Edellisessä Inhimillisessä tekijässä tuli todistetuksi jälleen kerran, että veri on vettä sakeampaa. Nuori äiti antoi vauvansa adoptioon ja kun tutustuivat toisiinsa tytön ollessa 19-vuotias, oli tuttuuden tunne voimakas heti molemmin puolin ensitapaamisesta lähtien.
Ei ole ensimmäinen adoptiotarina, jossa lapsi kertoo oman identiteettinsä eheytyneen vasta omaan biovanhempaan tutustumisen jälkeen.
Äsken katsoin Punaisen langan, jossa haastateltava Kreetta kertoi alkoholistiäidin tarjoamasta järkyttävästä lapsuudesta 70-luvun Suomessa. Äidin alamäki alkoi isän itsemurhasta ja Kreetta oli välillä pitkiäkin aikoja siskonsa kanssa kahden alle 10-vuotiaana kun äiti oli omilla teillään. Järkyttäviä asioita tapahtui tyttöjen silmien edessä, mutta kamalinta oli kylän tuomitseva ja hylkivä asenne myös lapsia kohtaan.
Maarit Tastula sanoikin, että tuollaisessa tilanteessa on lapsille iso pelastus, jos yksikin ihminen ojentaa auttavan kätensä ja ihme kyllä, siinäkin tuppukylässä oli yksi fiksu ihminen, joka tuomitsemisen sijasta auttoi lapsia. Kuvaavaa viranomaisten kaksinaamaisuutta edusti Kreetan kertomus siitä, miten olivat ilmeisesti sosiaalilautakunnassa (lautakunta/tsto) kuulemassa huostaanottoasiansa käsittelyä ja myöhemmin illalla lautakunnan puheenjohtaja ajoi taksilla taas äidille ryyppyseuraksi miehiä heidän kotiinsa. (Kirjoittajan mielipide: Vielä tänäkin päivänä taksi voi kieltäytyä kyydistä, mutta sossujohtajalla ei ollut lasten asema tietenkään tärkeintä, vaan oma lompakko).
Jäi sellainen käsitys, niin kuin huostaanottoa ei kuitenkaan olisi tehty, koska siihen ei puututtu enempää, vaan ohjelman loppuosassa kerrottiin, miten vaikeuksistaan huolimatta tytöt ovat selvinneet hyvin elämässään. Kreetta kirjoitti ylioppilaaksi, muutti Helsinkiin ja nyt alle kolmekymppisenä hänellä on perhe, mies ja 4-vuotias poika. Sisko oli näyttänyt pärjäämisensä jo aikaisemmin, hänellä on kolme lasta ja ilmeisesti eheä perhe-elämä kaikesta huolimatta. Kreettalta on ilmestynyt myös kirja, jossa on jotain aineksia myös omasta elämästä.
Ei ole ensimmäinen adoptiotarina, jossa lapsi kertoo oman identiteettinsä eheytyneen vasta omaan biovanhempaan tutustumisen jälkeen.
Äsken katsoin Punaisen langan, jossa haastateltava Kreetta kertoi alkoholistiäidin tarjoamasta järkyttävästä lapsuudesta 70-luvun Suomessa. Äidin alamäki alkoi isän itsemurhasta ja Kreetta oli välillä pitkiäkin aikoja siskonsa kanssa kahden alle 10-vuotiaana kun äiti oli omilla teillään. Järkyttäviä asioita tapahtui tyttöjen silmien edessä, mutta kamalinta oli kylän tuomitseva ja hylkivä asenne myös lapsia kohtaan.
