Olen murrosikäisestä asti tuntenut olevani jotenkin erilainen kuin muut, nyt olen jo keski-ikässä ja luonteeltani samanlainen kuin aina ennenkin. Viihdyn yksinäisyydessä, nautin luonnosta, kauniista maalauksista, hyvistä kirjoista, oman perheen seurasta. Minulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää siten kuin se yleensä ymmärretään, muutamia tuttavia vain. En halua jutella mielestäni turhanpäiväisistä asioista "naisten kesken": meikeistä, toisten ihmisten edesottamuksista, kuka oli kenenkin kanssa ja mitä sanoi, kampauksista, vaatteista jne. Ei niin, että olisin huolimaton ulkonäköni suhteen: olen huoliteltu, kauniskin, mutta mitä sellaisista ulkonäköasioista puhuisi? Täysin turhanpäiväinen keskusteluaihe, samoin kuin joku laihdutuskin. Jos laihduttaa, niin laihduttaa, se on omasta itsestä kiinni. Itse olen laihduttanut juuri yli 10 kg, mutta en tuntenut tarvetta puhua siitä kenenkään kanssa, jutella ruokavalioasioista tai kiloista, jotka karisevat. Minä vain tein sen ja sillä siisti, ei siitä sen enempää. Kun tuttavat huomasivat hoikistumiseni, minun olisi pitänyt selittää heille, miten sen tein, antaa ohjeita ja puida asiaa loputtomiin, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta !
Kun olen ihmisten joukossa, ikäänkuin tarkkailen heitä ja katselen, kuinka heidän suunsa käyvät turhille asioille. Itse keskustelisin mieluummin vakavista elämänkatsomuksellisista asioista, uskonnosta, kirjallisuudesta, taiteesta jne. Mutta niistä ei kukaan jaksa kahvipöytäkeskusteluissa jutella. Niinpä yleensä olen hiljaa, en jaksa osallistua keskusteluun. Minua pidetään varmaan omituisena sen takia, että olen yleensä hiljaa, on vain harvoja ihmisiä, jotka tunnen hengenheimolaisikseni. Yleensä sellaisen kohdatessani jo ensihetkestä tulee sellainen tunne, että me olemme samaa maata ja olemme ennenkin tavanneet, katsomme toisiamme samalla tavalla. Yleensä tällainen henkilö on miespuolinen, naisista tällaisen olen tavannut elämäni aikana vain kaksi kertaa, muut naiset eivät ymmärrä minua.
Mieheni on paras ystäväni, ja minä hänen. Voimme keskustella asiasta kuin asiasta. Kuitenkin joskus tuntuu siltä, että hänkään ei täysin pääse murtamaan kuortani, minussa on jotain sellaista, jonka haluan pitää vain itselläni, ikiomanani. Joskus tuntuu, että on maailmassa aivan yksin, tulee alakuloiseksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä herää tunne myös siitä, että minä itse olen itselleni tärkein ihminen, minun on lupa tehdä juuri niin kuin itse haluan ja tarvitsen, kunhan en vain satuta muita ja voin arvostaa itseäni juuri sellaisena kuin olen.
Onko kellään muulla samanlaisia ajatuksia, uskallatteko poiketa joukosta senkin uhalla, että teidät suljetaan pois ns. porukasta?
Kun olen ihmisten joukossa, ikäänkuin tarkkailen heitä ja katselen, kuinka heidän suunsa käyvät turhille asioille. Itse keskustelisin mieluummin vakavista elämänkatsomuksellisista asioista, uskonnosta, kirjallisuudesta, taiteesta jne. Mutta niistä ei kukaan jaksa kahvipöytäkeskusteluissa jutella. Niinpä yleensä olen hiljaa, en jaksa osallistua keskusteluun. Minua pidetään varmaan omituisena sen takia, että olen yleensä hiljaa, on vain harvoja ihmisiä, jotka tunnen hengenheimolaisikseni. Yleensä sellaisen kohdatessani jo ensihetkestä tulee sellainen tunne, että me olemme samaa maata ja olemme ennenkin tavanneet, katsomme toisiamme samalla tavalla. Yleensä tällainen henkilö on miespuolinen, naisista tällaisen olen tavannut elämäni aikana vain kaksi kertaa, muut naiset eivät ymmärrä minua.
Mieheni on paras ystäväni, ja minä hänen. Voimme keskustella asiasta kuin asiasta. Kuitenkin joskus tuntuu siltä, että hänkään ei täysin pääse murtamaan kuortani, minussa on jotain sellaista, jonka haluan pitää vain itselläni, ikiomanani. Joskus tuntuu, että on maailmassa aivan yksin, tulee alakuloiseksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä herää tunne myös siitä, että minä itse olen itselleni tärkein ihminen, minun on lupa tehdä juuri niin kuin itse haluan ja tarvitsen, kunhan en vain satuta muita ja voin arvostaa itseäni juuri sellaisena kuin olen.
