Onko muita, jotka tunnistavat itsessään selkeitä maanis-depressiivisyyden oireita, nimenomaan niin, että maaninen kausi tulee ns. hypona, eli ei kovin rajuna. Millainen lääkitys ja kuinka mahd. terapia ja muu apu toiminut?
Kauan diaknoosista ja millaisia kausia ollut?
Kauan diaknoosista ja millaisia kausia ollut?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kaikissa ihmisissä on vähemmän tai enemmän sairaallisia piirteitä. Koko ihmiskunta on sairas siinä mielessä, koska 100%:sta terveyttä voi havaita kenelläkään. Jos meillä ei ole yhtä vaivaa niin on toista.
Niin kauan kun pärjäämme töissämme ja yhteiselämässämme, ei kyseessä ole vaikea sairaus. Meidän on vain opittava tuntemaan itsemme ja hyväksymään puutteellisuutemme ja elämään niitten kanssa.
Ajattele, että monet taiteilijat ovat pystyneet käyttämään näitä manodepressiivisia kausiaan hyödyksensä. Ajoittain lepäävät ja ajoittain ovat kovin kreatiivisia. Voisin kirjoittaa pitkän listan nimiä luovista ihmisistä, jotka ovat julistaneet omaavansa diagnoosin manodepressiivisyydestä, mutta ei käy tässä.
Ihminen jaksaa aika paljon rasitusta ja "korkeapainetta" elämässään, jos vain saa levätä näitten vilkkaimpien aikakausien välillä. Ehkä onkin niin, että monet näistä piirteistä, joita tänään kutsutaan sairauksiksi, ovatkin itse asiassa aivan normaaleja, mutta tässä sairaassa yhteiskunnassa ei normaalisuudelle enää ole sijaa. Meidän täytyy toimia kuin koneet. Meille ei anneta mahdollisuuksia lepoon ja meitä on pidettävä "tiettyjen rajojen" sisällä, ei saa olla erikoinen tai poikkeava millään tavalla. NORMAALI on käsite, joka on syntynyt siitä, että mitä majoriteetti tekee on oikein. Mutta, moraalisesti katsoen ei aina niin ole. Jos esimerkiksi yhä useammat ja useammat varasteleavat, niin ei varastaminen ole oikein vaikka siitä siis onkin tullut aika normaali käyttäytyminen.
Ollaan ninkuin ollaan! Jos joku katsoo pitkään, niin ei se valttämättä johdu siitä, että meissä on vikaa. Katsontatavoissa voi olla enemmän vikaa kuin katseita osakseen saaneissa.
Olipas hyvin sanottu tuosta ns. normaalista. Olen aina ollut erittäin herkkä kaikella tapaa, myös tunnetilat vaihtelee laidasta laitaan. Jokin aika sitten luin, että jotkut lääkärit pitävät sitä ei-toivottuna piirteenä ja suosittelevat lääkitystä elämän tasaamiseen. Kateellisten puheita, sanon minä!
En halua turruttaa mieltäni, näin elämä MAISTUU joltakin aina. Pahana päivänä on lohdullista ajatella, että se menee pian ohi, eikä juuri nyt kannata tehdä mitään päätöksiä. Hyvinä hetkinä olen onneni kukkuloilla, pienestäkin syystä.
Tällainen olen ja tällaisena viihdyn! Olenhan vain osa luonnosta. Luonnollakin on kautensa, sadetta, myrskyä, päivänpaistetta ja mietoa kesätuulta.
Elämä on rikasta jos osaa myötäytyä sen kaikkiin tuuliin, eikä vain niinä päivinä kun se sattuu olemaan tyvällä tuulella.
Luonto on kaunis ja ihastuttava juuri sen vuoksi että se on niin vaihteleva. Jopa taidekin on ihastuttavaa juuri että se on niin odottamatonta ja yllättävää laadultaan.
Äidin räsymatot olivat ihastuttavia kaikkine värisävyineen. Ne kirkkaat värit eivät olisi olleeet niin huomattavissa jos niitä ei olisi vuoroteltu niitten tummien raitojen kanssa.
