Hei,
Halusin kirjottaa tänne palstalle, avuksi muille tai muuten vaan.
Tarinani on seuraavanlainen:
Noin kuutisen vuotta sitten, huolestuin pikkusiskostani (kutustaan vaikka Tiinaksi). Hän laihtui äärimmäisen paljon lyhyessä ajassa ja ei syönyt mitään. Kukaan perheen jäsenistä ei noteerannut asiaa mitenkään. Äitini oli tähän aikaan todella suuri urheiluhullu (aerobick muuta salia 5-7 kertaa viikossa). Isäni on koko elämän ollut ylipainoinne (reilusti). Äitini on niin kauan kuin muistan, katsellut itseään peilistä ja voivotellut sitä kuinka vielä pitäisi muutama kilo laihtua (mitat 164cs ja 54kg). Minä ja toinen siskoni (3 p.siskoa yhteensä) osasimme sulkea korvamme tältä ainaiselta valitukselta.
Tiina siskoni oli lähdössä vaihtoon amerikkaan vuodeksi muutaman kuukauden kuluttua ja otin itselleni tehtäväksi selvittää onko hän se joka sairastaa.
Huomasin pieniä merkkejä. Vessanpönttöön oli jätetty oksennus (jos oikeasti ei tahdo jäädä kiinni niin vessa vedetään). Kävin penkomassa siskoni huoneen ja löysin hänen repustaan kirjeen erään nuorten lehden lääkäripalstalle. Katsoin oikeudekseni avata kirjeen (tiedän, tiedän, kirjesalaisuus). Kirjeessä siskoni kertoi avoimesti anoreksiasta ja bulimiasta ja siitä kuinka hän pelkää.
Vein kirjeen äidilleni. Tästä alkoi siskoni parantuminen. Hoidimme hänelle apua heti! Sisko lähti usaan vaihtoon vuodeksi ja palasi entistä terveempänä ja punaposkisempana kuin ennen.
Äitini ei edelläänkään ole antanut minulle anteeksi sitä että avasin siskoni kirjeen. Toisin kuin kyseinen sisko on minua tuhannesti kiittänyt asiasta. Hän todellakin halusi apua.
Tässä asiassa kummastelen kuinka äitini ei voi ymmärtää, että jos en olisi kirjettä löytänyt olisi toinen vaihtoehto voinut olla-> sisko palaa kotiin usasta, ruumisarkussa.
Nyt olin kesälomalla ja tapasin nuorimmaisen siskoni (18v). Hän tuli kotiin yhtenä iltana todella sekavassa tilassa. Minä ja Tiina-siskoni otimme siskomme puhutteluun. Hän itki hetken aikaa, tärisi ja sitten kertoi, että hän on sairastanut bulimiaa puolisen vuotta. Kaikki alkoi pari vuotta sitten kun ylipainoinen isäni innostui atkinsonin dieetistä ja paahtaa siitä kuin hartaampikin uskovainen.
Nuorin siskoni asui isäni luona vuoden ja tämän aikana isäni oli aivopessyt tytön. Siskoni väittää sinisin silmin kuinka hiilihydraatit tappaa hänen. MITEN VOI OLLA?!?! Minulla olisi romaanin verran asioita jotka ennemmin tappavat hänet.
Tämä bulimia rajoitta hänen elämäänsä. Ei voi lähteä ravintolaan kanssamme ja siitä jatkamaan iltaa. Ei voi juoda viiniä, koska se sisältää hiilareita. Oksentaa 2-3kertaa viikossa.
Koitimme hänelle Tiina siskoni kanssa takoa järkeä päähän. Ei hän kuitenkaan tyhmä ole.
Toivon, että kaikki bulimikot,anorektikot jne...
Ottakaa järki käteen! Ihan oikeasti!
Miettikää miten te tuhoatte näillä sairauksilla elistönne. Se on KALLEIN lahja joka teille on annettu. TE kannatte sitä koko elämän mukananne. Minä en voi ikinä saada lapsia, joka johtunee asiasta jolle en voi mitään. Mutta ÄLKÄÄ tuhotko teidän mahdollisuuttanne siihen! Uskon, että moni teistä haluaa oman perheen joku päivä!