Onko kellään muulla samanlaisia ajatuksia, uskallatteko poiketa joukosta senkin uhalla, että teidät suljetaan pois ns. porukasta?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minulla on paljon samanlaisia ajatuksia.
Harrastan sellaisia yksinäisen ihmisen harrastuksia. Valokuvausta, videokuvausta, metsästystä, kalastusta, asuntovaunumatkailua, tähtitiedettä, musiikinkuuntelua, luonnossa liikkumista ja yleensä sellaista, jossa olen yksin.
Toki olen seurustellut jo 15 vuotta, mutta silti asun yksin.
minullakin on sellainen olotila. se on kuitenkin normaalia olet kasvanut lähes ehjäksi ihmiseksi. kun ei ole tarvetta juoruiluun, ymm. tyhjänpäiväiseen jaaritteluun. vaan keskustella elämän tärkeistä asioista. " write male "
Minussa on paljon samaa vaikka olen naimisissa,mutta ystäviä ei ole yhtään.
Ei miehenikään joskus ymmärrä minua,mutta olen
tälläinen ja sillä siisti.
Yksin ja kuitenkin aika lailla onnellinen .
että moni ihminen vain näyttelee olevansa erilainen kuin oikeasti onkaan? On helpompaa olla samanlainen kuin muut, käyttäytyä samalla tavalla, pukeutua samoin jne. kuin olla oma erilainen itsensä. Vaatii paljon rohkeutta kohdata toisten kummastuneet silmäykset ja porukasta ulkopuolelle jättäminen, ja elää ja toimia niin kuin itse parhaalta tuntuu - ja vielä arvostaa itseään ihmisenä toisten syrjinnästä huolimatta. Jotenkin sitä kasvaa vain vahvemmaksi ja vahvemmaksi kerta kerralta...
Olipahan pakko minunkin osallistua keskusteluun, vaikka puolikas olenkin. Samastuin paljon Mustan kuun tekstiin. Vielä samaistun. Samoin kuin ehkä tekin (näin ymmärsin) tunnette itsenne "erilaiseksi," niin myös minä, jollakin tavalla. Nautin siitä. Pelkään että minusta tulisi sietämätön kanaemo/juoruämmä sitten kun kasvan "isoksi." Entä jos en enää osaakaan olla hiljaa ja katsella maailmaa toiselta kantilta, tai jos kadotan kirjoittamisen taidon tai jotakin muuta mikä tällä hetkellä on niin kovin tärkeää? Sen takia oli lohduttavaa lukea tämä keskustelu, Musta kuu joka on onnistunut säilyttämään itsensä eikä alentunut muuttamaan itseään muita mielyttääkseen, lisäksi löytänyt miehen kutakuinkin samalta/sopivalta aaltopituudelta. Toivo on siis sittenkin ehkä.
Niitä joukkoon hukkuvia ihmisiä on liikaa. Mutta miksi? Sitä ei pikku-varpukaan voi tietää. Arvailla vain. Eikö täällä ole yksilöitä? Vai eikö erilaisia hyväksytä? "Tottakai," niin sanotaan. Niinhan se meni? Hyvä. tuntuu vain että ihmiset ovat jakautuneet kahteen ryhmään: suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat. En tiedä. Jostain syystä ihmiset yrittävät aina käyttäytyä-kuten-ihmiset-yleensä-käyttäytyvät, kulkevat muiden perässä hymyssäsuin, kun ei muutakaan uskalla. Pelkäävät kenties jäävänsä yksin?
On paha kun on yksin ja yksinäinen, mutta vielä pahempaa se on silloin kun olet kaksin (=parisuhteessa elävä) ja huomaat olevasi yksinäistäkin yksinäisempi.
Yksin ollessasi kaipaat tai ikävöit jotakin. Sitä kaipausta voi kuitenkin jotenkin käsitellä.
Mutta kaksin ollessasi sinut on "pistetty sivuun".
Miten käsittelet sitä, kun et hevin edes itse ole ymmärtänyt olevasi yksinäinen.On vain omituinen paha olo, katsot maailmaa kuin lasiseinän takaa,
vierauden tunne jopa läheistenkin keskellä.
Sattumalta (vaikka mikään ei ole sattumaa) käsiini joutunut kirja sai minut tajuamaan, että myös parisuhteessa ihminen voi tuntea yksinäisyyttä.
... mikä kirja?
Kirja on nimeltään "Ensam när man är två" kirjoittanut Dan Kiley. En ole varma onko tätä käännetty suomeksi.
Täsmälleen sama juttu, ja sen vuoksi olenkin hyvin yksinäinen. Kohta viimeinenkin tuttavani muuttaa pois, ja sitten ei jää yhtikäs ketään jäljelle. Ei hänkään mikään ystävä ollut eikä meistä semmoisia koskaan olisi voinut tulla, olimmehan niin eri aaltopituuksilla.
