En tiedä onko tämä oikea palsta kirjoittaa tuntemuksistani enkä tiedä miksi tämän kirjoitan. Hätähuuto tämä ei ole mutta haluisin kuulla onko muita samanlailla tuntevia?
Päällisin puolin elämäni on ihan ok ainakin muitten silmillä katsottuna eikä itsellänikään ole valittamista. Kuitenkin aina on ollut halu kuolla tai ainakin vajota johonkin olemattomuuteen, niin kauan kuin muistan eli jostain 7-vuotiaasta saakka.
Lapsuus oli kai ihan normaali ja suht. onnellinen. Ainoa asia mistä muistan kärsineeni oli ujous ja tietynlainen herkkyys mitä en ole ikinä ilmaissut, päinvastoin peitellyt kaikin tavoin. En voi väittää ettenkö olisi ollut onnellinenkin aina välillä ja nauttinut tekemisistäni niinkuin nykyäänkin vielä, mutta... aina on on tuntunut siltä että kyllä parempi olisi kun en olisi edes olemassa. (ehkä en ole ikinä ollut onnellinen)
Viina tuli kuvioihin joskus 13v ja siitä olotilasta todella nautein useita vuosia kunnes krapulat alkoi olemaan sietämättömiä joskus 18 vuotiaana. Koulut ja perhesuhteet hoisin aina moitteettomasti eli homma oli hanskassa ja on edelleen. Ekat seurustelusuhteet ja rakastumiset olivat myös ihan hyvää aikaa, mutta aina taustalla kummitteli kaikesta luopuminen.. Tyttöystävät ovatkin ainoita ihmisiä joille olen näistä asioista puhunut.
Kerran yritin itseni tappaa muistaakseni 17v ja ainoa pelkoni oli että en kuolekaan ja muut ihmiset saavat tietää yrityksestäni, no se ei onnistunut enkä jäänyt siitä "kiinni"
Sen jälkeen en ole itseäni yrittänyt aktiivisesti tappaa muuta kuin rukoilemalla kuolemaa tai jotain vakavaa sairautta että sais vain "olla, tekemättä mitään". Ikinä en ole mitään apua hakenut koska en ole tuntenut itseäni mitenkään kovin masentuneeksi tai epäonnistuneeksi. Aina on löytynyt työtä ja rakkaita ihmisiä ja vanhemmat auttavat ja välittävät, mutta ei tunnu mulle riittävän tän maailman onnensirpaleet. Itseäni en aio tappaa mutta kuolla tekis mieli että sais olla tekemättä mitään.
Onko kohtalotovereita?
Hyvää kesää toivottaa m34
Päällisin puolin elämäni on ihan ok ainakin muitten silmillä katsottuna eikä itsellänikään ole valittamista. Kuitenkin aina on ollut halu kuolla tai ainakin vajota johonkin olemattomuuteen, niin kauan kuin muistan eli jostain 7-vuotiaasta saakka.
Lapsuus oli kai ihan normaali ja suht. onnellinen. Ainoa asia mistä muistan kärsineeni oli ujous ja tietynlainen herkkyys mitä en ole ikinä ilmaissut, päinvastoin peitellyt kaikin tavoin. En voi väittää ettenkö olisi ollut onnellinenkin aina välillä ja nauttinut tekemisistäni niinkuin nykyäänkin vielä, mutta... aina on on tuntunut siltä että kyllä parempi olisi kun en olisi edes olemassa. (ehkä en ole ikinä ollut onnellinen)
Viina tuli kuvioihin joskus 13v ja siitä olotilasta todella nautein useita vuosia kunnes krapulat alkoi olemaan sietämättömiä joskus 18 vuotiaana. Koulut ja perhesuhteet hoisin aina moitteettomasti eli homma oli hanskassa ja on edelleen. Ekat seurustelusuhteet ja rakastumiset olivat myös ihan hyvää aikaa, mutta aina taustalla kummitteli kaikesta luopuminen.. Tyttöystävät ovatkin ainoita ihmisiä joille olen näistä asioista puhunut.
Kerran yritin itseni tappaa muistaakseni 17v ja ainoa pelkoni oli että en kuolekaan ja muut ihmiset saavat tietää yrityksestäni, no se ei onnistunut enkä jäänyt siitä "kiinni"
Sen jälkeen en ole itseäni yrittänyt aktiivisesti tappaa muuta kuin rukoilemalla kuolemaa tai jotain vakavaa sairautta että sais vain "olla, tekemättä mitään". Ikinä en ole mitään apua hakenut koska en ole tuntenut itseäni mitenkään kovin masentuneeksi tai epäonnistuneeksi. Aina on löytynyt työtä ja rakkaita ihmisiä ja vanhemmat auttavat ja välittävät, mutta ei tunnu mulle riittävän tän maailman onnensirpaleet. Itseäni en aio tappaa mutta kuolla tekis mieli että sais olla tekemättä mitään.
Onko kohtalotovereita?
Hyvää kesää toivottaa m34
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siis miksi ihmeessä yrität peitellä omaa herkkyyttäsi? Tottakai elämä tuntuu tylsältä ja toivoo että olisi tekemättä mitään, kun elää ns. jonkun toisen ihmisen elämää. Mieti, minkälainen ihminen olet ja jospa vaikka lopettaisit nuo kuolema-ajatukset ja keskittyisit miettimään, mitä kivaa haluaisit oikeasti tehdä? Jos mahdollista, niin opiskele uusi ammattti? Olen samanikäinen nainen, asun yksin ja aion lähteä opiskelemaan.
