla kuolin vuoteellaan?
onko se lojaaluitta, häpeää vai mitä.
Miksi 80- nainen ei voinut elinaikanaan kertoa pojalleen tämän isää? liittyikö asiaan esim. suurta häpeää? Arasta asiasta tuli lopulta naisen kohtalo. oma poika tappoi koska äiti ei suostunut kertomaan isän nimeä. Onko totuus= häpeä?
onko se lojaaluitta, häpeää vai mitä.
Miksi 80- nainen ei voinut elinaikanaan kertoa pojalleen tämän isää? liittyikö asiaan esim. suurta häpeää? Arasta asiasta tuli lopulta naisen kohtalo. oma poika tappoi koska äiti ei suostunut kertomaan isän nimeä. Onko totuus= häpeä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen itse päässyt näkemään tosi ikäviä kohtaloita, joissa syytön osapuoli on saanut kymmeniä vuosia kärsiä järkyttävää vääryyttä vain sen takia, että syyllinen ei ole kyennyt selvittämään asiaa.
Paljon on jäänyt ikuisesti selvittämättä. Kyllä ihminen on oikea paskaläjä.
Miksi ihmisten pitää teeskennellä ja valehdella.
Inhoan eniten maailmassa silmänpalvontaa ja tekopyhyyttä.
Olen koko elämäni joutunut katselemaan sellaista ihmistä lähelläni.
Vaikka äitini on jo hyvin iäkäs tavat ovat entiset.
Ajatellaanpa esimerkiksi yksinhuoltajuutta, eronnutta naista,aviorikosta, avioliiton ulkopuolisia suhteita, homoutta, lesboutta, vammaisuutta, mielenterveyttä. Muun muassa näistä asioista puhutaan nykyisin hyvinkin vapaasti ja vapautuneesti, varsinkin mitä etelämmäksi Suomessa tullaan.
Lapsena ja nuorena omaksutut arvot muuttuvat perusteellisesti vain harvoilla. Arvot ovat perusasioita, opittuja siitä ympäristöstä, missä kasvoimme, mutta syvällä meissä ja usein myös tiedostamattomina. Arvoihin kuuluu vaikkapa se mielikuva, mikä meillä itsekullakin on ns. kunnollisesta ja kelvolllisesta ihmisestä ja miten tällaisen ihmisen pitää ja miten ei pidä toimia.
Serkkuni, nyt yli kuusikymmenvuotias, teititteli äitiään aina. Vielä viisikymmentä vuotta sitten aviorikoksesta ei julkisesti puhuttu. Se sallittiin jotenkin miehelle, mutta ei naiselle. Nainen oli aina huono nainen eli viettelijä ja pahantekijä yksin.
Jos naimaton nainen sai lapsen, ympäristö tuomitsi sekä naisen että lapsen. Jos aviossa oleva nainen sai lapsen, jonka isä ei ollut aviomies, nainen ei yleensä uskaltanut asiasta hiiskahtaakaan. Eronnut nainen ja varsinkin lapsen kera oli vielä 50 vuotta siten jotenkin kelvoton ja sukupuolimoraaliltaan kenties löyhä - näin ajateltiin.
Homoudesta ei puhuttu ääneen lainkaan 50-60 vuotta sitten, lesbous oli jotakin niin iljettävää, että siitä vain supistiin. Pedofiliaa ei ollut ja kaikki mielenterveyden häiriöt olivat merkki pysyvästä hulluudesta. Nyt voi piispakin tehdä aviorikoksen ja saada jopa ymmärtämystä. Ei olisi saanut ainakaan ymmärtämystä 50-60 vuotta sitten ja nainen olisi varmaan ristiinnaulittu.
Kun salaisuudet ovat sopimatomia siihen arvomaailman, jonka ihminen on omaksunut, kuolinvuode lienee ainoa paikka, jossa ne voi tunnustaa. Silloin on samantekevää tuomitaanko ja miten.Ymmärrän jotenkin tuota naista, koska olen nähnyt, miten pienelllä paikkakunnalla voidaan olla julmia ja sallimattomia tuomareita vielä tänäänkin.
Olin koko ikäni ollut siinä uskossa, että olin vanhempieni aviolapsi. Isäni äiti haukkui kerran minulle äitiäni, kun olin 13 v ikäinen ja kyläilemässä hänen luonaan. Haukkui äitiäni "h..." Kyllä se sattui sieluuni, että isän äiti -mummoni haukkui minulle omaa äitiäni! Äitini oli hyvä ihminen ja piti perheen koossa, vaikka isäni oli pahimman laatuinen juoppo. Niinpä välit meni lopullisesti poikki mummooni sen jälkeen. Isän suku kohteli toisinaan halveksivasti äitiäni. Äitini suku taas oli toisella puolen Suomea, joten heidän kanssaan ei oltu paljon tekemisissä. Isäni hylkäsin lopullisesti äitini kuoleman, hautajaisten jälkeen, kun hän viimeisen kerran haukkui "h..." äitiäni minulle, kun tulimme yhdessä sairaalasta viimeisen kerran ja sen jälkeen äitini kuoli. Kun kävin sitten äitini papereita ja kirkonkirjoja läpi perunkirjoituksen takia, silloin selvisi monta asiaa. Miksi isä, isän suku ja isän mummo haukkui äitiäni ja nimitellen h-alkuisella sanalla. Äitini ja isäni menivät avioon vasta syntymäni jälkeen. Ennen vanhaan 50 luvulla asenteet olivat ne, mitä olivat, avioton lapsi oli synnissä siitetty ja siitä syystä naista pidettiin ala-arvoisena. Isän äiti vaan hoki, että isäni olisi saanut paremman vaimon. Hah... kuka sitä pirullista juoppoa olisi nainut? Kuitenkin juoppo isäni oli todellinen biologinen isäni, joten h-nimitykselle ei ollut syytä. Isän suku oli kaikki ihan tavallisia tehtaan työläisiä, eikä kukaan ollut akateemisesti sivistynyt. Joten siitäkään ei syytökset voineet johtua.
