En uskalla rakastua

aina ihaillaan vahvuudestani, vaikka aina muistan sanoa, etten ole niin vahva kin kuvitellaan. En kuitenkaan uskalla riisua naamiotani, pelkään kai muuttuvani vauvan kaltaiseksi läheisriippuvaiseksi takertujaksi, jos paljastan sisimpäni ja sitten minut jätetään kuin nalli kalliolle keräämään rikotun itsetuntoni jäänteitä. Ehkä tarvitsenkin loppujen lopuksi niin paljon "hoivaa", ettei kukaan semmoista pysty - eikä ole edes normaalia - antaa. Se kaiketi on suurin pelkoni, taannun imeväisen tasolle ja hamuan imettäjää. Puhun siis kuvainnollisesti. Miksi muuten pelkäisin niin paljon?! No joo, tämä on kuitenkin muodostunut jo ongelmakseni...elän tyhjää elämää ilman suuria tunteita...

Et sinä loppuelämääsi lusi, kyllä se ohi menee. Panssareiden taakse suojautuminen ei välttämättä suojaa juuri lainkaan...kyllä ihminen silloinkin voidaan repiä kappaleiksi. Toisaalta "heikosta" ihmisestä ehkä joskus pidetään, eikä hänen kimppuunsa käydä.

Lopetuksesi, "Olisi ihanaa joskus rakastua tulisesti tyttöön, jonka voisin saada menemättä paniikkiin tai lähtemätä karkuun..."

Kun epätoivo tulee kehiin, sä teet sen.", oli mielenkiintoinen! Tarkoititko että:

-Kun epätoivo tulee kehiin, rakastut tulisesti?

Vai

-Kun epätoivo tulee kehiin, menet paniikkiin ja lähdet karkuun?

Raukkis kirjoitti:

aina ihaillaan vahvuudestani, vaikka aina muistan sanoa, etten ole niin vahva kin kuvitellaan. En kuitenkaan uskalla riisua naamiotani, pelkään kai muuttuvani vauvan kaltaiseksi läheisriippuvaiseksi takertujaksi, jos paljastan sisimpäni ja sitten minut jätetään kuin nalli kalliolle keräämään rikotun itsetuntoni jäänteitä. Ehkä tarvitsenkin loppujen lopuksi niin paljon "hoivaa", ettei kukaan semmoista pysty - eikä ole edes normaalia - antaa. Se kaiketi on suurin pelkoni, taannun imeväisen tasolle ja hamuan imettäjää. Puhun siis kuvainnollisesti. Miksi muuten pelkäisin niin paljon?! No joo, tämä on kuitenkin muodostunut jo ongelmakseni...elän tyhjää elämää ilman suuria tunteita...

"Vahva nainen", kaikki ajattelevat.
Mutta hän vietti loppuikänsä sängyssä maaten toisten passattavana. Eikä siihen ollut edes mitään lääketieteellistä syytä.

Netistä löytyy sellainen kuin "annihilaatioahdistus", sen pelko, että tuhoutuu täysin ihmisten silmien edessä, muuttuu avuttomaksi ja rasitteeksi ja sen sanotaan olevan pahempaa kuin kuolemanpelon. Mutta joka käy sen ahdistuksensa läpi, paranee narsismistaan. Ongelma vain on, että useimmat tappavat itsensä ennen kuin kokevat annihilaatioahdistuksen.

Raukkis kirjoitti:

Et sinä loppuelämääsi lusi, kyllä se ohi menee. Panssareiden taakse suojautuminen ei välttämättä suojaa juuri lainkaan...kyllä ihminen silloinkin voidaan repiä kappaleiksi. Toisaalta "heikosta" ihmisestä ehkä joskus pidetään, eikä hänen kimppuunsa käydä.

Lopetuksesi, "Olisi ihanaa joskus rakastua tulisesti tyttöön, jonka voisin saada menemättä paniikkiin tai lähtemätä karkuun..."

Kun epätoivo tulee kehiin, sä teet sen.", oli mielenkiintoinen! Tarkoititko että:

-Kun epätoivo tulee kehiin, rakastut tulisesti?

Vai

-Kun epätoivo tulee kehiin, menet paniikkiin ja lähdet karkuun?

En tarkoita kumpaakaan.
Kun epätoivo astuu kuvioon, rakastut halusitpa tai et. Rupeaa yksinäisyys ahdistamaan siinä määrin.