Ehkä jollain tasolla samanlaisia fiilareita, mutta oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli varsin risa.
Kannattanee kokeilla masennuslääkettä?
Jos kerran kuolla haluat, niin mitä hävittävää sinulla enää on? =)
Ryhdynpä tässä heittämään vielä yleistä filosofiaa.
Ehkä nykyajan ihminen on onneton koska kaikki on liian hyvin? Ennen muinoin oli taisteltava olemassaolonsa puolesta. Nykyihminen elo on yksinkertaisesti liian helppoa? ;)
Puolan varsovan ghetoissa toisen maailmansodan aikana juutalaisten itsemurhat loppuivat kokonaan, kun ennen sotaa itsemurhia tapahtui suhteellisesti paljon enemmän muuhun kansaan nähden.
blaah....noh, anyway. Kokeile niitä lääkkeitä. Aivosi kemiat voivat olla sekaisin.
Kiitos hyvistä kommenteista. Itse oon kyllä nuo samat asiat käynyt mielessäni. Oon kyllä luonteeltani ujouden lisäksi sellainen että teen asioita joista pidän välittämättä muiden mielipiteistä ja laista kuitenkaan loukkaamatta ketään. Ei vaan tunnu riittävän mulle.
Ja jos aivoni kemiat ovat sekaisin ne ovat olleet sitä jo lapsuudesta asti eli en usko tarvitsevani mitään lääkitystä.
Ehkä asiani vain ovat liian hyvin ja tunnen tuskaa muiden epäonnisuudesta. Liikaa empatiaa;)
Välillä tosi ristiriitaista kun sanoo rakastamalleen ihmiselle että ei kannata minun varaani mitään laskea että ei mua oikeen eläminen kiinnosta yms.
Täytyis varmaan keksiä joku todella hyvä syy elellä, vaimo ja lapsikaan ei oo oikein siihen auttaneet.
On se kummallista tämä kuoleman kaipuu(elo ilman maan ja ruumiin kahleita)
En nyt ihan koko ikääni ole kuolemaa toivonut/elämää merkityksettömäksi tuntenut, ainoostaan nää viime vuodet. Lapsuus oli sitä huoletonta aikaa jonka haluais takasin, kaikki oli jotenkin valmiiks suunniteltua eikä tarvinut kuin olla ja mennä virran mukana.
Mutta sen jälkeen kun sitä vapautui niistä peruskouluvelvoitteista yms. sitä on jäänyt jotenkin tuuliajolle, muutaman vuoden olin työttömänä. Nyt ei jaksa pahemmin suunnitella tulevaisuutta ja väkipakolla yritän käydä jossain työkuntoutuksessa. Koko ajan vaan tuntuu ettei jaksa mitään mutta joku pakko sitä kuitenkin on yrittää vääntää. Aamuisin saattaa päässä käväistä ajatus tyyliin "jos tuuri käy niin jään tänään auton alle ja sitten ei tarvi enää jaksaa mitään".
Joku mullistavan yllättävä positiivinen käänne elämässä ei tietty olis pahitteeksi, jos sellasta koskaan edes tulee.
Sama vika Rahikaisella..mistä toikin sanonta alkujaan tuli? Niin pienestä kun voin muistaa olen mäkin ihmetellyt, miksei joku luonnonvalinta aikanaan siirtänyt mua hylättyjen koppaan. Lapsuus ja nuoruus oli sut normaali ja mua on aina pidetty luotettavana ja hämmästys kummastus, myös tosi hauskana.
Perhe on ja lapset, mutta kumminkin on semmoinen olo, että säälittää nää mun omaiset, että ovat saaneet tämmöisen onnellisen ihmisen irvikuvan läheisekseen. Tunnen jotenkin huijaavani muita, kun en suureen ääneen julista, että mä oon vaan tämmönen surkimus, ei mun oikeesti pitäis edes elää. Mä olen todiste siitä, että jumalatkin tekee virheitä.
No, se siitä. Nyt voin taas jatkaa ruuanlaittoa ja näytellä rakastavaa äitiä ja vaimoa ja sisäisesti tää elo kumminkin kalvaa mua...
Samoja kokemuksia on, vaikka olenkin huomattavasti nuorempi. Itsemurhaa yrittänyt kerran (vuosi sitten), mutta (onneksi) ei onnistunut. Jatkoin siit sitten elämää, vaikeeta on ollut, kerran käynyt vuoden ajan psykiatrilla, mutta huomasin sen tarpeettomaksi ja jatkoin elämää ilman sitä, nyt en ole missään, en koulussa enkä töissä . Yksi ystävä on, hän kyllä kaukana. Poikaystävän kanssa asun. Hän kyllä ymmärtää, muttei aina jaksa ymmärtää, eikä ainakaan kuunnella masentuneen jatkuvia marinoita, joten olen alkanut pitää kaiken sisälläni, ja sen jälkeen onkin alkanut alamäki, enää en kyllä juo, mutta masennus on pahentunut, kun ei pura kellekään asioitaan.