Minäkin tarkkailen ihmisiä, bussi on siihen oivallinen paikka, kun siellä päivittäin joutuu sen puolisentoista tuntia
istumaan. En voi ymmärtää, miten päivästä toiseen ihmiset jaksavat jauhaa sitä, mitä ovat syöneet aamulla, mitä tunteja
tulee olemaan koulussa, kuka on seurustellut/seurustelee kenenkin kanssa, meikeistä, ulkonäöstä jne. Minäkin keskustelen mieluummin asioista, myös vakavammista sellaisista, kuin
ihmisistä, jos näin kärjistetysti sanon.
Niin, ja kauheaa on myös koulun käytävillä kuunnella sitä pääosin turhaa mekkalaa päivästä toiseen. Ja kun kokeisiinkin luetaan, ihmiset lukevat ääneen ulkoa eivätkä ajatuksella, ja sitten valitetaan, kun tulee huono numero.
Monet ihmettelevät, miten pystyn olemaan viikosta toiseen käymättä kylässä tai kenenkään kanssa kahvilla, mutta viihdyn paremmin yksin kuin tietynlaisten ihmisten kanssa, jollaisina näen valtaosan tapaamistani henkilöistä. Viihdyn kirjojen parissa silloin, kun on aikaa kouluhommilta, käyn mieluiten pimeällä kävelemässä, kuuntelen hyvää musiikkia, piirrän ja käytän tietokonetta. Netissä onkin muutamia parempia tuttuja, joita olen tavannut, mutta jonnekin kaikki vain aina katoavat.
Joitakin sielunveljiä olen myös minä kohdannut, heitä on harvassa. Heille ei tarvitse selittää mitään, vaan välillämme vallitsee molemminpuolinen ymmärrys ja jonkinlainen henkinen side. Se tunne on hieno. Netissäkin.
Nytkin kohtasin semmoisen ihmisen pitkästä aikaa, ja tunsin tuon tunteen, mutta ei mene hyvin. Tiedän sen. Aina minä epäonnistun ihmisten kanssa, oli millainen tapaus vain kyseessä.
Ja tuohon viimeiseen kysymykseesi voisin omalta osaltani vastata, että joskus vielä yritin sopeutua, mutta enää en jaksa yrittää. Olen huomannut, että näin on parempi, vaikkei tämä aina niin mukavaa olekaan. Minua ei houkuttele ajatus olla mikään standardi-ihminen, mutta olisi hienoa joskus tavata joku, jonka kanssa oikeasti tulisi toimeen ja ei tarvitsisi joka hetki pelätä, että hänet menettää. Tarvittaessa pystyn kyllä ryhmätyöskentelyyn, mutta on sekin hieman vaivalloista, kun haluaisin itse ideoida ja toteuttaa kaiken enkä riidellä typeristä asioista.
Olen myös sitä mieltä, että jos ei ole mitään sanottavaa, on paras olla hiljaa. Valtaosa väestöstä ajattelee toisin - tai ainakin siltä näyttää. Tekstisi oli oikeasti suoraan kuin omaani, olen jopa harkinnut kirjoittavani tänne samasta aiheesta, mutta en ole vielä rohjennut.
Kiitos.
Olen kokenut samanlaisen nuoruuden eikä ikäkään ole noita tunteita pois vienyt. Itse olen hakenut vastauksia filosofian puolelta ja saanutkin aina helpotusta olooni. Ongelmahan tässä tilanteessa on se että täällä maailmassa eletään muiden ihmisten parissa. On työkavereita, sukulaisia, naapureita ja muita ihmisiä joiden kanssa on pakko olla yhteydessä. Itse kyllä näyttelen kiinnostunutta kun keskustelen ihmisten kanssa
(asioista jotka ei kiinnosta pätkääkään), mutta jos keskustelun voi välttää niin sen myös teen.
Pääpointti mitä yritän sanoa on se että pitäisi pyrkiä sellaiseen olotilaan ettei anna toisten ihmisten häiritä itseään.
Yleensä puhutaan vain fyysisesstä väkivallasta, jolloin toinen ihminen vahingoittaa sinua fyysisesti. Tätä ei kukaan hyväksy.
Henkisestä väkivallasta taas ei pidetä niin suurta melua. Jos joku sanoo sinulle pahasti niin pahoitat mielesi. Jos joku puhuu sinulle asioista
joista et halua kuulla niin pahoitat mielesi. Et kuitenkaan pidä tätä vääränä vaan annat pahan olon vallata itsesi.
Fyysisen ja henkisen väkivallan ero ilmenee kuitenkin niiden estämisessä. Fyysisen väkivalta vältetään estämällä toista lyömästä(fyysisesti) ja henkinen väkivalta siten ettei anna toisen mielipiteen vaikuttaa(henkisesti).
Henkistä väkivaltaa ei siis koskaan voi välttää toisia ihmisiä estämällä vaan omilla ajatuksilla.
Tarkoitan tässä henkisellä väkivallalla kaikkea kanssakäymistä mikä aiheuttaa henkisesti pahan olon. Mitä vahvempi ihminen on sitä vähemmän muiden ihmisten mielipiteet vaikuttavat. Paradoksaalisesti mitä vähemmän toisten
ihmisten mielipiteet vaikuttavat sitä vähemmän sinä niistä kärsit ja sitä vähemmän sinun pitää niitä vältellä ja sitä enemmän tulet toimeen ihmisten kanssa.
