Masennus minulla todettiin joitakin vuosia sitten. Välillä masennus iskee ja kovasti, mitään ei jaksa ja ei tahdo edes olla hereillä. Joskus kuitenkin meno muuttuu kovaksi, rahat katoavat turhuuksiin, siivota voi tuntikausia, valvominen tapahtuu huomaamatta, puheripuli on kamala yms.
Testit tehtiin, mutta koska eri olojen välit eivät olleet kuukausia kerrallaan, maanisdepressiivisyys hylättiin.
Masennus- ja maniasyklini kestävät vain kahdesta päivästä kahteen viikkoon. Voiko ihminen olla maanisdepressiivinen, jos syklit eivät kestä kauaa?
Saadessani masennusdiagnoosin, koin sen vääräksi. Olen muka kroonisesti masentunut. Muttakun masennukseni kestää vain vähän yli viikon, ja sitten mennään taas jonkunaikaa kovaa.
Sainko väärän diagnoosin?
Testit tehtiin, mutta koska eri olojen välit eivät olleet kuukausia kerrallaan, maanisdepressiivisyys hylättiin.
Masennus- ja maniasyklini kestävät vain kahdesta päivästä kahteen viikkoon. Voiko ihminen olla maanisdepressiivinen, jos syklit eivät kestä kauaa?
Saadessani masennusdiagnoosin, koin sen vääräksi. Olen muka kroonisesti masentunut. Muttakun masennukseni kestää vain vähän yli viikon, ja sitten mennään taas jonkunaikaa kovaa.
Sainko väärän diagnoosin?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Musta tuo kuulostaa kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä.
todellakin olla sekamuotoisia eli mieliala voi vaihdella vaikka päivän aikana. Minulla pahassa työkriisissä oli aamupäivä ylikierrosta (oli pakko, koska virastot olivat auki silloin) ja unettoman yön jälkeen masennus/ahdistus iski täydellä voimalla iltapäivällä. Omassa tapaukssani oli kysymys myös rankasta, vuosien burn outista, joten tilanteeni ma-den vahvuudesta diagnoosina on vieläkin epäselvä. Aika vasta näyttää todellisuuden.
Syklien välillä ei todellakaan tarvitse olla kuukausia, jotta ma-de olisi oikeampi diagnoosi kuin masennus. Ma-de diagnisoidaan usein alussa pelkäksi masennukseksi ja kun tilannetta seurataan pidempään, niin diagnoosi vaihtuu.
Minäkin lääkärille sanoin, että jopa päivittäin saattaa mieliala muuttua masentuneesta kiihtyneeksi.
Kun menee kovaa, ei yhtään kiinnosta nukkua, syödäkin muistaa vasta sitten, kun sattuu jo mahaan. Kavereille saatan soittaa ihmeellisiin kellonaikoihin, ja he ihmettelevät, miksen ole nukkumassa. Välillä kaikki muut ihmiset tuntuvat niin hitailta, he eivät pysy perässäni. En oikein pysty keskittymäänkään silloin, kun on niin paljon kaikkea huomioitavaa.
Kuitenkin lekurit sanoivat, että jos jaksot eivät kestä montaa kuukautta kerrallaan, niin silloin kyse ei ole ma-de. Olen kokoajan kuitenkin ollut sitä mieltä, että masennus on minulle väärä diagnoosi. Masennusvaiheen takiahan aina hain lääkäriin.
kyllä sulla on se.. mulla on sama tauti ja mulla on pari vihkosta sairaudesta siinä sanotaan että jakson pitää kestää 2 viikkoa vähintään, mutta jos sulla on 2 tyypin maanisdepressiivisyys niin sillon kyse on sekamuotoisesta jaksosta ja siinä voi mieleiala aihdella jopa päivän sisällä moneen kertaan.. tiedän tämän koska mulla on sekamuotoinen jakso nytten meneillään, onneksi sain lääkkeet ja nyt elän aika normaalia elämää sen ansiosta.. kannattaa hankkia lääkkeet muuten tän sairauden kaa ei kauaa kestä!! voimia!
