...luomatta sateenkaarta

Yksinäiset jalat raidallisissa
sukissaan saavat tomun
tanssimaan aution huoneen
lattialla auringonpaisteessa.

Suudelma ei saanut vastakontaktia
koskettaessaan suljettua suuta
katseen hapuillessa sulkeutuneiden
silmäluomien välittömässä läheisyydessä.

Rakastelun unohtuneen huipulla
itki mitättömyyttään purkausten
vavisuttaessa kehoaan
voimakkaammin kuin koskaan.

Kyynel taittaa valoa kristallin lailla -
luomatta sateenkaarta
15545
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 15

Vanhimmat

Tämä kosketti.
Saatoin suorastaan nähdä tapahtumat ja tilanteet - raidalliset sukat jne. - joko todet tai kuvitellut? Who knows. Säkeiden kautta ainakin koin kappaleen jostakin hyvin todellisesta ja aidosta. Näin hienoa runoa on harvoin tullut missään vastaan. Pidin kovasti.

Ainoastaan tuosta
> rakastelun unohtuneen huipulla <
en oikein saanut otetta.

Tarkoitatko unohtunutta rakastelua ja sen huippua, jotakin joka on mennyt ja joka menneenä on muuntuen läsnä, sekoittuen muistikuvana tähän hetkeen jossa kiihko on vaihtunut kyyneliin?

Vai tarkoititko "rakasteluun unohtuneen", että yksi u-kirjain putosi pois?
Siis rakasteluun unohtunut - itsetarkkailusta herpaantunut? - kokemuksensa huipulla itkee mitättömyyttä. Huh millaisia aistimuksia...

Runo koskettaa jotakin niin syvällisen kipeää ja katkeransuloista että pakko on ajatella sinun jotakin kokeneen siitä mitä kirjoitat...

Äänestä
  • Tämä teksti tai oikeammin osasia siitä on kulkenut mukanani jo jonkin aikaa muistikirjassani.
    Jätin joitakin osia pois kuten häväisty temppeli ( tarkoittaen naisen kehoa ), kuolleeseen maaperään kylvetyt siemenet ( kadotetut lapset ) ym.

    Kyseessä on enemmän fiktiivinen kuin todellinen - ripaus kuitenkin todellisuuttakin on mukana. Mutta sallittakoon minulle se, että en paljasta mikä on fiktiota ja mikä realismia ;)

    Kohta >rakasteluun unohtuneen huipulla< - se on todella niin kuin olen sen kirjoittanut. Siinä todellakin tarkoitetaan unohdettua rakastelua, jotakin joka kauan sitten oli, mutta ei enää mahdollista...

    Kirjoitukseni ovat toisinaan hyvinkin vaikea selkoisia, kiitos siitä P.Saarikoskelle jonka tuotantoon olen tutustunut :)

    Kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa, toisinaan liitän itseni niihin ja toisinaan ovat kirjoitukseni ajatusjuoksua ;)

    Ja lopuksi, jotakin olen itse todellakin kokenut tästä...

    Äänestä

  • mara800 kirjoitti:

    Tämä teksti tai oikeammin osasia siitä on kulkenut mukanani jo jonkin aikaa muistikirjassani.
    Jätin joitakin osia pois kuten häväisty temppeli ( tarkoittaen naisen kehoa ), kuolleeseen maaperään kylvetyt siemenet ( kadotetut lapset ) ym.

    Kyseessä on enemmän fiktiivinen kuin todellinen - ripaus kuitenkin todellisuuttakin on mukana. Mutta sallittakoon minulle se, että en paljasta mikä on fiktiota ja mikä realismia ;)

    Kohta >rakasteluun unohtuneen huipulla< - se on todella niin kuin olen sen kirjoittanut. Siinä todellakin tarkoitetaan unohdettua rakastelua, jotakin joka kauan sitten oli, mutta ei enää mahdollista...

    Kirjoitukseni ovat toisinaan hyvinkin vaikea selkoisia, kiitos siitä P.Saarikoskelle jonka tuotantoon olen tutustunut :)

    Kirjoittaminen on minulle eräänlaista terapiaa, toisinaan liitän itseni niihin ja toisinaan ovat kirjoitukseni ajatusjuoksua ;)

    Ja lopuksi, jotakin olen itse todellakin kokenut tästä...

    minäkin kirjoittelen.
    > Kyseessä on enemmän fiktiivinen kuin todellinen - ripaus kuitenkin todellisuuttakin on mukana. <
    Eräät ovat suhtautuneet runoihini kuin ne olisi suoraa kertomusta omasta kokemuksesta ja eletyistä tilanteista, varsinkin entinen jonka kanssa seurustelin lukee edelleen helposti kaikki runoni kuin jokainen "minä" ja jokainen "sinä" niissä olisi minä ja hän, vaikka kyseessä on enemmän fiktiivisiä kertomuksia.
    Kuitenkaan ne ei ole ulkokohtaisia ja pelkkää sanakeikarointia, kyllä ne jollain tapaa tulee hyvinkin syvästi minusta, ei välttämättä minun intiimeistä kokemuksista vaan ajattelusta ja eläytymisestä.
    Lisäksi olennainen piirre: samalla kun kirjoitan tarkastelen kirjoittavaa itseäni, ja näin teksteihin punoutuu (usein vinosti hymyilevää) pohdiskelua todellisten ja kuviteltujen tapahtumien ja persoonien suhteesta.

    Pidin runostasi kovasti. Minulle kyllä välittyi siitä jokin niin todellinen kokemus ja tunnelma, että olin taipuvainen pitämään tekstiä tarkkana kuvana määrätystä tilanteesta ja hetkestä.