Ihmisten pitäisi pyrkiä henkisesti hyvään oloon kaiken aikaa. Elämä on kuin sota, jossa on paljon taisteluita. Jos häviät taistelun olosi huononee.
Vastaavasti olosi paranee voitaessasi. Jokainen keskustelu on taistelu henkisessä sodassa.
Hyvää oloa ei tosin saavuteta keskustelua(taistelua) voittamalla vaan oikealla asenteella.
Riippumatta keskustelun lopputuloksesta jos poistut paikalta mielesi pahoittuneena
olet hävinnyt taistelun.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen :)
Ihmiset jotka puhuvat mielestäsi typeriä asioita eivät tee niin omasta mielestään. He eivät pahoita mieltään. Miksi sinun siten pitäisi!?
Tätä mielentilaa(sodankäyntiä) pitää harjoitella. Aluksi pystyt pitämään mielesi rauhallisena osan keskustelua ja lopulta koko keskustelun ajan.
Sitten keskustelusta toiseen ja lopulta asia ei enää häiritse sinua. Tiedän.
Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta tavoite on olemassa ja siihen pitää pyrkiä.
Toinen näkökulma minkä voisin sinulle sanoa että mene joskus mukaan typerään keskusteluun.
Ihan piruuttasi. Koita samalla pitää mielesi rauhallisena ja ota keskustelu vastaan
sellaisena kun se tulee. Poistu paikalta voittajana.
Vaikka itse koen paljon tilanteita joissa en jaksa olla mukana niin on minulla silti
joitain ystäviä/tuttuja joiden kanssa on mukava keskustella.
Mutta todella harvoin voin olla mukana keskusteluissa aivan täydellä innostuksella.
Yksinäisyyteen voisi tuoda vielä sellaisenkin näkökulman että kaikkiin asioihin pitäisi pyrkiä suhtautumaan säilyttämällä mielenrauhan.
Kun on yksin niin iloitsee siitä että saa viettää aikaansa itsensä kanssa ja ladata akkuja.
Kun on porukassa niin iloitsee siitä seurasta ja koittaa olla mukana siinä tilanteessa
ja siinä hetkessä. Paradoksaalisesti ihminen murehtii että on yksinäinen silloin
kun on yksin ja että onpa tylsää kun on ihmisten keskellä.
Tästä tulee kohta romaanin mittainen :) mutta olen kuullut sellaisenkin version että
jos ihminen kokee itsensä erilaiseksi niin hän todella on sellainen eikä kannatakaan
pyrkiä olemaan kaikkien kanssa ystävä. Mitä erikoisempi ihminen on sitä vähemmän on
vastaavia ihmisiä ja sitä vaikempi on löytää itsensä kaltaisia.
Tällöin yksikin saamankaltainen ihminen on siunaus.
kirjoituksesi moneen kertaan ja se herätti kyllä muutamia kysymyksiä, joihin olisi mukava saada rehellinen vastaus.
Sanot reilusti, että näyttelet kiinnostunutta keskustellessasi ihmisten kanssa. Sen takia ilmeisesti, että haluat tavallaan voittaa itsesi siten, ettet hermostu tai pahoita mieltäsi, vaikka toinen puhuisi aivan joutavia. Tietysti tämäkin on keino vahvistaa itseään henkisesti, mutta eikö siinä ole jotenkin "pettämisen maku", ts. petät ihmistä, jonka kanssa keskustelet antamalla itsestäsi erilaisen kuvan kuin todellisuudessa olet?
Minusta juuri se on vahvuutta, että säilyy "selväpäisenä" ihan omana itsenään, yrittämättäkään esittää mitään muuta kuin on - vaikka muuta odotettaisiin ja vaikka kuinka paljon provosoitaisiin.
Mitä mieltä olet siitä, että joku sellainen tyhjänpuhuja voi pitää hiljaista, erilaista ihmistä henkisen väkivallan harjoittajana siksi, ettei tämä suostu mukaan keskusteluun ja kommentointiin? Kun olisi niin mukava keskustella, eikä toinen suostu! Tässäkin asiassa on kaksi puolta...
Noinkin voisi ajatella että annan sillä hetkellä
väärän kuvan itsestäni kun juttelen joutavia.
Tämä päteekin sellaisiin ihmisiin joiden kanssa juttelee satunnaisesti eikä ole tarkoituskaan tuoda esille omia mielipiteitään vaan tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Voihan tuoda esille oman mielipiteen ettei ajattele asiasta
samalla tavoin tai ettei halua keskustella tästä asiasta sen enempää jne. ja/tai ohjata
keskustelun toiseen aiheeseen.
Mutta ok. Oletetaan että pitäisi aina antaa oikea kuva itsestään. Tällöin varmasti pahoittaa ihmisten mieliä olemalla liian jyrkkä mielipiteissään. Siis onko ylipäänsä tarkoituksenmukaista puhua aina totta(tuoda julki mielipiteensä).