Taudilla on vaihtelunsa, mutta kun pukkas vielä vaihdevuodet päälle, ei tosiaan tiedä itkisikö vai nauraisiko vai sekä että. Tautiin kuuluva syklisyys on tullut terävämmäksi, ts. masennus raskaammaksi ja hypomania lennokkaammaksi. On ollut niin monesti psykiatrin terveeksi julistama elämäni aikana, että enää en viitti mennä niiden pipopäiden juttusille. Itse käytän siis vain työterveydenhuollon kirjoittamaa nukahtamislääkettä (jota yritän vähentää määrätystä 7 - 14 x 7,5 mg/vko, nyt vain 5 x 5 mg vko) ja 1/2 x 5 mg pamin, kun tuuli alkaa korvissa humista. En tosta pamista kyllä tykkää tippaakaan. Voihan olla että olen niin rajatilatapaus, että mielialojen ailahtelut kuuluvat pelkästään hieman epäsuomalaiseen temperamenttiin. Koville silti ottaa, välillä.
Joo, mua on kans hoidettu masentuneena ja syötetty kaikki maailman Seronilit sun muut Zoloftit. Joka kerta näiden käyttö on johtanut hypomaniaan, eli rahaa palaa ja kieli laulaa, ruoka ei maistu eikä uni. Sitten taas herää jonakin aamuna niin masiksessa, että ei kättä jaksais heilauttaa. Tyypillistä on myös, että saman vuorokauden aikana kuljetaan taivaasta helvettiin ja päinvastoin.
Yks lääkäri sanoi kerran mulle tunnin kuunneltuaan, että persoonallisuustyyppini on bipolaarinen. Tämä on jäänyt takaraivoon. Olen mm. täältä netistä yrittänyt lueskella aiheesta. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yritän itse kontrolloida oireita. En ole muuta keksinyt kuin että yritän pitää mahdollisimman säännölliset elämäntavat. Kun ei nukuta, yritän ainakin levätä. Kaikessa tekemisessäni pysähdyn välillä ja mietin, että onko tämän nyt ihan normaali tahti vai meneekö liian lujaa. Vuosien varrella liian luja meneminen on ilmennyt mm. liian paljona työntekona (työnarkomania).
Raha-asioissa yritän pitää jonkinlaista säännöstöä, välttää luottokorttien käyttöä. Minulla on mm. pankkitili, joka sallii vain kolme tililtäottoa vuodessa.
Luokittelen itse oman tilani lievänpuoleiseksi, mutta varmuuden vuoksi pöytälaatikossa on aina Diapameja. Otan puolikkaan, kun huomaan esim. työmatkalla ja ruokakaupassa ihmiset vaikuttavat tosi tyhmiltä ja hitailta ja meikämannelta on palaa päre ihan pikkuasioista. Silloin on viisasta ottaa jarrua. Aika vähän menee, kun viime helmikuusta on kulunut 5 mg:n pameja alle 20 kpl.
Pameissa on myös se vika, että vähänkin suurempi annostus (minun reseptissäni lukee 1-3 tabl 1-3 krt/vrk - järkyttävää!!!) vie humauksessa aallonpohjalle.
Masislääkkeet aiheuttivat minulle hypomanian lisäksi kummallisia lihasnykäyksiä raajoissa, joten heitin ne mäkeen (lopetin muuten kertaheitolla!), enkä suostu enää syömään. Lisäksi olo ei ollut lainkaan "onnelllinen", vaan tasaisen halju ja vittuuntunut.
Yleinen neuvo bipolaareille on myös, että vertaisryhmästä saattaisi olla apua. Periaatteessa kammoksun jo sanaakin vertaisryhmä, mutta jos löytäisi samanhenkistä seuraa niin voisihan siinä olla itua...
Tosin luonteeseeni myös kuuluu, että olen erittäin vaativa, sekä itseni että muiden ihmisten suhteen.
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,32,660,546,570,868,9171,6507,6516
Tos ois testi sivun ala reunassA , vastaukset sivun puolivälis.
Mikähän testi se noin määrittelee, että sylkit pitäis kestää kuukausia.
Meitä on monenlaisia.
Mahdollista on kyllä myös, että jos syöt SSRI lääkettä se aiheuttaa maaniset jaksot.
