Minkä ikäisenä huomasit, että haluaisit olla toista sukupuolta?
Millainen oli samastumisesi omaa sukupuolta olevaan vanhempaan kun oli 3-12v?
Millainen oli samastumisesi omaa sukupuolta olevaan vanhempaan kun oli 3-12v?
milloin tunnistit olevasi
trans?
172186
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Siinä neljän-viiden ikäisenä. Ja kerroin tyhmänä vanhemmilleni. Selkäsaunan jälkeen opin että asia on tabu.
Minä koin tyttöyteni vahvasti varhaismurrosiässä kun hormonitoiminta alkoi heräillä. Siihen saakka elämä oli melko neutraalia, eikä varsinaista samaistumista tuntenut kumpaankaan vanhempaan.
Kyllähän sitä jo itsensä tunnisti todella nuorena, ettei oma fyysinen ulkomuoto tuntunut omakseen (4-6v.),mutta silloin sitä ei osannut vielä pukea sanoiksi. Eikä muutenkaan puhunut muille, koska kuvittelin olevani 'viallinen'.
Mitä tuohon seuraavaan kysymykseen tulee..
Herätti vastakysymyksen, että tarkoititko silloista ns. väärää sukupuolta olevan (eli minä menneisyydessäni naisen vartalon omaava..yök) vanhempaan?
Huomasin olevani henkisesti toista sukupuolta n. 12-vuotiaana, mutta vasta 16-vuotiaana hahmotin tilanteen tarkemmin.
Jos tarkoitat äitiä (sama fyysinen sukupuoli kuin minulla) niin hän on ollut ja tulee olemaan se kaikkein paras vanhempi. Äiti-"tytär"-suhde ei ollut aivan samankaltainen kuin muilla, sillä olin enemmänkin 'isän tyttö' ne vähäiset vuodet, jotka hän pystyi perheessämme olemaan. Tosin roolimallia isästäni en saanut ja perheen vanhimpana lapsena en voinut siis hankkia sitä myöskään isosiskosta/-veljestä, mutta varttuttuani saman pihan poikien kanssa en edes tuntenut tarvitsevani ketään, josta ottaa "mallia".
En koskaan halunut olla toista sukupuolta vaan koin silloisen sukupuoleni vääräksi, joten korjautin fyysisen ulkomuotoni niin, että koin itseni ehjäksi siltä osin.
Lapsi oppii tunnistamaan itsensä sen mukaan miten häntä kohdellaan lähi-ihmisten taholta ja millaista hoivaamista hän saa.
Lisäksi lapsi itse järkeilee mikä on sopivaa ja tekee ajatuksissaan johtopäätöksiä ("en halua kasvaa oman sukupuolen edustajien kaltaiseksi", "ei ole turvallista olla nainen", "olisi helpompaa olla mies").
Jos suhde omaa sukupuolta olevaan vanhempaan on turvallinen, läheinen lapselle ei muodostu ongelmaksi sukupuolensa kokeminen. Siksi transseksuaalisuus on häiriö kehityksessä.
että jos samaan sukupuolta olevaan vanhempaan suhde on epävakaa niin silloin muodostuu ongelma jne. Silloinhan meitä olisi huomattavasti enemmän maailmassa jotka VAIHTAISIVAT sukupuoltaan.
Toisaalta taas hetken mietittyäni voin hyvinkin yhtyä ajattelutapaasi. Minulla kun pirun hyvä suhde isääni, kaipa sitten siksi halusin olla samanlainen kuin hän. (tosin tuo oli kyllä pelkkä heitto, sillä tiedän itseni ja sen että syyt korjaukseen ovat ihan toisaalla kuin näissä mainituissa syissä).
Entäs minkälaiseksi lapsi kokee itsensä silloin kun hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on mennyt kuin 'heittopussi'. Ei vanhempia, ehkä toinen (vaikkapa äiti), isät vaihtuu tiheään taikka toisinpäin???????
Aina voidaan kierrellä ja kaarrella asioiden eri laidoilla. Jokaisella olkoon oma käsityksensä ja annetaan mahdollisuus jokaisen elää onnellista elämää.