Pysähtykää miettimään mikä on hyväksi teille ja mikä ei! Onko teillä hyvä olo? Haluatteko oikeasti elämän pyörivän syömisen tai syömättömyyden ympärillä? Haluatteko tuhlata elämäänne kaloreiden laskemiseen tai yltiöpäiseen liikunnan harrastamiseen?
Katsokaa ympärillenne ja huomatkaa kuinka elämä oikeasti on ihanaa jos sen itselleen suo.
Se mikä ei tapa, se vahvistaa! Elämä on täynnä pettymmisiä ja epäonnistumia, mutta noustaan sieltä ylös entistäkin vahvempina. Tehdään se mitä haluamme tehdä, saavutetaan unelmat. Ei tarvitse sitten eläkkeellä jossitella.
Sairastamalla syömishäiriötä, on vaikea nauttia elämän pienistä ihanista hetkistä.
Rakastakaa itseänne semmoisina kuin olette.
Minä olen aina noudattanut mottoa: Jos minä en kelpaa jollekin sellaisena kuin olen, niin se ihminen ei ole minun arvoiseni!
Kaikki lähtee siitä, että arvostaa itseään!
Toivon kaikille paranemista!
Rakkaudella
isosisko....
Halusin kirjottaa tänne palstalle, avuksi muille tai muuten vaan.
Tarinani on seuraavanlainen:
Noin kuutisen vuotta sitten, huolestuin pikkusiskostani (kutustaan vaikka Tiinaksi). Hän laihtui äärimmäisen paljon lyhyessä ajassa ja ei syönyt mitään. Kukaan perheen jäsenistä ei noteerannut asiaa mitenkään. Äitini oli tähän aikaan todella suuri urheiluhullu (aerobick muuta salia 5-7 kertaa viikossa). Isäni on koko elämän ollut ylipainoinne (reilusti). Äitini on niin kauan kuin muistan, katsellut itseään peilistä ja voivotellut sitä kuinka vielä pitäisi muutama kilo laihtua (mitat 164cs ja 54kg). Minä ja toinen siskoni (3 p.siskoa yhteensä) osasimme sulkea korvamme tältä ainaiselta valitukselta.
Tiina siskoni oli lähdössä vaihtoon amerikkaan vuodeksi muutaman kuukauden kuluttua ja otin itselleni tehtäväksi selvittää onko hän se joka sairastaa.
Huomasin pieniä merkkejä. Vessanpönttöön oli jätetty oksennus (jos oikeasti ei tahdo jäädä kiinni niin vessa vedetään). Kävin penkomassa siskoni huoneen ja löysin hänen repustaan kirjeen erään nuorten lehden lääkäripalstalle. Katsoin oikeudekseni avata kirjeen (tiedän, tiedän, kirjesalaisuus). Kirjeessä siskoni kertoi avoimesti anoreksiasta ja bulimiasta ja siitä kuinka hän pelkää.
Vein kirjeen äidilleni. Tästä alkoi siskoni parantuminen. Hoidimme hänelle apua heti! Sisko lähti usaan vaihtoon vuodeksi ja palasi entistä terveempänä ja punaposkisempana kuin ennen.
Äitini ei edelläänkään ole antanut minulle anteeksi sitä että avasin siskoni kirjeen. Toisin kuin kyseinen sisko on minua tuhannesti kiittänyt asiasta. Hän todellakin halusi apua.
Tässä asiassa kummastelen kuinka äitini ei voi ymmärtää, että jos en olisi kirjettä löytänyt olisi toinen vaihtoehto voinut olla-> sisko palaa kotiin usasta, ruumisarkussa.
Nyt olin kesälomalla ja tapasin nuorimmaisen siskoni (18v). Hän tuli kotiin yhtenä iltana todella sekavassa tilassa. Minä ja Tiina-siskoni otimme siskomme puhutteluun. Hän itki hetken aikaa, tärisi ja sitten kertoi, että hän on sairastanut bulimiaa puolisen vuotta. Kaikki alkoi pari vuotta sitten kun ylipainoinen isäni innostui atkinsonin dieetistä ja paahtaa siitä kuin hartaampikin uskovainen.