Oli niin tai näin, mene uudelleen lääkäriin ja vaadi että sinut otetaan vakavasti.
Asiantuntija en ole muuten kuin omien kokemusteni ja lukemieni tekstien perusteella, mutta mielestäni olet selkeästi maanis-depressiivinen persoona, kuten minäkin. Itselläni tosin tuo maanisuus ei tule kovinkaan voimakkaana, vaan lähinnä hypona, mutta syklisyys on samaa..
Sinällään sairauden nimikkeellä ei kai kauheasti ole väliä, mutta vääriä lääkkeitä voi tuollaisessa tapauksessa saada. Eli varmaan masennuslääkkeet ( jos niitä on ) kannattaa vaihtaa mielialantasaajiin.
Tsemii!!
Olen syönyt Efexoria masennukseen sellaisen vuoden.
Minulle lääkäri sanoi että hyvin paljon on kaksisuuntaisen oireita, vaikkei minullakaan ole pitkiä syklejä. Viikoista minuutteihin vaihtelee, useasti päivässä joskus vaihtuu mikä kyllä rassaa. Se ei ole pelkää masennusta silloin. Minulla vaihteluihin vaikuttaa epävakaa persoona lisänä eikä diagnoosia kannata kuulema jäädä tuijottelemaan, kunhan oppii elämään itsensä kanssa niin että toimeen tulee. Väärällä diagnoosilla tosin saattaa syödä ihan vääränlaisia lääkkeitä. Itse syön Seroquelia pieniä annoksia että nukun öisin mutta muuta lääkitystä ei ole. Masennuskaudet on vaikeampia kuin mielialan nousut. En pahemmin soittele kellekän enkä tuhlaa hirveästi rahaa, lähinnä keskittymiskyky menee täysin ja höpötän suu vaahdossa jotain ihmejuttuja lähes tuntemattomillekin. Kannattaa kysäistä vaikka joltakulta toiselta lääkäriltä jos mahdollista. Väärästä lääkehoidosta ei ole välttämättä hyötyä, voi olla haittaa jopa.
Oli pakko nyt vaan kysäistä, että mikäs ihme lääkäri sulle on diagnoosin antanut? Itsellä on just tuommoinen sekamuotoinen, nopeasti vaihteleva maanisdepressiivisyys. Kestihän se aikansa saada oikea diagnoosi, mutta se on tosi tärkeää oikean lääkityksen kannalta.
Itse olen saanut hiukkasen apua Lamictalista, se aika tehokkaasti estää aallonpohjat ja -huiput. Eräs sukulaiseni taasen syö Abilifya ja suht tasaisesti hänelläkin nyt menee.
Mielenterveystoimiston psykologin ja psykiatrin luona tulee rampattua ihan lääkityksenkin takia. Kun oikein rajusti mielialat joskus vaihtelee lääkityksestä huolimatta, on hyvä olla joku taho, josta saa aina apua.
Ettet nyt kumminkin voisi mennä jollekin toiselle psykiatrille?
ollessa tuon diagnoosin sain. Eikös niitten siellä pitäs ammattilaisia olla?
Olen kyllä miettinyt, josko pitäisi yksityiselle ihan mennä. Tuntuu ettei tuolla edes otettu tosissaan.
tollasii ne lääkärit suomesssa just on voi pee sentään! mäki olin psykiatrisella osastolla kuukauden viime vuonna ja nyt vasta tänä kesänä ne otti mut tosissaan ja anto lääkkeet tähän.. pitääkö yrittää itsaria ennen kuin saa apua!! ihme maa suomi!!