Kaikella on aikansa - älkäämme käykö sotaan luontoa vastaan.
tiiätkö että maanisdepressiivisistä miehistä 50% on alkoholisteja ja naisista 25% eli joka neljäs... jos tää ois helppo sairaus ja tähän aina sais apua ei asia varmaan olisi niin.. turha tulla vähätteleen tätä tautia ellei sulla itellä oo diagnoosii kädessä.. mielialannousut ja laskut on täysin eri asia kuin maanisdepressiivisyys!! ärsyttää tollanen!!
musta kuule tuntuu ettei sulla oo tätä tautia jos se on sunmielestä noin ihanaa!! tiiätkö että maanisdepressiivisyys on niin rankka sairaus sitä sairastavalle et jos siihen ei saa apua niin ei pärjää elämässä ja voi tulla todennäköisesti juopoksi tai pummiksi kadulle... maanisdepressiivisyyteen kuuluu n. 3kk jaksot esim. maaniset jaksot joina ei pysty keskittymään mihinkään ei nuku tuntiakaan vuorokaudesta ei edes unilääkkeillä, ruoka ei maistu ja olo n yleensä hyvin sekava...masennus taas täysin lamaannuttavaa.. tiedän koska itelläni diagnoosi.. älkää vähätelkö te jotka ette mitään täsätä taudista tiedä.... ja mieluummin ottaisin täysin tylsän ja tasaisen elämän kuin tämän sairauden mikä mulla on!!
Jo pelkästään se että epäilet tuollaista on vakava merkki siitä että sinut on aivopesty pseudotieteellä ja olet sairastumassa luulotautiin.
Jos et kestä sitä että on erilaisia päiviä tai jos tuntuu että elämä ja ajatukset eivät ole hallinnassa, niin mene ihmeessä puhumaan asiasta jonkun psykologin ja tarvittaessa psykiatrin kanssa. Sitten saat itse päättää uskotko niiden juttuja vai et.
Jos et oikein luota psykiatriaan, olet vainoharhainen. Eivät he sinua tuomitse. Ei sinun tietoja jaeta mihinkään rekistereihin. Ei sinua vainota jos päätätkin että olet terve.
Rohkeasti vaan.
Älkää vähätelkö maanis-depressiivisyyttä.
Olo maanisessa vaiheessa on todellakin loistava ja saa aikaan paljon, mutta, mutta jos se aikaan saaminen onkin vahingollista ja entäs sitten maanisuutta seuraava masennus, kaikki voimat ovat menneet.
Kirjoitin maanis- depressivisyydestä, joka ei ole sairautta, siis kun maanis- despressivisyys ei ole niin vaikeaa, että se pitempiaikaisesti haittaisi elämän eri sivuja, kuten töissäkäymistä, opintoja, ystäväpiirissä pärjäämistä, jne.
Meinaan, että joka ihmisessä on kaikenlaisia piirteitä, jotakin vähän ja jotakin enemmän. Kukaan ei voi sanoa, että olisi aivan oireeton. Jos epäilyttää, että on ylittänyt rajan terveestä sairaaksi, niin olisi toki parasta mennä lääkärille ja saada oikea diagnoosi ja asiaan kuuluvat lääkkeet.
Ei kannata istuskella ja lukea näitä oireita lääkärinkirjoista ja viikkolehtien "lääkäri vastaa" - palstoilta ja luulla että sairastaa joka ainoata tautia. Joitakin oireita on meillä jokaisella melkein joka ainoasta taudista. Tosin on varmaan havaittava "tietty" oireyhtymä, ennenkuin siitä voi laatia diagnoosia johonkin tiettyyn tautiin. Ei pidä itse tekeillä diagnoosejansa ja ehkä olla peloissan sairastavansa jotain, jota ei sairastakaan.
Minä olen terve, onnellinen ja taiteellinen. Elävänä ihmisenä minulla on kauteni. Elämäni ei ole joka päivä "auringonpaistetta", mutta "sateetkin" ovat tervetulleita. Sekä ilolla, murheella, onnella ja surulla on omat paikkansa kehityksessäni.