Nuorin siskoni asui isäni luona vuoden ja tämän aikana isäni oli aivopessyt tytön. Siskoni väittää sinisin silmin kuinka hiilihydraatit tappaa hänen. MITEN VOI OLLA?!?! Minulla olisi romaanin verran asioita jotka ennemmin tappavat hänet.
Tämä bulimia rajoitta hänen elämäänsä. Ei voi lähteä ravintolaan kanssamme ja siitä jatkamaan iltaa. Ei voi juoda viiniä, koska se sisältää hiilareita. Oksentaa 2-3kertaa viikossa.
Koitimme hänelle Tiina siskoni kanssa takoa järkeä päähän. Ei hän kuitenkaan tyhmä ole.
Toivon, että kaikki bulimikot,anorektikot jne...
Ottakaa järki käteen! Ihan oikeasti!
Miettikää miten te tuhoatte näillä sairauksilla elistönne. Se on KALLEIN lahja joka teille on annettu. TE kannatte sitä koko elämän mukananne. Minä en voi ikinä saada lapsia, joka johtunee asiasta jolle en voi mitään. Mutta ÄLKÄÄ tuhotko teidän mahdollisuuttanne siihen! Uskon, että moni teistä haluaa oman perheen joku päivä!
Pysähtykää miettimään mikä on hyväksi teille ja mikä ei! Onko teillä hyvä olo? Haluatteko oikeasti elämän pyörivän syömisen tai syömättömyyden ympärillä? Haluatteko tuhlata elämäänne kaloreiden laskemiseen tai yltiöpäiseen liikunnan harrastamiseen?
Katsokaa ympärillenne ja huomatkaa kuinka elämä oikeasti on ihanaa jos sen itselleen suo.
Se mikä ei tapa, se vahvistaa! Elämä on täynnä pettymmisiä ja epäonnistumia, mutta noustaan sieltä ylös entistäkin vahvempina. Tehdään se mitä haluamme tehdä, saavutetaan unelmat. Ei tarvitse sitten eläkkeellä jossitella.
Sairastamalla syömishäiriötä, on vaikea nauttia elämän pienistä ihanista hetkistä.
Rakastakaa itseänne semmoisina kuin olette.
Minä olen aina noudattanut mottoa: Jos minä en kelpaa jollekin sellaisena kuin olen, niin se ihminen ei ole minun arvoiseni!
Kaikki lähtee siitä, että arvostaa itseään!
Toivon kaikille paranemista!
Rakkaudella
isosisko....
Vastaukset 4
Vanhimmat
se itsensä arvostaminen kun ei tule sormia napauttamalla. Kun on ikänsä kuullut olevansa ruma ja lihava.. niin se vain iskostuu tuonne takaraivoon, eikä sitä hevillä unoha. Vaikka aikuinen olenkin ja yrittänyt ottaa järjen käteen, niin ei auta. Ei osaa arvostaa itseään niin ei osaa. Tyhmäähän tämä on, mutta ei vaan mahda mitään...
Teit kyllä oikein, kun luit kirjeen ja pelastit siskosi! Äitisi on omituinen jos ei sitä ymmärrä. Älä kuuntele häntä.
Toista on todella vaikea muuttaa, ellei hän itse halua parantua. Yritä olla tukena ja anna ymmärtää, että olet auttamassa sitten kun siskosi päättää hakea apua ja yrittää parantua.
Meillä on vain yksi elämä ja kun se loppuu, ei tule mitään jatkoaikaa. Eläkää siis hyvin.
että äitisi tuntee syyllisyyttä itse. Hän ehkä ajattelee että äitinä hänen pitäisi huomata oman lapsen sairaus, etkä sinä. Syyllisyydessän hän sitten huomauttaa että teit "periaatteessa" väärin kun avasit toisen postia. Ehkä hän selittelee itselleen että "kyllä olin sen huomannut itse ajan mittaan ennen kuin asia olisi tullut vakavasti"
Äitini on todella pinnallinen ja ulospäin kaikki pitää näyttää hyvältä. Tämän takia luulen, että suurin shokki oli se, että meidän perheeseemme on osunut syömishäiriö. Ehkä jollakin tavalla ajatteli epäonnistuneensa kasvatuksessaan.