Itse en ainakaan usko että maailma olisi parempi paikka jos kaikki aina puhuisivat totta toisilleen. Jokainen tilanne pitää arvioida erikseen.
Toisaalta onko oikean kuvan antaminen itsestään("selväpäisenä" pysyminen) ja joutavien puhuminen ristiriidassa keskenään? Kysymyksessä on ehkä
pikemminkin suvaitsevaisuus, toisen ihmisen kunnioittaminen ja toisen ihmisen oikeus
omiin mielipiteisiin. Myös oikeutta olla hiljaa pitäisi kunnioittaa. Mutta jos toinen ihminen vaivautuu sanomaan sinulle jotain niin kyllä ainakin olisi kohteliasta kuunnella mitä toisella on asiaa ja antaa lyhempi tai pitempi vastaus.
Eihän koskaan tiedä minkälainen ihminen sattu kohdalle kun vähän pitempään juttelee.
Käytännössähän maailmassa puhutaan aika pajon paskaa(smalltalk) kaikenkaikkiaan. Kumman itse valitset jos kohtaat ihmisen joka puhuu sinulle joutavia: Sanot tylysti ettei kiinnosta! Vai sanot jotain kohteliaasti ja pyrit
ohjaamaan keskustelua toisaalle tai lähdet paikalta?
En ole enää varma puhummeko samasta asiasta.
Itse puhun/kirjoitan siitä että elämisen yksi osa on ihmisten välinen kanssakäyminen. Sen vuoksi paras tapa elää on tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa olivatpa ne ketä hyvänsä. Ihmisistä ei tarvitse pitää mutta ei siitä tarvitse heille ilmoittaakaan elleivät he häiritse.
>Mitä mieltä olet siitä, että joku sellainen >tyhjänpuhuja voi pitää hiljaista,
>erilaista ihmistä henkisen väkivallan >harjoittajana siksi, ettei tämä suostu
>mukaan keskusteluun ja kommentointiin? Kun olisi >niin mukava
>keskustella, eikä toinen suostu! Tässäkin >asiassa on kaksi puolta...
Tyhjänpuhujalle sama ohje: ei pidä pahoittaa mieltä toisen ihmisen keskustelemattomuuden vuoksi. Tottakai on ikävää jos haluaisi
keskustella eikä toinen halua. Mutta ei se tee sinusta huonompaa ihmistä jos toinen ei halua keskustella. Se on tuon toisen ihmisen oikeus. Mutta jos kyseessä on itselle tärkeä ihminen niin täytyy pistää itsensä peliin ja kertoa asiasta.
Tässä kohtaa palaisin viimeeksi esittämääni ajatukseen miten suhtautua toisiin ihmisiin ylipäätään. Jokaisella ihmisellä on oikeus toimia niinkuin haluaa, kunhan ei vahingoita
toisia ihmisiä tai yhteiskuntaa millään tavalla.
Jokaisella ihmisellä on myös vastuu teoistaan ja vastuu pitää pystyä kantamaan.
Kukin ihminen(aikuiset) voi huolehtia ensisijaisesti vain itsestään ja muihin voi vaikuttaa vain omilla mieleipiteillään. Ei voi olettaa että joku pitää sinusta jos sinä niin
haluat tai päinvastoin. Elämä ei ole oikeudenmukaista.
Se teoria mitä viimeeksi kirjoitin koski yhtä tapaa suhtautua ihmisiin, tilanteisiin
tai elämään ylipäänsä. Itselleni tapa yrittää olla kiinnostunut ihmisistä ja
olla pahoittamtta omaa mieltään on toiminut. Korostan kuitenkin että kaikki
ihmiset ovat erilaisia. Millainen itse olet sellaisten seurassa viihdyt. Kuka Olet!?
Ihmisen osa
Muista, että olet näyttelijä näytelmässä, jonka laadun määrää tekijä: se on lyhyt, jos hän tahtoo siitä lyhyen, pitkä, jos hän tahtoo siitä pitkän. Jos hän haluaa sinun esittävän kerjäläistä, sinun on näyteltävä taitavasti sitäkin, samoin rampaa, vallanpitäjää tai tavallista kansalaista.
Tehtäväsi on näytellä hyvin sitä osaa, joka sinulle on annettu; sen valitseminen on toisen asia.
-Epiktetos-
tuli vähän provosoitua sinua ...
mutta en voinut vastustaa kiusausta, esitit mielipiteitäsi jotenkin niin kaikkitietävällä tavalla, toki ymmärrystäkin löytyi monelle asialle ja ihmistyypille.
Olen myös sitä mieltä, että kaikkien kanssa on tultava toimeen, sitä vaaditaan ihan ehdottomasti ainakin työelämässä, vrt. ns. tiimityö. Olen työssä sosiaali- ja terveyspuolella, asiakaspalvelussa päivittäin. On osattava olla kohtelias, hyväntuulinen, samaistua asiakkaiden ongelmatilanteisiin, opastettava ja ohjattava. Joku saa lohtua muutamasta kauniista sanasta, ja silloin itsellekin tulee hyvä mieli (vaikka sanat olisivatkin olleet täysin kliseisiä)...