    Tässä tyyppiesimerkki runosta jonka koen parhaiten ilmentävän tapaani kirjoittaa, osa yhdestä pitkästä kokonaisuudesta:

    2.

    unet punoutuvat toisiinsa
    kuin rakastavien kädet

    lehdet joissa juonteet
    erottuvat valoa vasten

    ullakolla tuoksuu sahanpurulta
    vanhalta paperilta ja

    kadonneilta unelmilta jotka ovat
    kuin pölyä hilseilevä puu

    ikkuna ruostunut kiinni
    täälläkin asuttiin joskus sanot

    kun katselemme samean ruudun läpi
    tartut sormiini

    askeleet pihamaalla
    lasten nauru

    tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
    toisiinsa liimaantunein sivuin

    sellaisia mekin olemme
    jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku

    - - -

    unet punoutuvat toisiinsa
    kuin edellisen kesän lehdet

    jotka sulaneen lumen alta paljastuessaan
    muistuttavat että nämäkin

    tuoreet silmut putoavat kohta maahan
    kellastuneina

    - - -

    tuuli hetken aikaa niitä liikuttelee soratiellä
    ja sitten ne ovat poissa

    tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
    toisiinsa liimaantunein sivuin

    sellaisia mekin olemme
    jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku

    unet punoutuvat toisiinsa
    ja kohta kun olemme menneet

    joku tulee jälkeemme
    katselemaan läpi särkyneen ruudun

    ehkä näkee kaukana kulkevien ihmisten varjoissa
    omat läheisensä

    ja ajatusten harsomaiseen utuun
    hänen painautuessaan väsyneenä

    ullakon pölyiseen syvennykseen
    häilähtää ajatus meistä

    jotka olemme kulkeneet
    hylätyn talon tutkimusmatkalla

    häntä ennen kosketelleet
    puutalon natisevaa hiljaisuutta

    - - -

    ja unet huokaavat toisissaan
    sormeillessani ehkä mietteliäänä

    sahanpurujen joukosta pilkistävää nippua
    jota joku on jo yrittänyt repiä auki

    huomaan kyllä
    kuinka lujasti nämä sivut ovat toisissaan kiinni

    nostettuani repaleiset paperit lattialta
    taas kohta pudotan ne sinne

    Äänestä

  • äitiparta kirjoitti:

    minäkin kirjoittelen.
    > Kyseessä on enemmän fiktiivinen kuin todellinen - ripaus kuitenkin todellisuuttakin on mukana. <
    Eräät ovat suhtautuneet runoihini kuin ne olisi suoraa kertomusta omasta kokemuksesta ja eletyistä tilanteista, varsinkin entinen jonka kanssa seurustelin lukee edelleen helposti kaikki runoni kuin jokainen "minä" ja jokainen "sinä" niissä olisi minä ja hän, vaikka kyseessä on enemmän fiktiivisiä kertomuksia.
    Kuitenkaan ne ei ole ulkokohtaisia ja pelkkää sanakeikarointia, kyllä ne jollain tapaa tulee hyvinkin syvästi minusta, ei välttämättä minun intiimeistä kokemuksista vaan ajattelusta ja eläytymisestä.
    Lisäksi olennainen piirre: samalla kun kirjoitan tarkastelen kirjoittavaa itseäni, ja näin teksteihin punoutuu (usein vinosti hymyilevää) pohdiskelua todellisten ja kuviteltujen tapahtumien ja persoonien suhteesta.

    Pidin runostasi kovasti. Minulle kyllä välittyi siitä jokin niin todellinen kokemus ja tunnelma, että olin taipuvainen pitämään tekstiä tarkkana kuvana määrätystä tilanteesta ja hetkestä.

    Tässä tyyppiesimerkki runosta jonka koen parhaiten ilmentävän tapaani kirjoittaa, osa yhdestä pitkästä kokonaisuudesta:

    2.

    unet punoutuvat toisiinsa
    kuin rakastavien kädet

    lehdet joissa juonteet
    erottuvat valoa vasten

    ullakolla tuoksuu sahanpurulta
    vanhalta paperilta ja

    kadonneilta unelmilta jotka ovat
    kuin pölyä hilseilevä puu

    ikkuna ruostunut kiinni
    täälläkin asuttiin joskus sanot

    kun katselemme samean ruudun läpi
    tartut sormiini

    askeleet pihamaalla
    lasten nauru

    tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
    toisiinsa liimaantunein sivuin

    sellaisia mekin olemme
    jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku

    - - -

    unet punoutuvat toisiinsa
    kuin edellisen kesän lehdet

    jotka sulaneen lumen alta paljastuessaan
    muistuttavat että nämäkin

    tuoreet silmut putoavat kohta maahan
    kellastuneina

    - - -

    tuuli hetken aikaa niitä liikuttelee soratiellä
    ja sitten ne ovat poissa

    tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
    toisiinsa liimaantunein sivuin

    sellaisia mekin olemme
    jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku

    unet punoutuvat toisiinsa
    ja kohta kun olemme menneet

    joku tulee jälkeemme
    katselemaan läpi särkyneen ruudun

    ehkä näkee kaukana kulkevien ihmisten varjoissa
    omat läheisensä

    ja ajatusten harsomaiseen utuun
    hänen painautuessaan väsyneenä

    ullakon pölyiseen syvennykseen
    häilähtää ajatus meistä

    jotka olemme kulkeneet
    hylätyn talon tutkimusmatkalla

    häntä ennen kosketelleet
    puutalon natisevaa hiljaisuutta

    - - -

    ja unet huokaavat toisissaan
    sormeillessani ehkä mietteliäänä

    sahanpurujen joukosta pilkistävää nippua
    jota joku on jo yrittänyt repiä auki

    huomaan kyllä
    kuinka lujasti nämä sivut ovat toisissaan kiinni

    nostettuani repaleiset paperit lattialta
    taas kohta pudotan ne sinne

    tuloksen tuotokseensa saa, kun ajattelee kirjoitusta itsensä silmin - eräänlaisena silminnäkijänä, erillään kokonaisuudesta mutta kuitenkin kokevana.

    Käyttämällä minä-muotoa saa kirjoittaja lukijassa heräämään tunteen, että kirjoittaja on kokenut tapahtuman - fiktiivisessä tapahtumien kerronnassakin.

    Koetan vielä hieman analysoida runoani.

    Alku -> yksinäisen ihmisen hiljainen tanssi, auringon paistaessa ikkunasta sisään. Tomun peittämästä lattiasta irtoavat hiukkaset leikittelevät auringonsäteissä.

    Keski -> vastakontaktin saaminen suudelmaan kuvaa tilannetta, jossa eron hetkellä annettu suudelma on yksipuolinen (minä-kokemus), katseen hapuilu kuvastaa surumielisyyttä

    Loppu -> muistojen havinaa, jotakin saavuttamatonta. Tässä kuvastuu ns. pieni kuolema jolloin tuntee itsensä pieneksi maailmankaikkeuden keskellä, todellista vai fiktiota... ;)

    >Kyynel taittaa valoa kristallin lailla -
    luomatta sateenkaarta< - tässä tuon esille alussa olleen auringonsäteen, sen osuessa kyynelpisaraan joka hiljaa vierii tanssijan poskella. Sateenkaaren päästä sanotaan löytyvän kultaruukun, mutta tässä se ei ole mahdollista.