Tunnen monta, joilla on diagnoosi maanis- depressivisyydestä. He ottavat lääkkeensä säännöllisesti ja toimivat yhtä kelpoisina elämässään kuin me, joilla ei sitä diagnoosia ole.
Muutama viesti täs ketjussa taitaa olla hypomaniassa/maniassa kirjoitettu????
Sen verran ylipositiivista on....
Oon ite bipo ja mulla ei oo oikeestaan ollu ikinä
mitään hyvän olon kausia, nousukaudet on aina ollu ärtyisiä ja ahdistavia, muutamia lieviä hyvän olon kausia harvoin , mut niin harvoin et tätä tautia en haluais...
en ole maanisdepressiivinen, mutta vastaan kuitenkin.
Terveetkin ihmiset kokevat vaihtelevia mielentiloja.
Kirjoitat, että "Muutama viesti täs ketjussa taitaa olla hypomaniassa/maniassa kirjoitettu????
Sen verran ylipositiivista on...
Heheh, eipäs olisi ihme siinä tapauksessa. Tämähän on "mielenterveys"- otsikon alla.
Olen 35-vuotias mies ja sairastanut maanis-depressivisyyttä (bipolariteettisairautta) jo n. 11 vuotta. Sairaus tosin diagnosoitiin vasta 6 vuotta sitten, mikä johtui pitkälti vaikeudesta diagnosoida sairaus 100% varmuudella.
Tarkemmin diagnosoituna minulla on "normaalia" MD:n harvinaisempi ilmentymä ns. rapid cycle MD, jolloin mania- ja depressiojaksot vaihtelevat jopa kuukauden sisällä. Joskus vitsailinkin kyynisesti: "Taas on menkat."
Vaikka itse tiesin varmuudella sairastavani MD:tä 90-luvun lopulla, olin lääkärien ja psykologien silmissä enemmänkin masentunut tai korkeintaan hypomaaninen. Tästä johtui osittain myös miksi alkuaikoina popsin laajan kirjon erilaisia mielialalääkkeitä, mitä nyt lääkäri milloinkin määräsi: masennuslääkkeitä, ahdistuslääkkeitä, psykoosilääkkeitä, epilepsialääkkeitä ja jopa skitsofrenialääkkeitä. Turhaan.
10 vuoden sisällä olen syönyt likimain kolmeakymmentä eri mielialalääkettä, ollut yksilöterapiassa viisi ja puolivuotta (joista 1½ intensiiviterapiassa), ryhmäterapiassa ja pariterapiassa. Olen ollut yli kolme viikkoa mielisairaalassa ja yrittänyt 3 kertaa itsemurhaa.
Sairauden takia kaikki läheiset ihmissuhteeni ovat joutunut lopulta kärsimään tavalla tai toisella. Sairaus oli syynä ensimmäisen avioliittoni päätökseen. Nykyään olen uusissa naimisissa ja minulla on pieni lapsi. Rakastan perhettäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja siksi käyn säännöllisesti terapiassa ja olen sitoutunut syömään minulle määrättyjä lääkkeitä (Litium, Seroquel, Deprakine) pitääkseni petoni kurissa. Aivan vastikään olen luopunut myös alkoholista ja ainakin toistaiseksi pakotan itseni pysymään valitulla tiellä Antabuksen voimalla. Aikaisemmat lääketasoni olivat täysin väärät (paljon oireita) ja söin jopa vääriä lääkkeitä, jotka pahensivat maniaa.
Helppoa tämä kaikki ei aina ole mutta yhden asian olen jo... toivottavasti, oppinut: maanis-depressivisyys ei ole kontrolloitavissa ilman lääkitystä, mikään oma tahto tai yritys ei vie voittoa kun mania- tai depressioaalto iskee ylitse. Olen naimisissa lääkkeiteni kanssa lopun ikäni, sen olen myös hyväksynyt. Ilman niitä elämäni sortuu kaaokseen. Oleellista on sairautensa tajuaminen ja oikea lääkitys - mikä voi vaihdella suurestikin eri yksilöillä.