Palvellessani asiakkaita minulla on tietty rooli, johon kuuluu tietty käyttäytyminen, jos ei siihen pysty, niin terve menoa, työttömiä työnhakijoita kyllä riittää sillekin paikalle. Kun sitten olen työstä tauolla, minulla on mielestäni oikeus olla oma itseni. Se ei tarkoita, että olisin tyly tai peräti vihamielinen, ei suinkaan, vaan sitä, että olen kohtelias, muutaman sanan työtovereiden kanssa vaihtava, mutta en juoruileva ja lörpöttelevä, joka asiaan oman mielipiteensä laukaiseva kana. Mielipiteensä saa toki ilmaista, jos on myös valmis ne perustelemaan.
>Toisaalta onko oikean kuvan antaminen itsestään ("selväpäisenä" pysyminen) ja joutavien puhuminen ristiriidassa keskenään?> Ei siinä tapauksessa, jos ihminen on luonteeltaan lörpöttelevä ja sitä ihan aidosti. Minä en sellainen ole, vaan ihan toisenlainen.
>Kuka Olet!?> Olen ainutkertainen, se ihminen, jonka kanssa minun on elettävä päivieni loppuun asti, siispä arvostan ja rakastan itseäni sellaisena kuin olen. Lapsilleni olen äiti rakas, joka opastaa ja neuvoo, kuuntelee, keskustelee, on mukana elämän suruissa ja iloissa ja auttaa heitä kasvamaan aikuisiksi turvallisessa ilmapiirissä ja kodissa. Miehelleni olen ihana nainen, jolta saa rakkautta ja voimaa arkipäivään ja joka niitä myös häneltä saa. Omille vanhemmilleni olen tytär, jolle voi uskoutua - minäkin uskoudun heille, ymmärrämme toisiamme paremmin kuin hyvin. Läheisiä ihmisiä ei ole paljon, mutta sitäkin arvokkaampia.
Olet hyvä kirjoittaja ja varmaan ihana ihminen, kenties olemme tavanneetkin joskus, jos ei muuten, niin henkisellä tasolla ...
Uskotko muuten kohtaloon? Viittaan vain tuohon valitsemaasi "Ihmisen osa" tekstiin. Siis ihminenkö ei voisi tehdä sellaisia valintoja, jotka eivät hänen elämänsä käsikirjoitukseen kuulu? Vai tarkoittaako lopputeksti jumalallista ennaltamääräämistä? En tunne tuota Epiktetosta; kirjoitit, että olet kiinnostunut filosofiasta, olisiko hän ollut joku kreikkalainen filosofi aikoinaan?
Kuka sinä olet!?
>Palvellessani asiakkaita minulla on tietty rooli
Ihmisillä on kaiketi useita rooleja vaikkei mitään persoonallisuushäiriöitä olekaan:).
Sen huomaa jokapäiväisessä elämässä kun joutuu erilaisiin tilanteisiin.
Perheen kesken on aivan eri rooli kuin työpaikalla jne.
Roolit tulevat automaattisesti, mutta onko se hyvä vai huono asia!? Jos ihminen
kykenisi olemaan aina oma itsensä(yksi rooli) niin se olisiko se parempi!?!. Ihmistyyppejä on varmaan monelaisia ja joillakin on noita rooleja enenmmän ja joillakin vähemmän. Tämähän sivuaa noita aikaisin keskustelemiamme asioita.
>Toisaalta onko oikean kuvan antaminen itsestään ("selväpäisenä" pysyminen) ja joutavien puhuminen ristiriidassa keskenään? Ei siinä tapauksessa, jos ihminen on luonteeltaan lörpöttelevä ja sitä ihan aidosti. Minä en sellainen ole, vaan ihan toisenlainen.
Yritin pohtia että vaikkei olisikaan lörpöttelevä ja lörpöttlee(tahallaan) niin
siitä huolimatta voisi pysyä selväpäisenä. Kun sen lörpöttelyn tekee tietoisesti
ja hyvässä tarkoituksessa. Vastaus voi olla että ei... toisaalta se voisi olla
yksi rooli muiden joukossa.
Mutta meidän (tai ainakin minun) "ongelma" on siinä ettei halua keskustella jonninjoutavia
vaan "tärkeistä" asioista joista mainitsit aikaisemmin. Kieltämättä olisi mukava päästä
sellaiseen seuraan jossa esim. näistä asioista voisi puhua suoraan. Toisaalta mehän
juuri näistä asioista "jutellaan":)
>Kuka olet!?
Alunperin tämä oli tarkoitettu "kysymyksen" asetteluksi tarkoittaen että silloin kun tunnet
itsesi niin on helpompi löytää samanhenkisiä ihmisiä. ...mutta... olen keski-ikää lähestyvä,
lähitulevaisuudessa aviomieheksi sekä isäksi tuleva ja työelämässä oleva mies. Perhe on
minullekin tärkeä ja viihdyn kotioloissa(sekä omassa tai vanhempien).