Maarit Tastula sanoikin, että tuollaisessa tilanteessa on lapsille iso pelastus, jos yksikin ihminen ojentaa auttavan kätensä ja ihme kyllä, siinäkin tuppukylässä oli yksi fiksu ihminen, joka tuomitsemisen sijasta auttoi lapsia. Kuvaavaa viranomaisten kaksinaamaisuutta edusti Kreetan kertomus siitä, miten olivat ilmeisesti sosiaalilautakunnassa (lautakunta/tsto) kuulemassa huostaanottoasiansa käsittelyä ja myöhemmin illalla lautakunnan puheenjohtaja ajoi taksilla taas äidille ryyppyseuraksi miehiä heidän kotiinsa. (Kirjoittajan mielipide: Vielä tänäkin päivänä taksi voi kieltäytyä kyydistä, mutta sossujohtajalla ei ollut lasten asema tietenkään tärkeintä, vaan oma lompakko).
Jäi sellainen käsitys, niin kuin huostaanottoa ei kuitenkaan olisi tehty, koska siihen ei puututtu enempää, vaan ohjelman loppuosassa kerrottiin, miten vaikeuksistaan huolimatta tytöt ovat selvinneet hyvin elämässään. Kreetta kirjoitti ylioppilaaksi, muutti Helsinkiin ja nyt alle kolmekymppisenä hänellä on perhe, mies ja 4-vuotias poika. Sisko oli näyttänyt pärjäämisensä jo aikaisemmin, hänellä on kolme lasta ja ilmeisesti eheä perhe-elämä kaikesta huolimatta. Kreettalta on ilmestynyt myös kirja, jossa on jotain aineksia myös omasta elämästä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
noille Punaisen langan tytöille olisi voinut tapahtua, olisi ollut sijoitus johonkin taloon samalla kylällä, jossa heitä olisi katsottu nenän vartta pitkin, haukuttu ja halveksittu äitiä, ja lasten tulevaisuus olisi ennustettu jo moneen kertaan etukäteen, kuten haastateltava kertoi: "Tuolta se Kreettakin löytyy baarista aikanaan". Mutta eipä ole löytynyt.
antaa kasvaa tuollaisissa olosuhteissa, mutta ei heitä toisaalta ole hyvä siitää mihin tahansa.
Jos sijoituksen jälkeen ei ole vastassa lämpöä, ymmärrystä, rakkautta ja turvallisuutta, niin sijoitus pois mistä tahansa oloista on likipitäen turhaa. Ja lapselle hänen vanhempansa haukkuminen, mustamaalaaminen, halveksunta ja mollaaminen, on aivan sama kuin se tehtäisiin lapsesta itsestään. Valtavan tärkeä rakennusaine lapsen itsetunnon rakentumisessa on se tapa, jolla muut ihmiset suhtautuvat hänen vanhempaansa.
Joskus tuntuu, että tuosta asiayhteydestä ei ole joillakin sijaisvanhemmilla hajuakaan.
Kun päiväkodin täti haukkui vaatteeni LAPSENI KUULLEN,
olen kyllä huomannut sellaisen olevan asian joka jättää jälkensä. Lapsen kanssa asiasta ei ole kotona puhuttu, ei kertaakaan, mutta kyllä vaan kaikille oudoille joiden kanssa juttelee, lapsi kertoo sen tapahtuman päiväkodissa,
muutamalla sanalla voi törkeä päiväkodin hoitaja pilata lapsen, säälittää ne muut lapset,
ehkäpä lapsi hiljalleen unohtaa saamansa kohtelun päiväkodissa, kun ei tarvitse enää kokea solvauksia ja on niiden ihmisten parissa jotka rakastavat häntä.
....sijoitusvanhempiin vaan ihan yleisestikki kun lapsen vanhempaa haukutaan tai aliarvostetaan lapsen kuullen tai suoraa lapselle.Lapsi kokee sen suoraan kohdentuvan omaan minäänsä.
Jos joku mieheni sukulaisista sattuis vaikka lukevan näitä sivuja ,niin tätä kantsis sielläkin lynkkari porukassa vähän miettiä!
kohdistuu biovanhempiin, on TÄRKEÄ OSOITUS siitä, että kyseiset henkilöt EIVÄT OLE sopivia hoitamaan heille sijoitettuja lapsia!!!!!