Mulla kaikki alkoi pikkuhiljaa synnytksen jälkeen (tai sen verran ainakin muistan). Ensin olin muksun jälkeen masentunut, toimin kuitenkin kuin kone ja piiskasin itseäni oikein toden teolla. Töihin palattuani olin jo ihan duracellpupu. Tein töitä ohan hulluna ja mikään ei ollut mahdotonta. Rahaa käytin aika paljon vaikka samalla tuli säästettyäkin hieman. Siinä sitten meni miehen säästämät autorahat pikkuhiljaa :-/. Sitten masennus tuli ihan yllättäin ja tipuin aivan pohjalle. Itsetuhoajatukset tuli mieleen ja olin ihan riekaleina. Sain lääkkeeksi remeronia joka sitten kuukauden käytön jälkeen nosti mut taas maan pinnalle. Suunnittelin toista lasta ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Sitten vajosin taas uudelleen ja jouduin tutkimuksiin psykiatrian poliklinikalle. Mulle tehtiin se mdq-testi ja sain pisteiksi 11/13. Sen jälkeen kun söin taas masennukseen seroniliä alkoi taas mennä lujaa. Olin uskoton miehelleni ja hain hänestä avioeroa. Muutin pois kotoa viikon päästä päätöksestäni. Olin kuukauden poissa ja olin taas masennuksessa. Söin kyllä silloin jo tasaaviakin. Seronil jäi pois. Katumus tuli ja itkin itseni täysin uuvuksiin. Mietin itsemurhaa jos mieheni ei ottaisi minua takaisin ja yritin viillellä itseäni. Mieheni lopulta otti minut takaisin, mutta masennuin uudelleen ja vasta jouluksi pääsin jaloilleni. Alkuvuodesta alkoi taas mennä lujaa. Kiertelin erään bändin keikoilla kaverini kanssa ja olin uskoton jälleen miehelleni. Minulla oli jonkinmoinen suhde bändin solistin kanssa. Sitä kesti jonkun aikaa. Tuntui hyvältä olla haluttu ja se tuotti suurta mielihyvää. Sitten taas tuli masennus. Kaduin tekoani suuresti ja otin riskin ja tunnustin miehelleni sen, mutta ihme kyllä liittomme jatkuu vielä! Sitten tuli aika kun piti mennä töihinkin takaisin, mutta kuukauden innostuksen jälkeen masennuin juuri ennen kuin vuoroni olisivat alkaneet ja loma jatkui. Sen jälkeen sain pidemmän loman joka jatkuu toistaiseksi joulukuun puoleenväliin asti. Tässä välillä on ollut muutamien päivien ja viikonkin hyviä jaksoja ja muuten on ollut lääkkeistä huolimatta masennusta. Taas on huonot fiiliksen ja välillä viistetään pohjamutia myöten. Kuitenkin välillä samankin päivän aikana olo voi hetkeksi kohentua. Nukuttua tulee paljon ja ruokahalu on huono, pinna on kireällä, ahdistaa ja rauhottavia menee melkeimpä päivittäin 2-3 tabun kerta-annoksina. Mulla on b-lausunnossa todettu 1-tyypin bipo koska se käsittää myös sekamuotosen. Nyt taitaa olla se sekamuotoinen. Miksi muuten suunnittelisin itsemurhaa miettien poikani huoneen uudelleen sisustamista!!! Välillä raha-asiatkin unohtuu. Lopputulos on aina lamaantuminen. Joten vastaus kysymykseesi on, että kaksisuuntaisessa mielialojenvaihtelujen sykli voi olla todella nopeakin. Ei tarvita välttämättä kuukausia tai viikkoja. Normaalisti alakuloinen ihminen ei ajattele itsemurhaa tai ole todella ahdistunut. Ihminen voi olla iloinen muutenkin vain, mutta siinäkin voi olla pienempiäkin ylilyöntejä. Lääkärille kannattaa tehdä tarkalleen selväksi omat tuntemukset jo ihan sen takia, että saa oikeat lääkkeet. Minulla vielä lääkitys on hakusessa, sillä syön tällä hetkellä deprakinea 1200mg, 1mg risperdalia, 200mg lamictalia päivässä, mutta silti oireiluni on sekamuotoista. Onneksi syklit ovat lyhentyneet, mutta se ei tarkoita, että elämä olisi yhtään sen helpompaa. Osastoa minulle jatkuvasti suositellaan, mutta en ole lämmennyt ajatukselle vaikka tiedän, että se olisi hyödyksi. Yksityinen on nyt yksi vaihtoehto. Käyn kerran viikossa terapiassa psykiatrian poliklinikalla josta on ainakin sen verran hyötyä, että saa asiat pois kaihertamasta mieltä. Kannattaa todellakin yrittää pyrkiä tavalla tai toisella oikeanlaiseen hoitoon. Minulla kesti n. 3kk ennen kuin pääsin terveyskeskuksen psykologilta oikein kunnon psykologille terapiaan. Vastaus kysymykseesi on, että todennäköisesti vaivaasi siis vähäteltiin. Kannattaa kokeilla yksityisen kautta. Kannattaa ottaa selvää myös kelan korvauksista. Jos sinulla todetaan kaksisuuntainen saat lääkkeistä erityiskorvattavuuden ja muutenkin lääkitys osataan täsmentää. Tässä tuli myös pälätettyä oma tarinakin.