Tosin työ(IT-ala) ja urheilulliset harrastukset vievät niin paljon aikaa että että eipä
sitä ehtisi ihmeempiä tekemäänkään. Työaika voisi kyllä olla lyhyempikin...
>Läheisiä ihmisiä ei ole paljon, mutta sitäkin arvokkaampia.
Olen samaa mieltä.
>Uskotko muuten kohtaloon?
Kohtaloon uskon siinä mielessä että jokaisella ihmisellä on jo syntymästään asti olemassa
se luonne(tai sielu tai persoonallisuus) jollainen ihminen on. Tottakai ympäristö ja kasvatus vaikuttaa, mutta uskon että se sisin, ihmisen ydin on olemassa. Tämä ihmisen
sisin olemus sitten ohjaa ihmisen niiden asioiden, toimien, ihmisten pariin jotka ovat
hänelle tärkeitä. Elämä tosin ei ole oikeudenmukaista eikä aina voi tehdä niitä itselle
tärkeitä asioita. En minäkään tee tällä hetkellä... Ajattelen myös että ihmisten paha olo
johtuu siitä että ihmisen nykyinen elämä on kaukana siitä mitä sisin haluaa.
Toinen asia sitten on pystyykö ihminen itse muuttamaan itseään ja kuinka paljon!?
Tai voiko ympäristö olla niin voimakkaasti erilainen että syntyy pysyviä muutoksia!?
Näetkö itse lapsissa tai lapsissasi sellaisia ominaisuuksia jotka ovat olleet alusta alkaen?
>Siis ihminenkö ei voisi tehdä sellaisia valintoja, jotka eivät hänen elämänsä käsikirjoitukseen kuulu?
Minun mielstäni voi. Voisin ajtella että ihmisen sisin voi toteuttaa itseään erilaisten käsikirjoitusten kautta.
Aika vaikea kysymys! Mutta en usko ennalta määrättyyn elämään... Minulle sisin ei siis ole mikään elämänpolku vaan ihmisen persoonallisuus(sielu) joka voi tehdä monia asioita.
>Vai tarkoittaako lopputeksti jumalallista ennaltamääräämistä?
Lopputeksti oli sitä tarkoitusta varten että ajattelin tuoda esille tuon Epiktetoksen, jonka
ajatukset ovat mielestäni mielenkiintoisia ja päteviä vielä nykyäänkin vaikka ne ovatkin
kirjoitettu joskus ajanlaskumme alussa. "Ihmisen osa" on vain yksi hänen tokaisujaan
ja satuin sen löytämään ensimmäiseksi.
Epiktetoshan oli alunperin orja ja hänen filosofiansa oli hyvin ehdotonta. Hän antaa ohjeita miten tulisi elää ja suhtauta juuri esimerkiksi yksinäisyyteen. Koska olen mieltynyt joihinkin hänen ajatuksiin niin niitä voi olla mukana noissa minun mielipiteissä siten kun itse
olen ne sulattanut.
Epäilemättä Epiktetos uskoi tuolla ajatuksellaan jumalalliseen ennaltamääräämiseen. Yhteiskunta oli tuolloin kuitenkin erilainen ja elämä ankaraa(ainakin uskoisin niin). Mielestäni "Ihmisen osa" tarkoittaa sellaista asennetta että täytyy elää sitä elämää joka sillä hetkellä on niin hyvin kuin osaa. Valittamatta ja siten kuin se olisi jumalan tarkoitus. Jumala voi myöhemmin muuttaa tuota elämää mutta se ei ole ihmisen päätettävissä. Tällaiset ajatukset ovat ymmärrettäviä esimerkiksi orjuudessa elävälle.
Joka tapauksessa hänen ajatuksiaan on mukava soveltaa tähän päivään!
mietteitä: tänään voin olla ihan rauhassa työpaikan velvoitteista ja rooleista (en oikeastaan voikaan, koska niitä kuitenkin mietin ja jopa tänne kirjoittelen...). Täytyisi antaa itselleen aikaa olla ajattelematta mitään, vaikkapa viisi minuuttia keskellä päivän työtä ja kiirettä. Siis ei yhtäkään ajatusta - helpommin sanottu kuin tehty. Se on yllättävän vaikeaa; kuunnella vain omaa hengitystään ja sydämenlyöntejään ... Sulkea koko maailma ulkopuolelle. Siitä saa uutta voimaa, jos sen pystyy tekemään. Oletko kokeillut koskaan?
Kirjoitit, että mielestäsi ihmisten paha olo johtuu siitä, että ihmisen nykyinen elämä on niin kaukana siitä, mitä sisin haluaa. Se onkin varmaan totta, meitä ei ole luotu tähän kiireeseen, oman edun tavoitteluun keinoja kaihtamatta. Monet ihmiset haluavatkin irrottautua tästä järjettömästä "systeemistä"; jotkut muuttavat maalle luonnon keskelle, ryhtyvät omavaraistalouteen ja eristäytyvät yhteiskunnasta niin hyvin kuin pystyvät. Joillekin se onnistuu, toisille ei. Niitä, jotka sellaista haluavat, pidetään yleensä outoina. Minä ymmärrän kyllä hyvin heitä. Itselläni ei ole mahdollisuutta sellaiseen ainakaan tässä vaiheessa, toiveissa kyllä olisi ...
>Toinen asia sitten on pystyykö ihminen muuttamaan itseään ja kuinka paljon!?> Ihan varmasti pystyy, jos haluaa tarpeeksi, jokaiselle on annettu sellaiset voimavarat, mutta kaikki eivät osaa tai halua ottaa niitä käyttöön. Muutoksen pysyvyys onkin sitten kyseenalainen! Hyvin helposti luisuu takaisin vanhoihin tapoihinsa. Ihminen ei mielestäni voi muuttaa perusluonnettaan, vain toimintatapojaan. Ympäristö muokkaa ihmistä, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, kuitenkin siellä jossain syvällä ihminen on aina samanlainen kuin ennenkin. Taas törmätään rooleihin ...
Jo melko nuoresta asti ihmisestä voi nähdä hänen perusluonteensa, näin ainakin omilla lapsillani. Tyttäreni on luonteeltaan aivan kuin minä, vaikka ulkonäöltään ilmetty isänsä. Poikani on minun näköiseni, mutta luonteenpiirteensä hän on perinyt enemmän isältään. Eikä niitä asioita voi miksikään muuttaa, vaikka joskus niin haluaisikin, sillä jokaisen elämällä on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa ja elämä itsessään on arvostamisen arvoista.
Hiljentymisen aikaa, aikaa omille ajatuksille, hyvää joulunaikaa sinulle...
Luin ajatuksella kirjoittamasi tekstin, se sopi minun ajatusmaailmaani, paitsi, vaimoni ei ymmärrä minua ollenkaan, enkä minä häntä, olemme toisillemme täysin vieraita, aikanaan menimme yhteen siitä syystä että olimme yksinäisiä ja pystyin auttamaan vaimoani kun hänellä on terveydessä ongelmia, auttamiseen olen väsynyt yli kymmenessä vuodessa ja yhteiskunta vain karsii ja siirtää vastuuta omaisille, eikä minulla ole ainoatakaan ystävää, enkä ole koskaan tavannut niin sanottua "sielunveljeä".
Niin kyllä tämä elämä tästä joskus loppuu ja pääsen piinasta, ehkä sitten henkimaailmassa, en enää tunne olevani, koko maailman kaikkeuden yksinäisin ihminen.........
Kaunis luonto, taide, kirjat ja mielikuvitus pitävät minut hengissä, kunnes nukkumaan mennessä kyynel vierähtää poskelleni ja pelkään huomista.
Ihmisten pitäisi olla onnellisia jos he saavat terveen puolison ja mikä parasta jos puoliso vieläpä ymmärtää omaa ajatusmaailmaa.
Löytyipä sielunsisar.
Tunnen hyvin paljon kuten sinä.
Olen ollut naimisissa 34 vuotta.
Mieheni on hyvä ystäväni.
Ns ystävättäriä en oikein jaksa.
Kammoksun pinnallisuutta.
Tsemppiä sinulle sielunsisar!!!!
Hei. Sinun ajatuksesi ovat samansuuntaisia, kuin minunkin. Osallistun kyllä keskusteluihin jonkun verran, mutta enemmän tarkkailen ja kuuntelen. Tämä johtuu myös työstäni, jossa joudun kohtaamaan paljon erilaisia ihmisiä ja tutustumaan heidän tapoihinsa olla ja tehdä asioita. Minulla on muutama oikein hyvä ystävä, joita kaipaan, koska asun tällä hetkellä heistä kaukana. Olen aina kokenut olevani erilainen, mutta nämä muutamat ystäväni ovat myös aina hyväksyneet sen. He ovat mielenkiintoisia, sydämellisiä ja ihania ihmisiä. Heidän kanssa rakastan keskustella. Vaikka koen olevani erilainen, yritän aina kuitenkin jollain tavalla osallistua keskusteluihin muiden kanssa, koska se on mielestäni kohteliasta. Jos et koskaan osallistu keskusteluihin, voit saada ylimielisen ihmisen maineen. On hyvä kuunnella kaikenlaisia ihmisiä ja arvostaa heitä. Puhuvat he sitten vaikka laihduttamisesta. Monesta asiasta voi puhua mielenkiintoisesti ja monella tavalla. Toki sinua voidaan pitää myös ujona. On hyvä keskustella myös taiteesta, elämästä jne. mutta erilaisiin elämiin kuuluu erilaisia asioita. Voihan välillä sanoa sanasenkin? Ei taide ja kulttuuri ole ainoa aihe varsinkaan kahvipöydässä. Ihmiset eivät jaksa puhua aina vain hienoista asioista eikä heitä pidä siksi ainakaan tuomita. Hyvää jatkoa kaikille!