On huipputyperää lapsellisuutta väittää vihan suuntautuvan VAIN vanhempiin, kyllä siitä tuollaisilta turjakkeilta saavat osansa myös lapset. Hehän ovat osa noita ihmisiä, joita kohtaan sairaalloinen viha kohdistuu.
Ei sijaisperhe systeemi ole oikea tapa muka pelastaa lapsia huonoistakaan kotioloista. Kyllä siinä suurelta osaltaan mennään ojasta allikkoon!
"HYVIEN" kasvattajien
kiroilua ja haukkumista
tuntematta edes ihmistä:
"alkkkis, narkkari jne".
Ja osalla,
itseään sijaisvanhemmiksi tituleeraavilla,
teksti on ollut todella
niin ala-arvoista,
ettei heitä voi parhaalla tahdollakaan ajatella kasvattavan (hoitavan ja huoltavan)
kenenkään toisen perheen lapsia.
(ja monesti kyllä käy mielessä, että riittääkö näillä "kiroilijoilla" eväät omienkaan kasvattamiseen...).
Meillä on myös yksilöinä vastuu näistä huostaanotetuista lapsista, niin että lainsäädännön kautta
tulee ja tulisi varmistettua,
ettei yhdenkään lapsen elämä olisi tälläisten "sattumankauppaa"
hyvä sijoituspaikka
tai sitten todella ala-arvoinen
eikä yhdenkään huostaanotetun lapsen arvoinen!
Olen kotoisin sieltä Punaisen langan Kreetan kotiseudulta, itsekin silloin lapsi ja heitä auttanut henkilö on sukulaiseni. Näiden lasten kodin aivan lähinaapurina oli koulu ja koulun yhteydessä opettajan asunto. Opettaja on ainakin nähnyt liikenteen.
Lasten kotona kävi ilmeisesti naapurikunnan valtionvirkamieskin "asioimassa", niin muistan puhutun.
Täytyy ihmetellä kylän muita naisia, jotka osallistuivat sulkemalla silmänsä lasten hädältä. Saattoihan olla, että siellä kävi oma mies tai sukulaismies ja siksikin asiasta haluttiin vaieta. Aikuisten etu menee aina lasten edun edelle, eikä aika ole siinä suhteessa mitään muuttanut tähän päivään.
joka sana totta vielä nytkin!
AINA aikuisen etu menee lapsen edun edelle. Ei varmaan tänäkään päivänä lastensuojeluilmoitusta tehdä, jos ilmoittajan oma etu on sen takia jotenkin vaarassa. Kyllä sellaisessa tilanteessa lapset saavat jäädä miten kurjiin oloihin tahansa.
Mutta hienoa, että Punaisen langan tytöt ovat selvinneet elämässä huonoista lähtökohdista huolimatta! Ei AINA mene yksi yhteen sekään asia, että kun lasta ei kasvateta, ei hänkään osaa kasvattaa omia lapsiaan. Huonot kotiolot kasvattavat riskiä siihen, että lapsen hoidotta jättämisestä tulee suvussa kierre, mutta se ei ole sata varma sääntö, eikä varma ennuste siitä, miten tulee todellisuudessa käymään.
laitoksessa, sossu sanoi kerrankin: 'Älä nyt puhu, työaika loppuu ja viikonloppu alkaa! Tiedäthän, että meidän on pakko puuttua siihen, jos pahoinpitely on sellainen, josta jää jälkiä lapseen.' Eivät olleet kovin innokkaita kuulemaan ikäviä asioita muulloinkaan, ihan kuin pelättiin ja kartettiin sellaisia keskusteluja.
Hienoa, että sukulaisesi auttoi tuon ohjelman tyttöjä silloin, kun olivat pieniä. Vastuuntuntoisia aikuisia tässä eniten kaivattaisiin, niin yksityisissä ihmisissä kuin viranomaisissa ja päättäjissäkin.