    Itsellänikin useimmat kirjoitukset syntyvät sielun pimennoista, toisinaan pieni ilkikurinen hymy suupielessä tai todellisen tapahtuman kautta muokattuna tekstiksi.

    Äänestä

  • äitiparta kirjoitti:

    minäkin kirjoittelen.
    > Kyseessä on enemmän fiktiivinen kuin todellinen - ripaus kuitenkin todellisuuttakin on mukana. <
    Eräät ovat suhtautuneet runoihini kuin ne olisi suoraa kertomusta omasta kokemuksesta ja eletyistä tilanteista, varsinkin entinen jonka kanssa seurustelin lukee edelleen helposti kaikki runoni kuin jokainen "minä" ja jokainen "sinä" niissä olisi minä ja hän, vaikka kyseessä on enemmän fiktiivisiä kertomuksia.
    Kuitenkaan ne ei ole ulkokohtaisia ja pelkkää sanakeikarointia, kyllä ne jollain tapaa tulee hyvinkin syvästi minusta, ei välttämättä minun intiimeistä kokemuksista vaan ajattelusta ja eläytymisestä.
    Lisäksi olennainen piirre: samalla kun kirjoitan tarkastelen kirjoittavaa itseäni, ja näin teksteihin punoutuu (usein vinosti hymyilevää) pohdiskelua todellisten ja kuviteltujen tapahtumien ja persoonien suhteesta.

    Pidin runostasi kovasti. Minulle kyllä välittyi siitä jokin niin todellinen kokemus ja tunnelma, että olin taipuvainen pitämään tekstiä tarkkana kuvana määrätystä tilanteesta ja hetkestä.

    Tässä tyyppiesimerkki runosta jonka koen parhaiten ilmentävän tapaani kirjoittaa, osa yhdestä pitkästä kokonaisuudesta:

    2.

    unet punoutuvat toisiinsa
    kuin rakastavien kädet

    lehdet joissa juonteet
    erottuvat valoa vasten

    ullakolla tuoksuu sahanpurulta
    vanhalta paperilta ja

    kadonneilta unelmilta jotka ovat
    kuin pölyä hilseilevä puu

    ikkuna ruostunut kiinni
    täälläkin asuttiin joskus sanot

    kun katselemme samean ruudun läpi
    tartut sormiini

    askeleet pihamaalla
    lasten nauru

    tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
    toisiinsa liimaantunein sivuin

    sellaisia mekin olemme
    jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku

    - - -

    unet punoutuvat toisiinsa
    kuin edellisen kesän lehdet

    jotka sulaneen lumen alta paljastuessaan
    muistuttavat että nämäkin

    tuoreet silmut putoavat kohta maahan
    kellastuneina

    - - -

    tuuli hetken aikaa niitä liikuttelee soratiellä
    ja sitten ne ovat poissa

    tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
    toisiinsa liimaantunein sivuin

    sellaisia mekin olemme
    jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku

    unet punoutuvat toisiinsa
    ja kohta kun olemme menneet

    joku tulee jälkeemme
    katselemaan läpi särkyneen ruudun

    ehkä näkee kaukana kulkevien ihmisten varjoissa
    omat läheisensä

    ja ajatusten harsomaiseen utuun
    hänen painautuessaan väsyneenä

    ullakon pölyiseen syvennykseen
    häilähtää ajatus meistä

    jotka olemme kulkeneet
    hylätyn talon tutkimusmatkalla

    häntä ennen kosketelleet
    puutalon natisevaa hiljaisuutta

    - - -

    ja unet huokaavat toisissaan
    sormeillessani ehkä mietteliäänä

    sahanpurujen joukosta pilkistävää nippua
    jota joku on jo yrittänyt repiä auki

    huomaan kyllä
    kuinka lujasti nämä sivut ovat toisissaan kiinni

    nostettuani repaleiset paperit lattialta
    taas kohta pudotan ne sinne

    jos entisesi lukee runojasi tunnetilojensa läpi
    sillä ei hän niin helposti ole voinut
    unohtaa miestä jota niin suuresti rakasti / rakastaa ja suuri ihmetys on
    että tämä mies voi laittaa entisensä ( niinkuin häntä ei enää olisi olemassakaan )
    ns. erilleen itsestään ja tarkastelee
    näinkin herkkiä asioita
    ja varsinkin kahden ihmisen rakkautta
    vain itsestään käsin tai kuvitteellisesti

    ( oi, voi tuota miehen logiikkaa
    ei voi nainen ymmärtää! )

    Myöskään tämä mies ei sitä halua uskoa, koska tietyt väärät käyttäytymiset ovat sumentaneet hänet
    näkemästä tätä entistä enää rakkauden silmin
    no, halveksi ei hän kuitenkaan
    kiitos siitä!

    Itsekin runoja kirjoittaneena tiedän
    että parhaimmat ja herkimmät runot syntyvät
    kuitenkin syvistä kokemuksista ja tilanteista
    kun vain fantasioista, fiktioista tai tyhmistä alapäähuumoreista

    Kauneinta ihmisessä ja hänen teksteissään
    niinkuin koko elämässä
    on rehellisyys, josta myös
    välittyy elämän aitous

    Äänestä

  • ole... kirjoitti:

    jos entisesi lukee runojasi tunnetilojensa läpi
    sillä ei hän niin helposti ole voinut
    unohtaa miestä jota niin suuresti rakasti / rakastaa ja suuri ihmetys on
    että tämä mies voi laittaa entisensä ( niinkuin häntä ei enää olisi olemassakaan )
    ns. erilleen itsestään ja tarkastelee
    näinkin herkkiä asioita
    ja varsinkin kahden ihmisen rakkautta
    vain itsestään käsin tai kuvitteellisesti

    ( oi, voi tuota miehen logiikkaa
    ei voi nainen ymmärtää! )

    Myöskään tämä mies ei sitä halua uskoa, koska tietyt väärät käyttäytymiset ovat sumentaneet hänet
    näkemästä tätä entistä enää rakkauden silmin
    no, halveksi ei hän kuitenkaan
    kiitos siitä!