Tämän sosiaalisen kehityksen teorian kannattajat argumentoivat peilaten sukupuolta stereotyyppisiin rooleihin. Aivan kuten joku täällä sanoikin, perhemuodot vaihtelevat voimakkaasti ja siten heteronormatiivinen, biologiseen vanhemmuuteen perustuva malli saattaa jopa jäädä vähemmistöön paikka paikoin. On yksinhuoltajia, uusperheitä, adoptioperheitä ja samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä. Perheitä on siis hyvin moninaisia.
Kummisetäni ei ole koskaan hyväksynyt minua transsukupuolisena. Hän sanoi äidilleni että olen pilallekasvatettu. Hän itse olisi halunnut poikaa ja saikin 3 fiksua tytärtä. Näistä 2 akateemista ja yksi tohtori. Käsitykseni mukaan hän ei kykene tuntemaan heistä ylpeyttä siksi että he ovat naisia.
Tämänkaltaisten ihmisten mielissä on olemassa kaksi dikotomista ryhmää, pojat ja tytöt. Kummatkin pitää kasvattaa omassa roolissaan. Ei sis voi olla luonnon vaihtelua puhumattakaan että joku kasvatettavista tuntisikin itsensä sisäsyntyisesti joksikin muuksi kuin mihin on syntynyt. Ei se ole näille mahdollista. On vain heteronormatiivinen malli, johon ihmisten pitäisi sopia ja johon ihmiset pitäisi kasvattaa.
Lapsi oppii tunnistamaan itsensä siitä, että on olemassa ympärillä rakastavia vanhempia ja aikuisia. Näin lapsi alkaa hahmottaa itsensä erilliseksi äidistään.
Väärän sukupuolen kokemukset alkavat viimeistään siinä vaiheessa kun lapsi kohtaa heteronormatiivisen pakkopaidan. Siinä vaiheessa kun roolit alkavat rajoittaa lapsen oikeutta olla oma itsensä. Itse sain kasvaa lapsuuteni pitkälle sukupuolettomana, vaikeudet alkoivat koulussa 3. luokalla kansakoulua kun sukupuolet eroteltiin. Haaveilin tuolloin että jumpparyhmien välissä olisi leikkaussali ja että pääsisin tyttöjen ryhmään. Perheessämme ei ollut yhtään tyttöä, jolle olisin voinut olla kateellinen. Minulla on vain veli. Sen sijaan olisin halunnut olla kuin serkkutyttö.
Tuo hereronormatiivinen pakkopaita on vainonnut minua näihin päiviin saakka. Nyt tiedän sen suureksi kidutuslaitteeksi, josta olen vihdoin vapaa.
Usein tähän heteronormatiiviseen malliin sotketaan vielä uskonto. Eräs vanha pappi sanoi että transsukupuolisuus on niitä lopunajan hairahduksia, osoitus tapain turmelluksesta ja luopumisesta. Että lopunajan merkki.
Siihen samaan nippuun varmaan menevät uusperheet, samaa sukupuolta olevat jne.
On viheliäistä käyttää armon evankeliumia sitä itseään vastaan. Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita toista lopunajan enteeksi. Nykyään osataan vain nähdä maailma hyvin moninaisempana kuin ennen. Mutta ehkä tuo heteronormatiivisuus on osa porton (antikristillinen kirkko) liturgiaa. Syyllistetään erilaisuus.
En saanut viestistäsi oikein selvää, että tarkoititko samalla vanhemman sukupuolella henkistä sukupuoltani vai biologista, mutta vastaan silti.
Henkiseltä taholta katsottuna nykypäivänä minulla on vain huonoja ajatuksia näistä kuuluisista "Isä"-henkilöistä, joita elämäni varrella on virallisesti ollut kaksi. Biologisen isäni tunsin kakarana sellaiset 8 vuotta ja sitten tuli avioero. Vaikka isäni ei pahaa minulle tehnytkään hän silti purkasi pahaa oloansa (mielenterveydellisiä ongelmia/narkkari/alkoholisti) äiteeni väkivallalla ja henkisesti vahingoittamalla (esim. sanomalla, ettei äite kelpaa kenellekään yms.).
Avioeron jälkeen tapahtui samantapainen asia, ennen niin rehti mies meni naimisiin äiteni kanssa ja vuotta avioitumisen jälkeen oltiin huomattu jo monesti, että mies on juoppo ja väkivaltainen eli avioeroon taas päädyttiin.