Sairauteni alkuvuosina kärsin enemmän masennuksesta, viimeiset vuodet tuhoisampana ovat olleet maniajaksot. Liiallista alkoholinkäyttöä, juhlimista, liian vähäiset yöunet ja yliaktiivisuus, toisinaan hiukan yliampuva rahankäyttö, ylitsepursuava egoni ja seksualivietti ovat pahimmillaan kylväneet sellaista tuhoa lähipiiriini, ettei jäljelle ole jäänyt kuin savuavat rauniot. Silti pitkään RAKASTIN tuota maniafiilistä, sitä kaikkivoipaisuuden tunnetta ja ääretöntä itsevarmuutta, jotka olivat mukana luomassa mm. uraelämääni... tosin lopulta myös lyömässä sille kapuloita rattaisiin. Manian takia olin sosiaalisempi, tunsin oloni hyväksytyksi, seksikkääksi, itsevarmaksi, voimakkaasti, paremmaksi kuin muut. Meni pitkän aikaa ennen kuin maniajano ja kaipuu alkoi lieventyä lääkityksen takia. Kyllä, epäonnistuin lääkityksessä usein ja sodin sitä vastaan - miksi luopua jostain niin hyvästä ja huumaavasta, miksi en muka pystyisi kontrolloimaan itseäni?! Maniavaiheen jälkeen oli aina sotkut siivottavana ja depressio vei minut mukanaan pimeyteen, täydelliseen voimattomuuteen ja haluttomuuteen tehdä mitään, toisinaan jopa elämän haluttomuuteen. Kunnes taas nousin ahdingosta tuntien olevani enemmän elossa kuin koskaan. Maanis-depressivinen sykli oli niin vaikea katkaista, se oli sitä useita vuosia. En edes halunnut katkaista sitä. Mania oli minulle kuin huume, addiktoiva niin addiktoiva. Tunsin, että se oli osa persoonaani. Mitä minusta jäisi jäljelle jos minulla ei olisi sitä enää?
Nyt lopultakin olen melko hyvin kuivilla. Lääkitys on sairaalajaksoni jälkeen räätälöity kohdalleen ja terapia auttaa suht hyvin. Olen tuntenut maniani nostavan päätään aika ajoin ja lääkitystä on taas kiristetty. Ihan ongelmitta kaikki ei siis ole mennyt mutta suunta on ollut oikea.
Tärkeintä on tietää, että MD ei ole elämänarvoja parantava sairaus, se ei ole mikään muotivillitys, ei todellakaan ole "cool" kärsiä maanis-depressivisyydestä - se on helvettiä pahimmillaan.
Vasta osuvan lääkityksen ja elämän tasapainottumisen jälkeen olen pystynyt näkemään ja analysoimaan hulluja vuosiani. Ne saavat minut voimaan pahoin, en halua kokea samaa udestaan. Siksi myös pelkään, varmaan elämäni loppuun asti, sairauttani, joka nukkuu minussa kemikaalien ansiosta. Sillä on olemassa voima saada elämäni taas sekasorroksi, vuoristoradaksi joka ei kunnioita jarrumiehiä. Minun on vain luotettava itseeni (ei aivan yksinkertaista) ja lääkkeisiin ja mentävä eteenpäin day in day out, tarkkaillen tilannetta. Mutta se sopii minulle, olen onnellinen selvittyäni tähän asti, eikä tulevaisuus ole samaa sumua kuin pahimpina aikoinani. Onneksi perheeni ja erityisesti puolisoni ovat minua tukemassa, vahvat ankkurit elämässäni. Viholliseni pidän mukana aina.
Maanisdepressiivisyyttä ei ole olemassa mielisairautena, lääkkeet toki pitävät oireet poissa mutta parannuskeino olisi sairauden syyn poistaminen. Valitettavasti syitä ei tiedetä, kenties se on borrelioosi, kenties joku virussairaus.