    Itsekin runoja kirjoittaneena tiedän
    että parhaimmat ja herkimmät runot syntyvät
    kuitenkin syvistä kokemuksista ja tilanteista
    kun vain fantasioista, fiktioista tai tyhmistä alapäähuumoreista

    Kauneinta ihmisessä ja hänen teksteissään
    niinkuin koko elämässä
    on rehellisyys, josta myös
    välittyy elämän aitous

    vilpittömällä mielellä jos olen sinua tai muita loukannut tällä runollani sekä siitä tekemistäni anlyyseista, sillä sitä en todellakaan ole tarkoittanut tehdä.

    Tämä runo syntyi tänä aamuna, palasia siitä on kulkenut mukanani muistikirjassa ja ainoa todellinen tapaus on suudelma. Silloinkaan se ei ollut lopullisen eron aiheuttamaa, vain satunnainen tapaus.

    Tässä sanasta sanaan muistikirjastani:
    - Auringonvalossa siivilöityvät tomuhiukkaset
    - Raidalliset sukat, tanssivat yksinäistä valssia tomussa
    - Suudelmaan en saanut "vastakaikua"
    - Rakastelun huipulla itkin
    - Siunattu temppeli häväistiin
    - Hedelmättömään maaperään kylvetyt siemenet
    - Seison näyteikkunan edessä, katson selkäni takana kulkevia ihmisiä

    Kun puhuin "virne" suupielessä, en todellakaan tarkoittanut tätä runoa.

    Esimerkiksi tämä nimeltään Puutarhatontut -

    Puutarhatontut

    kumollaan ympäri
    takapihaa -

    tainneet jälleen
    juhlia...

    Jopa silloin kun kirjoitan fiktiivisellä ajatuksella, en silloinkaan pyri loukkaamaan ketään tietoisesti, mutta jos näin käy pyydän sitäkin anteeksi.

    Äänestä

  • mara800 kirjoitti:

    vilpittömällä mielellä jos olen sinua tai muita loukannut tällä runollani sekä siitä tekemistäni anlyyseista, sillä sitä en todellakaan ole tarkoittanut tehdä.

    Tämä runo syntyi tänä aamuna, palasia siitä on kulkenut mukanani muistikirjassa ja ainoa todellinen tapaus on suudelma. Silloinkaan se ei ollut lopullisen eron aiheuttamaa, vain satunnainen tapaus.

    Tässä sanasta sanaan muistikirjastani:
    - Auringonvalossa siivilöityvät tomuhiukkaset
    - Raidalliset sukat, tanssivat yksinäistä valssia tomussa
    - Suudelmaan en saanut "vastakaikua"
    - Rakastelun huipulla itkin
    - Siunattu temppeli häväistiin
    - Hedelmättömään maaperään kylvetyt siemenet
    - Seison näyteikkunan edessä, katson selkäni takana kulkevia ihmisiä

    Kun puhuin "virne" suupielessä, en todellakaan tarkoittanut tätä runoa.

    Esimerkiksi tämä nimeltään Puutarhatontut -

    Puutarhatontut

    kumollaan ympäri
    takapihaa -

    tainneet jälleen
    juhlia...

    Jopa silloin kun kirjoitan fiktiivisellä ajatuksella, en silloinkaan pyri loukkaamaan ketään tietoisesti, mutta jos näin käy pyydän sitäkin anteeksi.

    sinulle mara800, vaan äitiparralle

    runosi on hyvä =)

    Äänestä

  • ei ollut kirjoitti:

    sinulle mara800, vaan äitiparralle

    runosi on hyvä =)

    ajattelin kyllä, että oli minulle osoitettu joten siksi halusin selventää asiaa.
    Mutta tuli siinä tosiaan selvennettyä sitä, mitä kirjoittaessani ajattelen.

    Hyvää jatkoa sinulle ja aurinkoa elämääsi.

    Äänestä

  • mara800 kirjoitti:

    tuloksen tuotokseensa saa, kun ajattelee kirjoitusta itsensä silmin - eräänlaisena silminnäkijänä, erillään kokonaisuudesta mutta kuitenkin kokevana.

    Käyttämällä minä-muotoa saa kirjoittaja lukijassa heräämään tunteen, että kirjoittaja on kokenut tapahtuman - fiktiivisessä tapahtumien kerronnassakin.

    Koetan vielä hieman analysoida runoani.

    Alku -> yksinäisen ihmisen hiljainen tanssi, auringon paistaessa ikkunasta sisään. Tomun peittämästä lattiasta irtoavat hiukkaset leikittelevät auringonsäteissä.

    Keski -> vastakontaktin saaminen suudelmaan kuvaa tilannetta, jossa eron hetkellä annettu suudelma on yksipuolinen (minä-kokemus), katseen hapuilu kuvastaa surumielisyyttä

    Loppu -> muistojen havinaa, jotakin saavuttamatonta. Tässä kuvastuu ns. pieni kuolema jolloin tuntee itsensä pieneksi maailmankaikkeuden keskellä, todellista vai fiktiota... ;)

    >Kyynel taittaa valoa kristallin lailla -
    luomatta sateenkaarta< - tässä tuon esille alussa olleen auringonsäteen, sen osuessa kyynelpisaraan joka hiljaa vierii tanssijan poskella. Sateenkaaren päästä sanotaan löytyvän kultaruukun, mutta tässä se ei ole mahdollista.

    Itsellänikin useimmat kirjoitukset syntyvät sielun pimennoista, toisinaan pieni ilkikurinen hymy suupielessä tai todellisen tapahtuman kautta muokattuna tekstiksi.

    Alkuosan vaikutelmia: rakastettu huoneessa, kävelee lattialla, ehkä huoneen poikki, jalat raidallisissa sukissa, ikkunasta tulevan valon läikässä, askeleet nostattavat tomua ilmaan.

    Runon minähenkilö? Se josta käsin kerrotaan tai joka kertoo? Ikäänkuin runon kirjoittaja?
    Hän istuu tuolissa tai muuten on sivummalla, katsoo rakastetun raitasukkaisia jalkoja hänen kävellessä huoneessa ohi - katse kiintyy lattian tasolle, jalkoihin ja tomuun.

    Jo runon alku "yksinäiset jalat" johtaa hienovaraisesti tunnelmaan että näiden kahden, tuolissa istujan ja huoneessa liikkuvan rakkaan välillä on etäisyys.
    Runo ei kerro yhteydestä vaan erillisyydestä, jota kahden (toisiaan rakastavan tai rakastaneen) samanaikainen läsnäolo korostaa. Sanat "yksinäiset jalat" ja "autiossa huoneessa" ovat hyvin tärkeitä alkutunnelman syntymisessä. Yksinäinen. Autio.
    Runon alkuosassa katseeni kiintyi valoläikässä liikkuviin raitasukallisiin jalkoihin ja lattialta nousevaan hienoon tomuun, kaikki muu huoneessa jää taka-alalle eikä tule näkyviin, on merkityksetöntä - jalkojen lisäksi ainoastaan runon minähenkilö, hän joka istuu sivummalla on merkittävä.
    Vahva ja herkkä tunnelma heti alkuunsa, hyvin koskettava!