Äitini ei koskaan ole satuttanut minua, ellei niitä tavanomaisia kuritustoimia oteta laskuun (esim. tukkapöllö). Yksinhuoltajana ollessaan hän jaksoi huolehtia kolmesta lapsesta ja käydä töissä, kumpikaan "Isä"-mallini ei niin tehnyt. Äitini on ollut aina elämässä se yksi tärkeimmistä ihmisistä juuri sen vuoksi, koska hän on tehnyt niin paljon meidän lasten eteen ja osoittanut siten oikeasti meitä rakastavansa.
"Jos suhde omaa sukupuolta olevaan vanhempaan on turvallinen, läheinen lapselle ei muodostu ongelmaksi sukupuolensa kokeminen."
Eli siis kertomani perusteella toivoisin, että huomaat etten voisi enää vähääkään välittää siitä, mitä nämä 'Isäni' ovat niin henkilöinä kuin miehinäkin. Jos tuon mukaan mentäisiin niin silloinhan minun pitäisi olla nainen äitini tavoin, sillä mielestäni äiti niin naisena kuin äitinä on voimakas ja viisas ihminen sekä on osannut osoittaa rakkautensa meitä lapsia kohtaan monta sataa kertaa paremmin kuin kukaan muu.
En kuitenkaan nainen ole kuin fyysisesti, henkisesti olen 110% mies. Vaikka miehiä olen oppinut inhoamaan sen vuoksi mitä he perheelleni ovat tehneet ei se silti tarkoita, että minä olisin samanlainen mies kuin he.
"Lisäksi lapsi itse järkeilee mikä on sopivaa ja tekee ajatuksissaan johtopäätöksiä ("en halua kasvaa oman sukupuolen edustajien kaltaiseksi", "ei ole turvallista olla nainen", "olisi helpompaa olla mies")."
Kohdallani tämä ei täsmää. Siinä vaiheessa kun "löysin" transsukupuolisuuteni nuoruudessa, en tällaisia asioita ajatellut. Kotiolot oli hyvät, eikä siinä suhteessa ollut mitään ongelmia. Vanhempani ovat eläneet jo 60 vuotta avioliitossa onnellisena, joten tältäkään osin ei ole huonoja kokemuksia. Pikemminkin päinvastoin, en olisi itse halunnut avioeroani. Kyllä nuo omat kokemiseni tyttöydestä johtui aivan muusta ja siksi olen ollut varma taustoistani aina. Tämä on myös näkynyt tutkimuksissa ja sen jälkeisessä elämässä, hommaa ei ole tarvinnut epäillä pätkääkään.
Heli, muista että kyseessä oli ERÄS ja VANHA pappi.
Jos on yksi kyydistä pudonnut kääkkä suutaan aukomassa, ei se leimaa koko instituutiota.
Itse olen kirkosta löytänyt paljon hyvääkin - nimenomaan erilaisuuden suvaitsemisessa.
>Eräs vanha pappi sanoi että transsukupuolisuus on niitä lopunajan hairahduksia, osoitus tapain turmelluksesta ja luopumisesta. Että lopunajan merkki.
Kovin kauan on noita lopun ajan merkkejä sitten ollut, kun transsukupuolisia on ollut ainakin vuosisatoja, ilmeisesti vuosituhansiakin. Vai tuleekohan lopunajan merkit siitä että nyt transsukupuolisuudesta puhutaan ja vieläpä negatiivisessa mielessä. Joskus historiassa transsukupuoliset olivat arvostettuja ihmisiä.
silloin huomasin olevani nainen ja hameen laitoin
piälle saatanan epäsikiö
Muistan hämärästi, että ennen kouluun menoa kokeilin salaa öidin alusasuja. Erikoisesti ihastuin suureen, ilmavaan ja kauniisti laskostettuun alushameeseen.
Seurasin usein salaa äidin puketumista ja opin laittamaan sukkanauhat kiinni. (se oli sitä aikaa).
Sitten tuli jaksoja jolloin en käyttänyt naisten asuja lainkaan, mutta kun sisareni vanheni ja alkoi pitään kauniimpia asuja, niin aloin käyttämään enimmäkseen hänen asujaan. Toki äidillä oli vielä upeammat liivi ja suuri määrä sukkia ja muita alusasuja. Serkkujen luona lainasinusein serkkujeni ihania asuja salaa.
