Erosin tuossa 8kk sitten avomiehestani reilun neljan vuoden suhteen jalkeen josta yli puolet avoliitossa. Mies jatti, tein todella paljon toita etta sain itseni takaisin maanpinnalle, ja viime aikoina olen tajunnut etten enaa kaipaa takaisin suhteeseen.
Huomasin tuossa kuitenkin eron jalkeen etten pystynyt olemaan yksin. Aina oli oltava liikkeessa, hetkeakaan en pystynyt istumaan paikallani. Olin vaihdossa ja pistin sen sen piikkiin etta haluan nahda paikkoja, mutta tiesin sisimmassa etta se oli vain sita etta jos jain paikoilleni, aloin ajatella asioita ja olisi alkanut ahdistaa.
Nyt, 8kk erosta, on viimeinkin tilanne etta asun yksin. Edelleen siis solussa, mutta elan omaa elamaani eika asuintoverit sinansa sotkeudu elamaani mitenkaan. Palasin vaihdon jalkeen takaisin samaan kaupunkiin jossa ex asuu. Olen huomannut etta minua ei ahdista se, etta erosimme (onhan erosta jo aikaa ja ex jo soittelee peraan ja kun ei muuta keksi, kertoo uuden avovaimonsa vioista) vaan se etta olen yksin. En kesta olla yksin, itseni kanssa, avan ahdistun. En pysty istumaan paikallani ajatusteni kanssa. En pysty elamaan tassa hetkessa kun mietin koko ajan jotain muuta, etta saisin ajatukseni vedettya pois. En edes tieda etta pois mista. On ensimmainen kerta elamassani kun kukaan toinen ei ole siina pitamassa minusta "huolta", jonka kanssa jakaa ilot ja surut, jonka kanssa viettaa vapaailtaa ja jakaa elama. Nyt olen ihan omillani, ja kaikki sanovat etta tasta pitaisi nauttia, mutta...... Tassa eron jalkeen minulla oli pari yhdenyon juttua, yksi pidempi ei-vakava tapailu ja yksi suhteen alku, johon aloin luottaa ja se sitten kaatui yllattaen miehen muuttaessa mielensa. Tuntuu etten pysty luottamaan keneenkaan enaa, en yksinkertaisesti pysty, minulla on leikitty viime aikoina ihan liikaa. Mutta miksen osaa olla yksinkaan?
Sekavaa, mutta jos joku tajuaisi tilanteen.. :)
Huomasin tuossa kuitenkin eron jalkeen etten pystynyt olemaan yksin. Aina oli oltava liikkeessa, hetkeakaan en pystynyt istumaan paikallani. Olin vaihdossa ja pistin sen sen piikkiin etta haluan nahda paikkoja, mutta tiesin sisimmassa etta se oli vain sita etta jos jain paikoilleni, aloin ajatella asioita ja olisi alkanut ahdistaa.
Nyt, 8kk erosta, on viimeinkin tilanne etta asun yksin. Edelleen siis solussa, mutta elan omaa elamaani eika asuintoverit sinansa sotkeudu elamaani mitenkaan. Palasin vaihdon jalkeen takaisin samaan kaupunkiin jossa ex asuu. Olen huomannut etta minua ei ahdista se, etta erosimme (onhan erosta jo aikaa ja ex jo soittelee peraan ja kun ei muuta keksi, kertoo uuden avovaimonsa vioista) vaan se etta olen yksin. En kesta olla yksin, itseni kanssa, avan ahdistun. En pysty istumaan paikallani ajatusteni kanssa. En pysty elamaan tassa hetkessa kun mietin koko ajan jotain muuta, etta saisin ajatukseni vedettya pois. En edes tieda etta pois mista. On ensimmainen kerta elamassani kun kukaan toinen ei ole siina pitamassa minusta "huolta", jonka kanssa jakaa ilot ja surut, jonka kanssa viettaa vapaailtaa ja jakaa elama. Nyt olen ihan omillani, ja kaikki sanovat etta tasta pitaisi nauttia, mutta...... Tassa eron jalkeen minulla oli pari yhdenyon juttua, yksi pidempi ei-vakava tapailu ja yksi suhteen alku, johon aloin luottaa ja se sitten kaatui yllattaen miehen muuttaessa mielensa. Tuntuu etten pysty luottamaan keneenkaan enaa, en yksinkertaisesti pysty, minulla on leikitty viime aikoina ihan liikaa. Mutta miksen osaa olla yksinkaan?
Sekavaa, mutta jos joku tajuaisi tilanteen.. :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
kävelylle yksin
vaikka jokin vaellus tai jokin, jossa ei näe ollenkaan muita ihmisiä. sitten pysähdyt katselemaan maisemaa ja kohtaamaan itsesi. jos alkaa ahdistaa liikaa, jatka matkaa. kun tuntuu siltä, pysähdy. ja toista sama. myös vaeltaessa voit pohtia itseäsi. aika kuluu kuin siivillä. on kuitenkin hyvin tärkeää että ketään muita ei ole näkyvissä. ei ristin sielua. pitää olla sellainen fiilis että jos nyt kaadun ja taitan nilkkani, enkä pääse eteenpäin, jään tänne kuolemaan. silloin on todella yksin itsensä ja ajatustensa kanssa. silloin ne ovat kirkkaimmillaan. kuvittele ettei maailmassa ole muita ihmisiä.
että se on sinun maailmasi jossa kaikki muut ovat vain vierailemassa.
hyvä neuvo sillä itse olen kanssa lähtenyt kävelemään yksin ja se todella rauhottaa,kotiin on hyvä palata sen jälkeen.
Suosittelen ja itsekkin eronneena tiedän miten vaikeaa on tottua yksin elämiseen.
Mutta kaikista parasta on todella olla itsensä kanssa ja näin se onnistuu kun lähtee kävelylle ja yksin!