    Keski -> Nyt rakastettu istuu huoneessa sohvalla. Ei ole tietoa tapahtuuko kokemus heti kohta alussa kuvatun tilanteen jälkeen, ehkä saman tunnin aikana, osana sitä tapahtumista ja prosessia joka kahden välillä tuossa tilassa on menossa, vai onko kyseessä jo kauan ennen alkutilannetta tai joskus myöhemmin tapahtuva? Kuva joka tapauksessa limittyy hienosti alun tunnelmaan ja ainakin minulle tässä syntyi kokemus tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Alku- ja keskiosa eivät ole kaukana toisistaan, niiden välillä ei tapahdu minkäänlaista hankalaa siirtymistä.
    Runo jatkuu tunnelman rikkoutumatta.

    Keskiosan vaikutelma on vahva. Siinä on outoa riipaisevuutta.
    En oikein osaa selittää, mutta yritän:
    Näen naisen istumassa sohvalla silmät suljettuina, mies on hänen edessään kyyristyneenä hänen tasolleen ja suutelee silmät puoliavoinna, hapuilee katseellaan naisen silmien seutua. Ei vastakontaktia suudelmaan ja silmäluometkin ovat suljetut todennäköisesti siksi ettei mies näkisi hänen välinpitämätöntä katsettaan joka paljastaisi kuinka yhdentekevä koko suudelma hänelle on.

    Keskiosa siis vahvistaa irrallisuuden vaikutelman.
    Nämä kaksi ovat aivan lähekkäin, toisissaan kiinni ja kuitenkin valovuosien päässä toisistaan, yhteinen kokemus puuttuu, kumpikin kuuluu omaan maailmaansa, yhteinen maailma on revennyt kahdeksi, välille on tullut tunteettomuuden kuilu.
    Rakkaus on kuollut.

    Loppuosa on voimakkain. Tehokas.

    Kuinka sitä selittää taitaisin?
    Kuva rakastelusta jossa nainen nautinnon huipulla ollessaan ja orgasmin hetkellä itkee kaiken tämän turhuutta ja mitättömyyttä. Hän ei enää koe olevansa se joka hän miehelle joskus oli? Fyysinen nautinto ja riipaiseva tyhjyyden kokemus samanaikaisesti, ikäänkuin ihmisessä olisi kaksi irrallaan olevaa puoliskoa: fyysisen nautintonsa mukana hän on mentaalisesti läsnä ja yhteydessä toiseen, mutta kuitenkin sielultaan jo vieraantunut ja poissa.
    Mies siis on hänelle edelleen läheinen, ainakin jollain tapaa, mutta ehkä läheisyys perustuu täysin menneisiin kokemuksiin, siihen kuinka läheinen hän joskus on ollut. Nykyhetkeä ei voi elää menneen rakkauden kautta. Purkausten hetkellä nainen selvästi kokee kuinka kaikki on ohi ja mies on enää vain vieras?

    Että tämä vierauden kokeminen ja tyhjyyden tunne tapahtuu nimenomaan rakastelun huipulla on huikaisevaa, koska kyseessä jo muutenkin on äärikokemus - kuten selostuksessasi sanot: eräänlainen pieni kuolema.

    > rakastelun unohtuneen <
    on kohta jonka tähden en heti oikein saanut tähän otetta.
    Siksi jouduin pysähtymään ja lukemaan osan kahteen tai kolmeen kertaan.
    Päätän lukea "rakasteluun unohtuneen" koska tällöin ilmaus kuvaa tietynlaista itsetiedottomuutta, itsen ja toisen tarkkailu häipyy voimakkaaseen rakastelun kokemukseen... jossa nainen huipun hetkellä repeytyy ikäänkuin irti toisesta, tiedostaen oman sielunsa ristiriidan: halun vieläkin kokea läheisyyttä, vaikka mielessään ymmärtää että läheisyys on ohi, rakkaus kuollut.

    Päätin kokeilla myös toista vaihtoehtoa ja lukea niinkuin on kirjoitettu - rakastelun unohtuneen - ja toimiihan se näinkin.
    Sana "unohtuneen" viittauksena menneisyyteen.

    Runon kokonaistunnelma syntyy kaikkien kolmen osan limittyessä toisiinsa.
    Loppuhuipennuksena:
    Kyynel taittaa valoa kristallin lailla -

    En ole ollenkaan varma kuuluuko lopussa mainittu kyynel keski- vai loppuosan tilanteeseen?
    Onko kyseessä rakasteluhetkessä naisen silmänurkkasta nautinnon hetkellä pusertuva kyynel vai miehen häntä suudellessa (keskikohdassa) silmäluomen reunasta poskelle vierähtävä kyynel?
    Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Kyynel sitoo yhdeksi kaikki kolme osaa ja on tavallaan läsnä niissä kaikissa, se on kyynel menetetyn yhteyden ja sen tilalle astuneen erillisyyden vuoksi.

    > luomatta sateenkaarta <
    Jollain tapaa tässä kyynel-kohdassa on kyllä kauneuttakin mukana. Eräänlaisena haikeutena. Muistona menneistä hyvistä päivistä. Kuitenkin ne päivät ovat auttamatta menneet.
    Kyyneleeseen osuu valo ehkä ikkunasta - mutta valo ei luo kyyneleeseen tai sen läpi sateenkaarta.
    Kyynel ei sisällä mitään sellaista mikä heittäisi sateenkaaren monine väreineen näiden henkilöiden elämään.
    Kyyneleen haikeudessa on vielä koskettavaa kauneutta ja tilanteessa on valoa - mutta kaikki värikylläisyys ja yhteys puuttuu.
    Asiat hajaantuvat irrallisiksi pirstaleiksi joilla kaikilla on oma merkityksensä mutta ne ovat enää vain hajanaisia muistoja, kertomuksia siitä mitä oli.

    Näin "luomatta sateenkaarta" sinetöi runon tunnelman. Tunnelma on rakkauden päättymisen lopullisuuden ja eron tunnelma.