Olisin toivonut, että äitini olisi eläessään selittänyt miksi isän suku vihasi minua ja häntä, koska minäkin sain osuuteni äitiini kohdistuneesta halveksunnasta.
Muutinkin sitten 15 v. pois kotoani ja välimatkaa isääni ja isäni sukuun, joita vihasin. Äitini oli ainoa johon pidin yhteyttä muuttoni jälkeen. Minulle tuli juurettomuuden tunne, joka on yhä "sieluni arpena".
Isäni on elossa, enkä ole pitänyt enkä ottanut yhteyttä äitini kuoleman jälkeen. Vihaan isääni ja toivon pirullista kuolemaa hänelle kaikesta siitä mitä hän on henkisesti aiheuttanut minulle ja äidilleni.
Olen syntynyt v 1947. Tarinani on melko samanlainen.
Isäni oli myös juoppo ja hän humalassa haukkui äitiäni H:ksi ja sanoi, että ei tiedä kenenkä lapsi olen. Mutta olen isäni näköinen joten olen varma isästäni. Äitini ja isäni menivät naimisiin joulukuussa ja synnyin maaliskuussa. Taas isäni äiti mummoni oli aivan ihana ihminen. Ollessani 15 v vanhempani erosivat ja minä muutin mummon luokse asumaan. Vanhenpani ja mummoni ovat kuolleet eikä minulla ole muita sukulaisia.
Voisitko ajatella, että ottaisit askeleen isääsi kohtaan ja kysyisit häneltä miksi hän kohteli teitä niin? Hän on kuitenkin sinun isäsi. Vanhempiamme emme voi valita eikä he lapsiaan.
Uskon , että hän on jossakin vaiheessa katunut tekojaan ja sanojaan. Sinulla olisi itselläsi parempi mieli kun olet ainakin yrittänyt sovitella isäsi kanssa menneitä asioita. Hetkenä minä hyvänsä se voi olla jo myöhäistä.
Rakkaus on perimmältään toisen ihmisen kärsimyksen ymmärtämistä.
Äskeinen oli kuin omasta elämästäni.
Kiitos sinulle.
On totta vanhempiaan ei voi valita eikä lapset vanhempiaan.
On turha minun yrittää yhteyttä, koska äitini kuoleman jälkeen jotain vuoden kuluttua yritin yhteyttä. Isäni haukkui minut, lähetti kaikki minua koskeavat valokuvat postitse minulle ja ilmoitti että ei halua tietää minusta mitään. Samoin poikani ja miniäni yritti yhteyttä parikin kertaa, isäni ei ollut edes poikani häissä vaikka sai kutsun eikä pojanpoikani ristiäisissä. Häntä ei kiinnosta edes poikani elämä ja sekin että on poikani on saanut kaksi poikaa. Ei ole edes koskaan tavannut eikä halua tavat, kuten ilmoitti pojalleni ja miniälleni. Joten jääräpäisyys on isäni puolelta, hän ei halua sovitella eikä halua olla isä tai isoisä. Ei halua edes puhua puhelimessa, ja oven paiskaa heti kiinni, jos on yritetty tavata. Joten se siitä, sovintoa ei tule millään tasolla kun hän ei halua! Hän on sanonut minulle suoraan äitini kuoleman jälkeen että en ole hänen tyttärensä, vaikka olen selvästi isäni näköinen ja koko isän suku on silta osin samaa mieltä aikoinaan, olen isäni tytär. Taustalla on muutakin syytä, miksi isäni vihaa minua, eikä halua olla tekemisissä. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin syntynyt vain tähän maailmaan. Olisi ihana, jos olisi kunnollinen isä-suhde ilman alkoholia, kun sisaruksia ei ole eikä yhteyksiä muihin sukulaisiin kun muutin kotipaikkakunnalta pois.
Henkisesti on kamalaa, kun ei voi tukeutua omaan mieheensä ja poikaani ja hänen perheeseensä, että jokin kiinnekohta on elämässä. Takana ei ole mitään, mistä voisi olla iloinen.
Että ainoa, joihin voin tukeutua on oma mieheni ja poikani ja hänen perheensä.
Jos isäsi itsepäisesti kieltää isyytensä niin voisit esittää että asia on yksinkertaisesti ratkaistavissa DNA-testin avulla.
Entisaikaan kaikki syrjähypyt piti pitää salassa. Itse olin onnellinen, kun ovellani seisoi 88 v nainen ja hänen tyttären tytär, ja tämä 88 v kertoi, että oli minun ukkini tytär. Sukuni ei koskaan puhunut minulle. Meistä tuli " uudet sukulaiset" ja oli mukava kuunnella mitä hän kertoi ukistani joka oli ollut silloin 22v. Paljon enemmän olisin halunnut tietää. Tuttavuutemme jäi lyhyeksi ja välimatkaakin oli. Kyselkää vanhuksiltanne, heillä on kullanarvoisia asioita.