Catsy_666 kirjoitti:

En tarkoita kumpaakaan.
Kun epätoivo astuu kuvioon, rakastut halusitpa tai et. Rupeaa yksinäisyys ahdistamaan siinä määrin.

se on! Joskin epätoivoisessa tilanteessa rakastuminen saa minut lisäksi paniikkiin ja herättää tarpeen paeta.

kun en tahallaan esitä vahvaa ja sanonkin aina, etten ole niin vahva ja rohkea kuin minusta kuvitellaan. Eivät kuitenkaan tunnu uskovan minua. Tyttöystäväni on todellinen sielunkumppanini kaikessa mielessä. Seksi toimii, samoin kommunikointi ja muu yhdessäolo. En vain jotenkin uskalla heittäytyä, vaikka hänet juuri tahdon, en muita. Hänessä yhdistyy kaikki se mitä naiselta tahdon, hän on todellinen helmi. Silti en vain jotenkin uskalla. Tiedän, että jos hän uhkaisi minut jättää, halkeaisin surusta siihen paikkaan ja rakastumisen tunteetkin varmaan nousisivat...Hölmöä, mutta näin se minulla menee. Kylläpä olen säälittävä tapaus. Ihailen teitä rohkeita ihmisiä, jotka uskallatte seistä rakkaanne edessä avoimesti, heikkona ja haavoittuvana. Se jos mikä on todellista rohkeutta. Minä olen vain tyhjä kuori siitä...

vaan nimenomaan todella rohkea. Ole ylpeä siitä, että kykenet tuntemaan sellaisia tunteita. Ihan varmasti tapaat vielä oikean ihmisen, joka jakaa ne kanssasi. Mieti tunnevammaisia ihmisiä - joihin en ehkä sentään lukeudu - jotka eivät kykene rakastamaan. On ihanaa, jos on suurien tunteiden ihminen ja uskaltaa olla, vaikka se sitten joskus sattuisikin kipeästi...

ei niinkään ole siitä, että suunnittelisin hirveästi asioita, en tee niin. En ole myöskään kovin kaavamainen ihminen. Kyse on vain siitä, etten kai täysin uskalla avata sydäntäni, rakastua sillä tavalla, että jalat lähtevät alta. Sitä tarkoitan toimintakyvyttömyydellä. Olen elämäni aikana kokenut liikaa hylkäämisiä ja petymyksiä, että ehkä siksi en jotenkin kykene antautumaan tunteen vietäväksi. Takaovea en pidä auki, koska en halua ketään muuta enkä päästää tyttöäni menemään. En kuitenkaan ole hänelle tästä asiasta puhunut, koska pelkään loukkavani häntä...

Raukkis kirjoitti:

ei niinkään ole siitä, että suunnittelisin hirveästi asioita, en tee niin. En ole myöskään kovin kaavamainen ihminen. Kyse on vain siitä, etten kai täysin uskalla avata sydäntäni, rakastua sillä tavalla, että jalat lähtevät alta. Sitä tarkoitan toimintakyvyttömyydellä. Olen elämäni aikana kokenut liikaa hylkäämisiä ja petymyksiä, että ehkä siksi en jotenkin kykene antautumaan tunteen vietäväksi. Takaovea en pidä auki, koska en halua ketään muuta enkä päästää tyttöäni menemään. En kuitenkaan ole hänelle tästä asiasta puhunut, koska pelkään loukkavani häntä...

on niin ymmärtävä ihminen ettei loukkaantuisi tms jos keventäisit sydäntäsi ja juttelisit kaikesta tuosta hänen kanssaan. Onhan hän pysynyt luonasi tähänkin saakka.

tyttösi kirjoitti:

on niin ymmärtävä ihminen ettei loukkaantuisi tms jos keventäisit sydäntäsi ja juttelisit kaikesta tuosta hänen kanssaan. Onhan hän pysynyt luonasi tähänkin saakka.

voisin rakkaalleni sanoa jotain sellaista. Hän ottaisi itteensä, herkkä kun on. Täytyy yrittää purkaa ajatuksia muulla tavalla. En halua, että hän vetäytyy kuoreensa sen takia. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan, sitä en epäröi. Ehkä mun vain täytyy yrittää selvittää nää asiat muuten...