    Kertaan vielä:
    Mies istuu sivummalla ehkä nojatuolissa katsellen huoneessa kävelevää rakastettua, hänen valoläikässä kulkevia jalkojaan. Edelleen sama tila, huone, nyt nainen on pysähtynyt istumaan, mies noussut nojatuolista ja kumartuneena suutelemaan häntä, aistii vastakontaktin puuttumisen. Sitten viimeinen kohta kuva rakastelusta jossa sekä yhteys että erillisyys riipaisevasti läsnä. Tämä viimeinen kohta monimerkityksellinen.

    Runon kokija on mieshenkilö ja avoimeksi jää missä tilanteessa tämä kokemus toisiinsa limittyvine muistikuvineen varsinaisesti tapahtuu: joko tilanteessa jossa hän suutelee naistaan tai sitten näiden kaikkien tapahduttua, hänen istuessaan yksin huoneessa ja muistellessa kaikkea sitä mitä oli ja kuinka se päättyi?

    Vaikka runon kokijahenkilö on mies, jännällä tavalla keskipisteessä on nainen, jonka kautta asiat kuvataan:
    Naisen jalat. Naisen tunnekylmyys suutelun hetkessä. Naisen itku omasta mitättömyydestään kun rakastelukin on menettänyt merkityksensä.

    Naisen kyynel - johon miehen katse lopuksi tarttuu ja toteaa:
    Se ei heijasta sateenkaarta.

    Mielikuvaa tai tunnelmaa tanssimisesta minulle ei missään kohdassa syntynyt. Se mikä huoneessa "tanssii" on tomuhiukkaset valoläikässä ja sekin vain alkuosassa.

    Lopuksi tulee mieleeni että ehkäpä se, joka tässä istuu ikäänkuin syrjässä tarkkailijana, nojatuolista katsoo jalkoja joista alkuosa kertoo, tarkastellen ohikulkevan rakkaansa liikehdintää huoneessa, olen minä itse?
    Ehkäpä jokin tuossa alkukohdassa, sen visuaalisessa voimassa - lattian tasolla tapahtuva kuva, naisen raidalliset sukat - jalat - jalkojen liike valoläikässä - tomuhiukkaset - sai minut eläytymään runoon niin, että heti tavallaan samaistuin naisen vastapuoleen, runon mieheen, joka on omien (naiseen liittyvien) muistikuviensa tarkkailija tässä?
    Samalla kyllä kykenin samaistumaan naisen kokemukseen, tai ehkä samaistuminen on väärä sana, eläytymään tai tuntemaan empatiaa.

    Istua nyt siinä toisen suudeltavana vaikka sisin on jo täysin kuollut hänelle mutta sen verran on menneen rakkauden kauniita muistoja ja tunnetta toista kohtaan jäljellä että ei hänen suudelmaa viitsi suoraan torjuakaan...
    Parempi olisi ollut torjua. Tai sitten ei.
    Ilman epäonnistunutta suudelmaa ei olisi syntynyt kipeää kokemusta ja sitten runoa kokemuksen kuvauksena?
    Kipeitä kokemuksia ja epäonnistuneita, tyhjiä suudelmia siis tarvitaan, jotta voitaisiin - tehdä näin hienoja runoja.

    Ehkä Saarikoski tärveli naissuhteensa vain siksi että saisi lisää kokemuksia luomistyönsä polttoaineeksi? Ja jos epäonnistuneita suudelmia ei ole, sitten niitä täytyy luoda. Niin kuin nyt tässä. Kun runon tapahtumat ilmeisesti on fiktiota - eikä ainoastaan sinun luomaasi fiktiota vaan varsinkin minun päässäni syntynyttä fiktiota, jonka runo synnytti - ja joka niin liittyy lukijan faktaan, omaan tosiasialliseen kokemusmaailmaamme muistoinemme, toiveinemme ja pelkoinemme.

    Kyynel sateenkaarta vailla?

    Äänestä

  • äitiparta kirjoitti:

    Alkuosan vaikutelmia: rakastettu huoneessa, kävelee lattialla, ehkä huoneen poikki, jalat raidallisissa sukissa, ikkunasta tulevan valon läikässä, askeleet nostattavat tomua ilmaan.

    Runon minähenkilö? Se josta käsin kerrotaan tai joka kertoo? Ikäänkuin runon kirjoittaja?
    Hän istuu tuolissa tai muuten on sivummalla, katsoo rakastetun raitasukkaisia jalkoja hänen kävellessä huoneessa ohi - katse kiintyy lattian tasolle, jalkoihin ja tomuun.

    Jo runon alku "yksinäiset jalat" johtaa hienovaraisesti tunnelmaan että näiden kahden, tuolissa istujan ja huoneessa liikkuvan rakkaan välillä on etäisyys.
    Runo ei kerro yhteydestä vaan erillisyydestä, jota kahden (toisiaan rakastavan tai rakastaneen) samanaikainen läsnäolo korostaa. Sanat "yksinäiset jalat" ja "autiossa huoneessa" ovat hyvin tärkeitä alkutunnelman syntymisessä. Yksinäinen. Autio.
    Runon alkuosassa katseeni kiintyi valoläikässä liikkuviin raitasukallisiin jalkoihin ja lattialta nousevaan hienoon tomuun, kaikki muu huoneessa jää taka-alalle eikä tule näkyviin, on merkityksetöntä - jalkojen lisäksi ainoastaan runon minähenkilö, hän joka istuu sivummalla on merkittävä.
    Vahva ja herkkä tunnelma heti alkuunsa, hyvin koskettava!

    Keski -> Nyt rakastettu istuu huoneessa sohvalla. Ei ole tietoa tapahtuuko kokemus heti kohta alussa kuvatun tilanteen jälkeen, ehkä saman tunnin aikana, osana sitä tapahtumista ja prosessia joka kahden välillä tuossa tilassa on menossa, vai onko kyseessä jo kauan ennen alkutilannetta tai joskus myöhemmin tapahtuva? Kuva joka tapauksessa limittyy hienosti alun tunnelmaan ja ainakin minulle tässä syntyi kokemus tietynlaisesta samanaikaisuudesta. Alku- ja keskiosa eivät ole kaukana toisistaan, niiden välillä ei tapahdu minkäänlaista hankalaa siirtymistä.
    Runo jatkuu tunnelman rikkoutumatta.