Ssitten aloin vaihtamaan naisten alusasut ylleni ennen kouluun meno aamuisin ja näin minulla oli lähes joka pöivä naisten alusasut ylläni, paitsi voimistelupäivinä. Lopulta jäin kiinni asiasta sisarelleni ja häpeän sijaan sainkin hänestä liittolaisen, joka on auttanut minua myöhempinä vuosina useinkin. Myös hänen miehensä tietää asiasta ja on hyvin ymmärtäväinen. Minulla on ehkä ollut enemmän tuuria kuin monella muulla.
Kun olin 17 juuri täyttänyt ja oli ekaa kertaa seurustelusuhde pojan kanssa (mikä kesti viikon ja jo sinä aikana mun ihastumiseni poikaan oli kadonnut kokonaan, mietin että mihin ihastuin: tyyppiin vai siihen että se oli mies? Ihailinko kenties sitä sen takia? Vai jokin muu syy?) Aika pian sen jälkeen homma avautui mulle.
Sitä ennen olin mielestäni ollut ihan tavallinen pentu. Joskus poikamainen, joskus tyttömäinen. Huolestuttaa tämän seikan takia kun tuntuu siltä että jokainen ts on tiennyt penikasta saakka mitä sukupuolta ne on. Mulle ei tullu koskaan mieleenkään että saattaisin olla jotain muuta mitä muut sano mun olevan (en koskaan epäillyt sukupuoltani enkä seksuaalista suuntautumistani mutta tuli sen suhteen myös yllätys), mutta mikä selittäisi sitten tän tilan missä nyt oon? Mulla meni tosi hyvin tuona aikana kun tajusin olevani transsukupuolinen ja sitä ennenkin, joten mistään pakenemisesta toiseen sukupuoleen ei voi olla kyse. Olen harkinnut että olisiko tämä transvestismia, mutta pelkästä pukeutumisesta ei ole kyse. Tunnen itseni ihan mieheksi, tosin epäilen joskus, mutta kun ajattelen että haluanko elää rintojen ja pillun kanssa koko loppuelämäni ajan niin en todellakaan! En halua että minua tytötellään, haluan viettää normaalia miehen elämää (sitä samaa mitä nytkin, mutta ehkä enemmän miespuolisia kavereita :). Haluan parran, haluan miehekkäämmät muodot, lihaksia, karvoja, peniksen ja pallit sekä litteän rintakehän. En kuvittele muuttuvani yhtäkkiä komeaksi hormooneilla tms. (oon aina ollu aika ruma korsto :D), joten mitä tämä sitten muka voisi olla ellei transsukupuolisuutta? Mielenterveydessäkään ei luulisi olevan ongelmia sillä masennusta pahempaa ei ole ollut, ja masennuksista olen selvinnyt ja harvoin olen ollut itsetuhoinen (paitsi kuukausia sen jälkeen kun tunnistin transsukupuolisuuteni masennuin todella pahasti 1-4kuukaudeksi). Jos joku keksii mitä muuta tämä voisi olla niin otan ehdotuksia vastaan (tosiaan epäilyttää oma tila, mutta toisaalta ei yhtään). Kaksi vuotta olen piakkoin elänyt miehenä joka päivä ja miehekkäämmäksi tunnun muuttuvan mitä pidempään tässä on tätä tietä kävellyt. Ja hoitoihin olen hakeutumassakin jo.
Minkäänlaista suhdetta mulla ei oikein enää ole mun vanhempiin. En voi sanoa inhoavani niitä, enemmänkin tunnen myötätuntoa niitä kohtaan. Ei onni ja muut ihmiset oo kohdellu niitä suopeasti joten aika useasti minä ja mun sisarukset (joihin mulla on tosi hyvät välit) ollaan kärsitty jonkinsortin sortamisesta perheessä.
Ei kaikki transsukupuoliset koe lapsuudessa/nuoruudessa olevansa vastakkaista sukupuolta. Joillakin tuo kokeminen voi siirtyä hyvinkin korkeaan ikään. Jos tunnet olevasi mies, niin eiköhän tutkimukset suju hyvin. Onnea matkaan.