Ihmettelin jo, että olenko itse mennyt kirjoittamaan tuon kirjoittamasi tarinan. Helpotus oli aikamoinen, kun se olitkin sinä, nimin Bipo. Etten siis kirjoittanut jotain tietämättäni. Huh.
Tarinasi oli oikein pelottavan samanlainen kuin minun, siksi oli pakko kommentoida. Itse jouduin osatohoitoon 2kk:ksi ja työnarkomaani kun olen, työt kiellettiin kokonaan jatkossakin. Jotkut ei kuulemma vaan koskaan opi tekemään töitä niin, että pysyis kohtuudessa.
En sairastumiseni jälkeen ole töihin sitten mennytkään, määräaikaiseläkkeellä olen ja hyvä niin. Lapsia on kaksi, jo murkkuikäisiä ja mies on aina pysynyt vierellä,käsittämätöntä eikö?
En aikoinani tajunnut, kuinkn paljon lapseen vaikuttaa äidin sekoaminen, mutta vasta nyt keräämme noiden aikojen satoa. Toivon täydestä sydämestäni, ettet vielä edes haaveile töihin menosta, alamäki alkaa taatusti uudelleen.
Vasta nyt, kun pystyn vähän vapaammin hengittämään ja selvittelemään hataria muistoja menneestä, olen tajunnut miten paljon perhe mua rakastaa. Niinpä olen päättänyt, että jos töihin meneminen saa minut aina putoamaan itsetuhon raiteille, en enää töihin mene. En enää pystyisi saattamaan perheen elämää sellaiseen kriisiin, kuin aiemmin. Miten sun olo tänään?
Kyllä sitä tänäänkin tuli herättyä. Mitä eilisilta meni ahdistuksen ja panikoimisen merkeissä :-/. Kärsin myös paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta sekä oksemtamisen- ja sairastumisen pelosta. Onko sulla jotain muuta mikä rajoittaa elämää? Mulla yllättäin kaikkiin kohtauksiin ja ahdistukseen liittyy pahoinvointi eli juuri ne mitä pelkään eniten. Ja rauhottavia tuntuu taas menevän ku karkkia :-/... Pelkään kyllä tosi paljon ajatusta töihinmenosta kun tuntuu, että tämä ei hellitä lainkaan. Taas kun on mieli maassa, ruoka ei maistu ja unta riirrää kellon ympäri niin eipä sitä valoa siellä tunnelin päässä kauheasti ole. Vaikka tosin niitä yhtäkkisiä pieni pompsahsuksia tulee, mutta sitten kaikki jääkin taas keskeneräiseksi kun taas vaivutaan pohjalle. Kaikki mun ympärillä puhuu osastosta, mutta se pelottaa mua tosi paljon. Mun psykologi puhuu niiden tiimissä tästä mun tapauksesta tarkemmin niin sitten ensi maanantaina tiedän paremmin missä mennään. Tosiaankin kun kun mainitsit tuosta toisten reagoinnista sairaiteen eli kuitenkin sitä rakkautta riittää niin se on tosiaankin uskomatonta miten muut kestävät sen paineen alla. Meillä mies ottaa aika pitkälti lapsesta vastuun. Varsinkin kun olen masentunut. Se on hänelle todella rankkaa kun pitäisi vielä käydä töissäkin. Eli toisin sanoen yksin en jaksaisi. Kerropa minulle oma tarinasi. On hyvä kuulla ettei ole yksin :-)!
Täytyy tätä mun tarinaa lyhentää rankalla kädellä, mut suurinpiirtein näin.