    Keskiosan vaikutelma on vahva. Siinä on outoa riipaisevuutta.
    En oikein osaa selittää, mutta yritän:
    Näen naisen istumassa sohvalla silmät suljettuina, mies on hänen edessään kyyristyneenä hänen tasolleen ja suutelee silmät puoliavoinna, hapuilee katseellaan naisen silmien seutua. Ei vastakontaktia suudelmaan ja silmäluometkin ovat suljetut todennäköisesti siksi ettei mies näkisi hänen välinpitämätöntä katsettaan joka paljastaisi kuinka yhdentekevä koko suudelma hänelle on.

    Keskiosa siis vahvistaa irrallisuuden vaikutelman.
    Nämä kaksi ovat aivan lähekkäin, toisissaan kiinni ja kuitenkin valovuosien päässä toisistaan, yhteinen kokemus puuttuu, kumpikin kuuluu omaan maailmaansa, yhteinen maailma on revennyt kahdeksi, välille on tullut tunteettomuuden kuilu.
    Rakkaus on kuollut.

    Loppuosa on voimakkain. Tehokas.

    Kuinka sitä selittää taitaisin?
    Kuva rakastelusta jossa nainen nautinnon huipulla ollessaan ja orgasmin hetkellä itkee kaiken tämän turhuutta ja mitättömyyttä. Hän ei enää koe olevansa se joka hän miehelle joskus oli? Fyysinen nautinto ja riipaiseva tyhjyyden kokemus samanaikaisesti, ikäänkuin ihmisessä olisi kaksi irrallaan olevaa puoliskoa: fyysisen nautintonsa mukana hän on mentaalisesti läsnä ja yhteydessä toiseen, mutta kuitenkin sielultaan jo vieraantunut ja poissa.
    Mies siis on hänelle edelleen läheinen, ainakin jollain tapaa, mutta ehkä läheisyys perustuu täysin menneisiin kokemuksiin, siihen kuinka läheinen hän joskus on ollut. Nykyhetkeä ei voi elää menneen rakkauden kautta. Purkausten hetkellä nainen selvästi kokee kuinka kaikki on ohi ja mies on enää vain vieras?

    Että tämä vierauden kokeminen ja tyhjyyden tunne tapahtuu nimenomaan rakastelun huipulla on huikaisevaa, koska kyseessä jo muutenkin on äärikokemus - kuten selostuksessasi sanot: eräänlainen pieni kuolema.

    > rakastelun unohtuneen <
    on kohta jonka tähden en heti oikein saanut tähän otetta.
    Siksi jouduin pysähtymään ja lukemaan osan kahteen tai kolmeen kertaan.
    Päätän lukea "rakasteluun unohtuneen" koska tällöin ilmaus kuvaa tietynlaista itsetiedottomuutta, itsen ja toisen tarkkailu häipyy voimakkaaseen rakastelun kokemukseen... jossa nainen huipun hetkellä repeytyy ikäänkuin irti toisesta, tiedostaen oman sielunsa ristiriidan: halun vieläkin kokea läheisyyttä, vaikka mielessään ymmärtää että läheisyys on ohi, rakkaus kuollut.

    Päätin kokeilla myös toista vaihtoehtoa ja lukea niinkuin on kirjoitettu - rakastelun unohtuneen - ja toimiihan se näinkin.
    Sana "unohtuneen" viittauksena menneisyyteen.

    Runon kokonaistunnelma syntyy kaikkien kolmen osan limittyessä toisiinsa.
    Loppuhuipennuksena:
    Kyynel taittaa valoa kristallin lailla -

    En ole ollenkaan varma kuuluuko lopussa mainittu kyynel keski- vai loppuosan tilanteeseen?
    Onko kyseessä rakasteluhetkessä naisen silmänurkkasta nautinnon hetkellä pusertuva kyynel vai miehen häntä suudellessa (keskikohdassa) silmäluomen reunasta poskelle vierähtävä kyynel?
    Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Kyynel sitoo yhdeksi kaikki kolme osaa ja on tavallaan läsnä niissä kaikissa, se on kyynel menetetyn yhteyden ja sen tilalle astuneen erillisyyden vuoksi.

    > luomatta sateenkaarta <
    Jollain tapaa tässä kyynel-kohdassa on kyllä kauneuttakin mukana. Eräänlaisena haikeutena. Muistona menneistä hyvistä päivistä. Kuitenkin ne päivät ovat auttamatta menneet.
    Kyyneleeseen osuu valo ehkä ikkunasta - mutta valo ei luo kyyneleeseen tai sen läpi sateenkaarta.
    Kyynel ei sisällä mitään sellaista mikä heittäisi sateenkaaren monine väreineen näiden henkilöiden elämään.
    Kyyneleen haikeudessa on vielä koskettavaa kauneutta ja tilanteessa on valoa - mutta kaikki värikylläisyys ja yhteys puuttuu.
    Asiat hajaantuvat irrallisiksi pirstaleiksi joilla kaikilla on oma merkityksensä mutta ne ovat enää vain hajanaisia muistoja, kertomuksia siitä mitä oli.

    Näin "luomatta sateenkaarta" sinetöi runon tunnelman. Tunnelma on rakkauden päättymisen lopullisuuden ja eron tunnelma.

    Kertaan vielä:
    Mies istuu sivummalla ehkä nojatuolissa katsellen huoneessa kävelevää rakastettua, hänen valoläikässä kulkevia jalkojaan. Edelleen sama tila, huone, nyt nainen on pysähtynyt istumaan, mies noussut nojatuolista ja kumartuneena suutelemaan häntä, aistii vastakontaktin puuttumisen. Sitten viimeinen kohta kuva rakastelusta jossa sekä yhteys että erillisyys riipaisevasti läsnä. Tämä viimeinen kohta monimerkityksellinen.

    Runon kokija on mieshenkilö ja avoimeksi jää missä tilanteessa tämä kokemus toisiinsa limittyvine muistikuvineen varsinaisesti tapahtuu: joko tilanteessa jossa hän suutelee naistaan tai sitten näiden kaikkien tapahduttua, hänen istuessaan yksin huoneessa ja muistellessa kaikkea sitä mitä oli ja kuinka se päättyi?

    Vaikka runon kokijahenkilö on mies, jännällä tavalla keskipisteessä on nainen, jonka kautta asiat kuvataan:
    Naisen jalat. Naisen tunnekylmyys suutelun hetkessä. Naisen itku omasta mitättömyydestään kun rakastelukin on menettänyt merkityksensä.

    Naisen kyynel - johon miehen katse lopuksi tarttuu ja toteaa:
    Se ei heijasta sateenkaarta.