Raukkis kirjoitti:

voisin rakkaalleni sanoa jotain sellaista. Hän ottaisi itteensä, herkkä kun on. Täytyy yrittää purkaa ajatuksia muulla tavalla. En halua, että hän vetäytyy kuoreensa sen takia. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan, sitä en epäröi. Ehkä mun vain täytyy yrittää selvittää nää asiat muuten...

Puhut lähes samalla tavalla kuin mitä olen itse tuntenut. Olin pitkään ahdistunut, koska en uskaltanut avautua rakkaalleni ja kertoa miten pelkään heittäytymistä. Kun sitten viimein ajattelin, että tapahtui mitä tapahtui, kerron kaiken. Jos hän päättää lähteä, en voi mitään, mutta en voi elää tämän tuskan kanssa.

Puhuimme ja hän itki onnesta, että uskalsin avata sydämeni ja kertoa pahasta olostani. Hän kyllä näki sen muutenkin, mutta kaipasi selvitystä, ettei kuvittele että hänessä on jotain miksi epäröin. Hän sanoi, että yhdessä teemme matkaa ja kasvukivut ovat osa sitä. Ei kukaan ole valmis heti.

Hän rakastaa niin paljon, että haluaa tehdä matkaa juuri minun kanssani. Vaikka olemme käyneet kiivaitakin keskusteluja sitoutumisen pelostani ja heittäytymisen vaikeudesta, vakuuttaa hän aina, että jaksaa odottaa, koska hän ei muuta elämältään halua.

Olen pikku hiljaa alkanut rentoutua ja uskaltaa mennä lähelle, pieniksi hetkiksi. Sitten pidemmiksi ja tunnen kuinka hänen rakkautensa pystyy minua auttamaan. Se on vakaa kuin kallio, eikä hievahda pienistä tuulista. Hämmentävää, että joku voi tuntea niin juuri Minua kohtaan. Se jos mikä liikuttaa ja haluan kasvaa tuntemaan samoin häntä kohtaan.

Rohkeutta myös sinulle, että saat lukot auki ja avaudut rakkaallesi tai löydät jonkun sinulle sopivan kanavan ilmaista ajatuksesi ja tunteesi.

Sitä paitsi, jo se että uskaltaa siitä kirjoittaa, on merkki siitä ettet ole raukkis.

Tsemppiä! :)

Miekin kirjoitti:

Puhut lähes samalla tavalla kuin mitä olen itse tuntenut. Olin pitkään ahdistunut, koska en uskaltanut avautua rakkaalleni ja kertoa miten pelkään heittäytymistä. Kun sitten viimein ajattelin, että tapahtui mitä tapahtui, kerron kaiken. Jos hän päättää lähteä, en voi mitään, mutta en voi elää tämän tuskan kanssa.

Puhuimme ja hän itki onnesta, että uskalsin avata sydämeni ja kertoa pahasta olostani. Hän kyllä näki sen muutenkin, mutta kaipasi selvitystä, ettei kuvittele että hänessä on jotain miksi epäröin. Hän sanoi, että yhdessä teemme matkaa ja kasvukivut ovat osa sitä. Ei kukaan ole valmis heti.

Hän rakastaa niin paljon, että haluaa tehdä matkaa juuri minun kanssani. Vaikka olemme käyneet kiivaitakin keskusteluja sitoutumisen pelostani ja heittäytymisen vaikeudesta, vakuuttaa hän aina, että jaksaa odottaa, koska hän ei muuta elämältään halua.

Olen pikku hiljaa alkanut rentoutua ja uskaltaa mennä lähelle, pieniksi hetkiksi. Sitten pidemmiksi ja tunnen kuinka hänen rakkautensa pystyy minua auttamaan. Se on vakaa kuin kallio, eikä hievahda pienistä tuulista. Hämmentävää, että joku voi tuntea niin juuri Minua kohtaan. Se jos mikä liikuttaa ja haluan kasvaa tuntemaan samoin häntä kohtaan.

Rohkeutta myös sinulle, että saat lukot auki ja avaudut rakkaallesi tai löydät jonkun sinulle sopivan kanavan ilmaista ajatuksesi ja tunteesi.

Sitä paitsi, jo se että uskaltaa siitä kirjoittaa, on merkki siitä ettet ole raukkis.

Tsemppiä! :)

Mustakin ennen aina tuntu että vaikka olin nuori, olin erittäin kylmä ja kova ja tunteet ei oikeastaan muhun mitenkään vedoneet. Johtuu varmaan siitä, että jo pienenä on kokenu niin paljon kaikenlaista ja sit kun on kuitenkin luonteeltaan niin herkkä, ni piti joku kuori keksiä siihen suojaks. Sit vähän vanhempana ku oli turvallista ruveta opettelemaan pois sieltä muurin takaa, tenkin niin ja uskalsin hetken olla oma itseni. Siihen mennessä kaikki ihmissuhteet, lähemmät ystävyyssuhteet lähinnä, olivat nähtävästi kariutuneet siihen, etten voinut päästää ketään liian lähelle. Vaikka iloinen ja muuten avoin ihminen olenkin, jossain tuli tavallaan se raja vastaan. Suojelin itseäni ettei sattuisi.
Kun sitten rupesin taas olemaan oma itseni, elämääni tuli nainen ja ekaa kertaa heittäydyin suhteeseen. Päättömästi, yhtään miettimättä. Luulin että se oli ainoa oikea ratkaisu olla menettämättä rakasta ihmistä. Huomasin lopulta että minun voimakasta kiintymystäni vain käytetään hyväksi ja suhde loppui. Se sattui erittäin paljon koska olin ekaa kertaa elämässäni jonkun päästänyt niin syvälle itseeni. Tuntui, ettei se toinen tajunnutkaan, minkälaisen uhrauksen olin tehnyt.

Nyt uskon että olen viisastunut. En ole vielä vetäytynyt kuin osittain siihen kuoreen jonka jo pienestä pitäen kehitin. Nyt tunnen, että tämä on normaalia, sillä minua ei voi enäää huijata niin helposti mutta toisaalta, uskallan jopa ystävystyä ihmisiin. Luulen silti, että rakkauteen en enää ikinä heittäydy. En ainakaan noin päättömästi.

En tiedä onko teillä edellä kirjottaneilla sitten sama tilanne vai onko se eri, sillä ymmärsin niin että esim. aloittaja on kai suhteellisen varma siitä, että toinen ei heti karkaa pois ja kohtelee häntä oikein. Silloin tosiaan on kai kyse vain uskalluksesta ja siitä, että mitä uskaltaa laittaa likoon jotain saadakseen. Ja tietysti luottamuksesta.

Jaarittelun lopuksi vielä tähän asiaan suoranaisesti kuulumaton juttu, laittoi vaan miettimään tuo catsy_666 juttu tuosta hämähäkistä , että mikähän se femme sitten edes on. Kun hän sanoi jotenkin näin ettei ole tarpeeksi ei-femme ottamaan lukkia jalasta kiinni. Höh, oon aina luullut että olen femme, tai noh, sellanen "perusjuntti" mutta hämähäkit on musta kivoja! Ja kaikki muutkin ötskyt. Juupa juu, tiedän toki että yksilöllisiähän kaikki asiat ovat.

Memma. kirjoitti:

Mustakin ennen aina tuntu että vaikka olin nuori, olin erittäin kylmä ja kova ja tunteet ei oikeastaan muhun mitenkään vedoneet. Johtuu varmaan siitä, että jo pienenä on kokenu niin paljon kaikenlaista ja sit kun on kuitenkin luonteeltaan niin herkkä, ni piti joku kuori keksiä siihen suojaks. Sit vähän vanhempana ku oli turvallista ruveta opettelemaan pois sieltä muurin takaa, tenkin niin ja uskalsin hetken olla oma itseni. Siihen mennessä kaikki ihmissuhteet, lähemmät ystävyyssuhteet lähinnä, olivat nähtävästi kariutuneet siihen, etten voinut päästää ketään liian lähelle. Vaikka iloinen ja muuten avoin ihminen olenkin, jossain tuli tavallaan se raja vastaan. Suojelin itseäni ettei sattuisi.
Kun sitten rupesin taas olemaan oma itseni, elämääni tuli nainen ja ekaa kertaa heittäydyin suhteeseen. Päättömästi, yhtään miettimättä. Luulin että se oli ainoa oikea ratkaisu olla menettämättä rakasta ihmistä. Huomasin lopulta että minun voimakasta kiintymystäni vain käytetään hyväksi ja suhde loppui. Se sattui erittäin paljon koska olin ekaa kertaa elämässäni jonkun päästänyt niin syvälle itseeni. Tuntui, ettei se toinen tajunnutkaan, minkälaisen uhrauksen olin tehnyt.

Nyt uskon että olen viisastunut. En ole vielä vetäytynyt kuin osittain siihen kuoreen jonka jo pienestä pitäen kehitin. Nyt tunnen, että tämä on normaalia, sillä minua ei voi enäää huijata niin helposti mutta toisaalta, uskallan jopa ystävystyä ihmisiin. Luulen silti, että rakkauteen en enää ikinä heittäydy. En ainakaan noin päättömästi.

En tiedä onko teillä edellä kirjottaneilla sitten sama tilanne vai onko se eri, sillä ymmärsin niin että esim. aloittaja on kai suhteellisen varma siitä, että toinen ei heti karkaa pois ja kohtelee häntä oikein. Silloin tosiaan on kai kyse vain uskalluksesta ja siitä, että mitä uskaltaa laittaa likoon jotain saadakseen. Ja tietysti luottamuksesta.

Jaarittelun lopuksi vielä tähän asiaan suoranaisesti kuulumaton juttu, laittoi vaan miettimään tuo catsy_666 juttu tuosta hämähäkistä , että mikähän se femme sitten edes on. Kun hän sanoi jotenkin näin ettei ole tarpeeksi ei-femme ottamaan lukkia jalasta kiinni. Höh, oon aina luullut että olen femme, tai noh, sellanen "perusjuntti" mutta hämähäkit on musta kivoja! Ja kaikki muutkin ötskyt. Juupa juu, tiedän toki että yksilöllisiähän kaikki asiat ovat.

näinhän se juuri on. Tyttöystäväni on tosi ihana ja hän on minuun syvästi rakastunut. Välitän hänestä ja rakastan, vaikka ihan päättömään rakastumiseen en ole uskaltanutkaan. Syy, miksi en halua hänelle tästä puhua on se, että pelkään loukkaavani häntä. Häntäkin on satutettu ja hän on hyvin herkkä ihminen. Ei hän minua jättäisi, sen tiedän, mutta en halua kaataa ongelmaani hänen niskaansa. Välitän hänestä liika tehdäkseni sen. Hän on niin onnellinen, en halua pilata sitä. Eikä hän toistaiseksi ole mitään minusta huomannut, joten en halua lähteä hänen onneaan pilaamaan. Jos asiasta ahdistun niin paljon, että se alkaa näkyä päälle päin, niin ehkä sitten joudun ottamaan sen puheeksi. Ehkä hän on liian hyvä minulle...

Memma. kirjoitti:

Mustakin ennen aina tuntu että vaikka olin nuori, olin erittäin kylmä ja kova ja tunteet ei oikeastaan muhun mitenkään vedoneet. Johtuu varmaan siitä, että jo pienenä on kokenu niin paljon kaikenlaista ja sit kun on kuitenkin luonteeltaan niin herkkä, ni piti joku kuori keksiä siihen suojaks. Sit vähän vanhempana ku oli turvallista ruveta opettelemaan pois sieltä muurin takaa, tenkin niin ja uskalsin hetken olla oma itseni. Siihen mennessä kaikki ihmissuhteet, lähemmät ystävyyssuhteet lähinnä, olivat nähtävästi kariutuneet siihen, etten voinut päästää ketään liian lähelle. Vaikka iloinen ja muuten avoin ihminen olenkin, jossain tuli tavallaan se raja vastaan. Suojelin itseäni ettei sattuisi.
Kun sitten rupesin taas olemaan oma itseni, elämääni tuli nainen ja ekaa kertaa heittäydyin suhteeseen. Päättömästi, yhtään miettimättä. Luulin että se oli ainoa oikea ratkaisu olla menettämättä rakasta ihmistä. Huomasin lopulta että minun voimakasta kiintymystäni vain käytetään hyväksi ja suhde loppui. Se sattui erittäin paljon koska olin ekaa kertaa elämässäni jonkun päästänyt niin syvälle itseeni. Tuntui, ettei se toinen tajunnutkaan, minkälaisen uhrauksen olin tehnyt.

Nyt uskon että olen viisastunut. En ole vielä vetäytynyt kuin osittain siihen kuoreen jonka jo pienestä pitäen kehitin. Nyt tunnen, että tämä on normaalia, sillä minua ei voi enäää huijata niin helposti mutta toisaalta, uskallan jopa ystävystyä ihmisiin. Luulen silti, että rakkauteen en enää ikinä heittäydy. En ainakaan noin päättömästi.

En tiedä onko teillä edellä kirjottaneilla sitten sama tilanne vai onko se eri, sillä ymmärsin niin että esim. aloittaja on kai suhteellisen varma siitä, että toinen ei heti karkaa pois ja kohtelee häntä oikein. Silloin tosiaan on kai kyse vain uskalluksesta ja siitä, että mitä uskaltaa laittaa likoon jotain saadakseen. Ja tietysti luottamuksesta.

Jaarittelun lopuksi vielä tähän asiaan suoranaisesti kuulumaton juttu, laittoi vaan miettimään tuo catsy_666 juttu tuosta hämähäkistä , että mikähän se femme sitten edes on. Kun hän sanoi jotenkin näin ettei ole tarpeeksi ei-femme ottamaan lukkia jalasta kiinni. Höh, oon aina luullut että olen femme, tai noh, sellanen "perusjuntti" mutta hämähäkit on musta kivoja! Ja kaikki muutkin ötskyt. Juupa juu, tiedän toki että yksilöllisiähän kaikki asiat ovat.

Olen huomannut, että kun haluaa luoda kuvan itsestään moitteettomana ja ihailtavana ihmisenä, peustuen vaikka raatamiseen vapaaehtoistyössä, niin maailma on perin kiittämätön.

Sellaiset jotka örveltää ja pettää baari-illan jälkeen ja sitten katuu ja vie kukkaset saa elämässä paljon enemmän kuin sellainen joka juo maltillisesti, ei ole edes unissa toisen kanssa eikä tunne tarvetta pitää anteeksipyyntöpuheita kukkaiset kourassa. Kaikki ovat onnellisia: petetty saa ensin sadistista nautintoa toisen grillaamisesta ja sitten tuntee olevansa jalomieli kun antaa anteeksi, pettäjä taas saa masokistista nautintoa grillattuna olemisesta. Kolmas osapuolikin sai varmasti jotain. Koko suhteeseen ilmaantui jännitysmomentti jonka takia kummatkin tekevät suhteen eteen enemmän.

Pitää olla inhimillinen. Kovat ihmiset tekevät aina oikein ja moraalisesti.
Kannattaa lukea Raamattua. Sairaat kohtasivat Jeesuksen, ei terveet. Tuhlaajapojan paluu johti juhliin, mutta kunnialliselle pojalle ei pidetty juhlia. 99 lammasta jätettiin oman onnen armoille ja eksynyttä lammasta lähdettiin etsimään.

Hyvää parisuhdetta ei pidä tuhota liialla kriisittömyydellä. Pistä tunteen ketsuppipurkaus ja soita talon katolta nyyhkyttäen sanoen yrittäneesi itsemurhaa ja että palokunta on tullut paikalle tai että näit erään miehen tai naisen jota et saa pois mielestäsi.

Mitä tulee taas elukoihin niin ne vetoavat suoraan tunteisiin ja herättelevät elähtäneet ja pölyttyneet tunteet eloon. Suolla kun kiroilee kaiken maailman risukossa niin ilmapiiri muuttuu kun kurki kajauttaa pasuunallaan. Se on välitön tunneilmaisu ilman mitään koukeroita vastakohtana ihmisten välisille ummehtuneille pelipiireille.

Miekin kirjoitti:

Puhut lähes samalla tavalla kuin mitä olen itse tuntenut. Olin pitkään ahdistunut, koska en uskaltanut avautua rakkaalleni ja kertoa miten pelkään heittäytymistä. Kun sitten viimein ajattelin, että tapahtui mitä tapahtui, kerron kaiken. Jos hän päättää lähteä, en voi mitään, mutta en voi elää tämän tuskan kanssa.

Puhuimme ja hän itki onnesta, että uskalsin avata sydämeni ja kertoa pahasta olostani. Hän kyllä näki sen muutenkin, mutta kaipasi selvitystä, ettei kuvittele että hänessä on jotain miksi epäröin. Hän sanoi, että yhdessä teemme matkaa ja kasvukivut ovat osa sitä. Ei kukaan ole valmis heti.

Hän rakastaa niin paljon, että haluaa tehdä matkaa juuri minun kanssani. Vaikka olemme käyneet kiivaitakin keskusteluja sitoutumisen pelostani ja heittäytymisen vaikeudesta, vakuuttaa hän aina, että jaksaa odottaa, koska hän ei muuta elämältään halua.

Olen pikku hiljaa alkanut rentoutua ja uskaltaa mennä lähelle, pieniksi hetkiksi. Sitten pidemmiksi ja tunnen kuinka hänen rakkautensa pystyy minua auttamaan. Se on vakaa kuin kallio, eikä hievahda pienistä tuulista. Hämmentävää, että joku voi tuntea niin juuri Minua kohtaan. Se jos mikä liikuttaa ja haluan kasvaa tuntemaan samoin häntä kohtaan.

Rohkeutta myös sinulle, että saat lukot auki ja avaudut rakkaallesi tai löydät jonkun sinulle sopivan kanavan ilmaista ajatuksesi ja tunteesi.

Sitä paitsi, jo se että uskaltaa siitä kirjoittaa, on merkki siitä ettet ole raukkis.

Tsemppiä! :)

kertomuksestasi Miekin. Vaikeista tunteista kertominen rakkaalle on myös rohkeutta heittäytyä. Juuri se että uskaltaa ottaa esille myös epävarmuutensa ja ahdistavat fiilikset on jättäytymistä suhteen varaan, luottamista. Hyvää ja onnellista matkan jatkoa teille.

Memma, älä vetäydy kuoreesi, sähän tiedät jo miltä se tuntuu. "Ei ikinä" on myös liian pitkä aika!

Keskustelun aloittajalle voimia nähdä avoin ja vapauttava tapa edetä rakkaasi kanssa.

Miekin kirjoitti:

Puhut lähes samalla tavalla kuin mitä olen itse tuntenut. Olin pitkään ahdistunut, koska en uskaltanut avautua rakkaalleni ja kertoa miten pelkään heittäytymistä. Kun sitten viimein ajattelin, että tapahtui mitä tapahtui, kerron kaiken. Jos hän päättää lähteä, en voi mitään, mutta en voi elää tämän tuskan kanssa.

Puhuimme ja hän itki onnesta, että uskalsin avata sydämeni ja kertoa pahasta olostani. Hän kyllä näki sen muutenkin, mutta kaipasi selvitystä, ettei kuvittele että hänessä on jotain miksi epäröin. Hän sanoi, että yhdessä teemme matkaa ja kasvukivut ovat osa sitä. Ei kukaan ole valmis heti.

Hän rakastaa niin paljon, että haluaa tehdä matkaa juuri minun kanssani. Vaikka olemme käyneet kiivaitakin keskusteluja sitoutumisen pelostani ja heittäytymisen vaikeudesta, vakuuttaa hän aina, että jaksaa odottaa, koska hän ei muuta elämältään halua.

Olen pikku hiljaa alkanut rentoutua ja uskaltaa mennä lähelle, pieniksi hetkiksi. Sitten pidemmiksi ja tunnen kuinka hänen rakkautensa pystyy minua auttamaan. Se on vakaa kuin kallio, eikä hievahda pienistä tuulista. Hämmentävää, että joku voi tuntea niin juuri Minua kohtaan. Se jos mikä liikuttaa ja haluan kasvaa tuntemaan samoin häntä kohtaan.

Rohkeutta myös sinulle, että saat lukot auki ja avaudut rakkaallesi tai löydät jonkun sinulle sopivan kanavan ilmaista ajatuksesi ja tunteesi.

Sitä paitsi, jo se että uskaltaa siitä kirjoittaa, on merkki siitä ettet ole raukkis.

Tsemppiä! :)

...päättäessäsi pysyä suhteessa pelostasi huolimatta. Tyttöystäväni jätti mut kahden vuoden jälkeen sen vuoksi, että ei osaa/kykene sitoutumaan ja pelkää jättämistä eikä uskalla heittäytyä. Mä olisin ollut valmis vaikka minkälaisiin kompromisseihin, jotta hän olisi saanut tilaa. Hän halusi pois, ja nyt täällä on yksi pieni ihminen sydän sirpaleina. Kunnoitan todella paljon sellaisia ihmisiä kuin sinä, jotka uskaltavat rohkeasti puhua vaikeista asioista ja haluavat kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Minun rakkaani valitsi helpomman tien.