Nuoresta asti oon ollu kova paiskimaan töitä, mutta aina on ollut ongelmana tajuta oman jaksamisen rajat. En vaan pystynyt sanomaan työnjohtajalle ei, vaikka olin jo ihan loppu.
Lapset oli vielä ihan pieniä, kun tuli työnteossa seinä vastaan. 10 tuntisia päiviä, viikonloput tein myös, kun piti taloa maksaa. Minä yöt töissä, mies päivät. Töissä tapahtui sitten se syrjähyppäyskin ja avioeroa suunniteltiin. Paperit laitettiin menemään, kunnes mä romahdin täysin.
Seuraavat 2kk kului pakkohoidossa, yritin saada itteni hengiltä joka käänteessä ja joitain öitä makailin ranteet ommeltuna lepositeissä. Ja silti vaan päässä säilyi huoli, koska pääsis töihin!
No, kotiutuminen aloitettiin hiljalleen, ensin tunti sitten kaksi ja lopulta yksi päiväkin. Lopullinen kotiutus oli tosi rankkaa, kun ei kotona voinut koko ajan nukkua ja lapset hyppeli innoissaan ympärillä.
Sitten tuli joitain uusia romahduksia, oli avoin lähete sairaalaan, pääsisin heti jos tarve tulis. Se tieto rauhoitti, sairaalaan en enää mennyt ja pikkuhiljaa löytyi oikea lääkityskin. Pari vuotta meni tässä romahduksesta toiseen raahautuessa ja nyt olen jo hiljalleen tottunut ajatukseen kotiäitiydestä. Se on siis virallinen status, epävirallisesti olen sairaseläkkeellä, enkä seuraavaan viiteen vuoteen edes ajattele töitä.
Ihan tarpeeksi vie voimia tämä arjessa selviäminen ja voi perkele tätä huonoa omaatuntoa, se ei jätä rauhaan. Mies on niin kiltti ja ymmärtäväinen, käy töissä ja kotiin tultua kysyy, miten mun päivä on sujunut. Siis eihän mun päivissä tapahdu MITÄÄN, samaa hulluutta päivästä toiseen.
Ollaan mun miehen kanssa sovittu, että mä oon kotona ja yritän pysyä hengissä. Lapset oli aluksi päivähoidossa, kun musta ei ollut hoitajaksi. Nyt ovat jo koulussa, eivät siis tarvitse jatkuvaa huolenpitoa ja kouluasioissa auttaminen viekin kaikki mun liikenevät voimavarat. Mutta lapset ja mun mies on ainoat asiat jotka mut pitää hengissä. Enkä mä vieläkään tajua, miksi ne musta välittää, mutta sellaista se rakkaus mun psykiatrin mielestä on. Ei sitä voi järjellä selittää. Ja nyt kaffelle! Kerrotko muuten maanantaina mitä päättivät? Äläkä sitä sairaalaa pelkää, siitä on joko apua tai ei, mutta kannattaa yrittää. Eihän meidänlaisilla ole paljoa menetettävänäkään. Eller?
Hurja tarina sulla. Itsemurhaa en ole yrittänyt, mutta rauhottavat ovat välillä olleet houkuttava vaihtoehto siellä hyllyn päällä. Liikuttavan liki oli silloin kun romahdin täysin kun olin kuukauden miehestäni erossa. Välillä ajatus siitä, että hiljalleen nukkuu pois olisi niin helppoa. Tää eläminen on niin rankkaa välillä. Tänään on ollut vähän helpompi päivä. Taas tuli vähän "ahdisteltua" kaupoissa ja vähän panikotua tapettiostoksilla. Jäi sieltä sentään käteen pojalle kengät ja tapettia joten hoidin homman jokseenkin kunnialla kotiin :-). Nyt sitä taas on rauhoittunu ja pitäis varmaan tehdäkin jotain kun viimeaikoina on tuolla pohjalla viistetty ja hommia on rästissä jonkin verran. Ilmoittelen sillon maanantaina mikä on homman nimi. Pääsivätkö mihinkään tulokseen. Kuulemisiin ja hyvää viikonloppua!