    Mielikuvaa tai tunnelmaa tanssimisesta minulle ei missään kohdassa syntynyt. Se mikä huoneessa "tanssii" on tomuhiukkaset valoläikässä ja sekin vain alkuosassa.

    Lopuksi tulee mieleeni että ehkäpä se, joka tässä istuu ikäänkuin syrjässä tarkkailijana, nojatuolista katsoo jalkoja joista alkuosa kertoo, tarkastellen ohikulkevan rakkaansa liikehdintää huoneessa, olen minä itse?
    Ehkäpä jokin tuossa alkukohdassa, sen visuaalisessa voimassa - lattian tasolla tapahtuva kuva, naisen raidalliset sukat - jalat - jalkojen liike valoläikässä - tomuhiukkaset - sai minut eläytymään runoon niin, että heti tavallaan samaistuin naisen vastapuoleen, runon mieheen, joka on omien (naiseen liittyvien) muistikuviensa tarkkailija tässä?
    Samalla kyllä kykenin samaistumaan naisen kokemukseen, tai ehkä samaistuminen on väärä sana, eläytymään tai tuntemaan empatiaa.

    Istua nyt siinä toisen suudeltavana vaikka sisin on jo täysin kuollut hänelle mutta sen verran on menneen rakkauden kauniita muistoja ja tunnetta toista kohtaan jäljellä että ei hänen suudelmaa viitsi suoraan torjuakaan...
    Parempi olisi ollut torjua. Tai sitten ei.
    Ilman epäonnistunutta suudelmaa ei olisi syntynyt kipeää kokemusta ja sitten runoa kokemuksen kuvauksena?
    Kipeitä kokemuksia ja epäonnistuneita, tyhjiä suudelmia siis tarvitaan, jotta voitaisiin - tehdä näin hienoja runoja.

    Ehkä Saarikoski tärveli naissuhteensa vain siksi että saisi lisää kokemuksia luomistyönsä polttoaineeksi? Ja jos epäonnistuneita suudelmia ei ole, sitten niitä täytyy luoda. Niin kuin nyt tässä. Kun runon tapahtumat ilmeisesti on fiktiota - eikä ainoastaan sinun luomaasi fiktiota vaan varsinkin minun päässäni syntynyttä fiktiota, jonka runo synnytti - ja joka niin liittyy lukijan faktaan, omaan tosiasialliseen kokemusmaailmaamme muistoinemme, toiveinemme ja pelkoinemme.

    Kyynel sateenkaarta vailla?

    runon alulla ja lopulla on yhteys, vaikka en osaa sitä tässä kunnolla selittää mutta yritän...

    Kyynel lopussa on jo alussa yksinäisen henkilön silmäkulmassa, mutta raidallisten sukkien tarkoitus on viedä huomio pois vielä tässä vaiheessa - eräänlaista editointia visuaalisessa mielessä.

    Varsinaisesti tässä ei tanssia ole, vain tosiaan tuo tomu joka auringonpaisteessa liikehtii. Visuaalisesti mieleeni muodostunut kuva oli ensin pelkkä pysäytyskuva henkilöstä, joka seisoi aution huoneen ikkunasta tulevan valoläiskän keskellä - eräänlaisessa valokeilassa elämän näyttämöllä.

    Sitten siirrytään ajatuskuviin jonka kautta kuljetan lukijaa mukana kohti loppua - kyyneleeseen.

    Kyynel silmäkulmassa/vierimässä alas poskella, valon taittuessa siitä ei muodosta sateenkaarta.

    Runon voi lukea molemmin silmin, niin minä- kuin hän-muodossa.

    Fiktiota runossa on 99%, mutta kirjoittaessani kykenen eläytymään tilanteisiin niin, että ne ikäänkuin muodostuvat todellisiksi - ehkä tämän vuoksi kykenet luomaan vahvat mielikuvat molemmin silmin ,)

    Äänestä

  • mara800 kirjoitti:

    runon alulla ja lopulla on yhteys, vaikka en osaa sitä tässä kunnolla selittää mutta yritän...

    Kyynel lopussa on jo alussa yksinäisen henkilön silmäkulmassa, mutta raidallisten sukkien tarkoitus on viedä huomio pois vielä tässä vaiheessa - eräänlaista editointia visuaalisessa mielessä.

    Varsinaisesti tässä ei tanssia ole, vain tosiaan tuo tomu joka auringonpaisteessa liikehtii. Visuaalisesti mieleeni muodostunut kuva oli ensin pelkkä pysäytyskuva henkilöstä, joka seisoi aution huoneen ikkunasta tulevan valoläiskän keskellä - eräänlaisessa valokeilassa elämän näyttämöllä.

    Sitten siirrytään ajatuskuviin jonka kautta kuljetan lukijaa mukana kohti loppua - kyyneleeseen.

    Kyynel silmäkulmassa/vierimässä alas poskella, valon taittuessa siitä ei muodosta sateenkaarta.

    Runon voi lukea molemmin silmin, niin minä- kuin hän-muodossa.

    Fiktiota runossa on 99%, mutta kirjoittaessani kykenen eläytymään tilanteisiin niin, että ne ikäänkuin muodostuvat todellisiksi - ehkä tämän vuoksi kykenet luomaan vahvat mielikuvat molemmin silmin ,)

    joka helvetin runo aa nelosen kokosesti!

    Äänestä

  • selittää kirjoitti:

    joka helvetin runo aa nelosen kokosesti!

    hyvin harvoin selitän runojani näin laajasti, joten anteeksipyyntöni sinulle kun olen tässä näin tehnyt.

    Koetan pysytellä C5-koossa seuraavan kerran ;)

    Äänestä

Osaat sen,,,luen uudelleen.

Äänestä

runo,hyvä !

Äänestä

ja isolla R.LLä!!!!! Erottuu joukosta, ja saa tuntemaan. PISTE:)

Äänestä

Kommentoi aloitusta


mara800 kirjoitti:

Yksinäiset jalat raidallisissa
sukissaan saavat tomun
tanssimaan aution huoneen
lattialla auringonpaisteessa.

Suudelma ei saanut vastakontaktia
koskettaessaan suljettua suuta
katseen hapuillessa sulkeutuneiden
silmäluomien välittömässä läheisyydessä.

Rakastelun unohtuneen huipulla
itki mitättömyyttään purkausten
vavisuttaessa kehoaan
voimakkaammin kuin koskaan.

Kyynel taittaa valoa kristallin lailla -
luomatta sateenkaarta

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu