Kävelen aamulla, tuntuu että kesä on mennyt.
Ja syksyinen tuuli on kaunis.
Hymyilen, se tuo mieleen niin monet menneet kivut.
Muistan syksyn kun istuimme laiturilla sylikkäin
lehtien putoillessa veteen, suojasimme toisiamme
rantaheinikon yli puhaltavalta tuulelta
jossa vielä oli aavistus
kesän tuoksua.
Muistan toisen syksyn, kun olit mennyt.
Kävelin puistossa lehtien putoillessa kohisevina pyörteinä
yksin,
nostin kaulusta ylemmäs
ja hengitin raikasta ilmaa poskillani kirvelevät kyyneleet.
Tämän syksyn läpi monet syksyni muistan.
Kävelen aamulla, tuntuu että kesä on mennyt - mutta
päivä lämpenee, lehdet ovat puissa
vielä vähän aikaa.
Se tuo mieleen niin monet menneet kivut
katkerine sanoineen, joilla toisiamme raastoimme.
Tämä syksyinen tuuli
saa ne taas sattumaan sydämeen.
Yritimme jaksaa.
Emme jaksaneet.
Kyynelten läpi hymyilen, kesä on kaunis -
niin syksykin.
Sen tuuli on kauniita sanoja, sanattomia,
sillä näiden sanojen edessä olen
viimeinkin hyväksytty,
kokonaisesti oleva.
Tuuli ei vaadi, ei riistä eikä riko mitään.
Se vain satuttaa.
Tuodessaan mieleen niin monet menneet -
hengitän, raikasta ilmaa.
Raikasta ilmaa.
Kävelen aamulla, hymyilen.
Syksyinen tuuli satuttaa.
Elämä on sittenkin kaunis.
Askeleet soratiellä, elämisen kipu, kasteinen maa
kohta aamuisessa kuurassa, sitten
ensimmäiset räntäsateet, kasvoja viiltävä
jäinen sade.
Kaunis on elämisen kipu.
Nuo kaksi toisiinsa nojailevaa
laiturilla, joku yksin riisutussa puistossa,
kuin muuttolintujen lähtöä ja paluuta, ihmisten liike
sukupolvien ketju:
yhä uusia rakastuvia, kesän tuloa ja syksyä jonka
jälkeen taas kevät ja kesä - - -
Ah!
Avaan oven ja riisun kengät.
Kerran, kerran laulaen saavun kotiin kun
ohi ovat
sieluni syksyt ja keväät.
Kiitos elämästä, ruumiini tunnosta,
olemisen lahjasta, laulusta.
Jospa yhdessä pääsisimme
kotiin?
Jokainen päivä - suurenmoinen lahja!
Tahtoisin koskettaa kasvojasi sinä joka rakastat.
Tahtoisin koskettaa sinun kasvojasi joka kärsit.
Sinun kasvojasi hylätty.
Sinun joka elät hehkeintä kesää.
Sinun josta tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Sinun, juuri sinun kasvojasi tahtoisin lempeästi koskettaa.
Hiljaa tahtoisin koskettaa.
Me olemme täällä yhdessä.
Laitureilla ja puistoissa, sama syksyinen tuuli
kasvoillamme, vaikka koemmekin sen
niin monin eri tavoin.
Älä anna periksi, rakkaani, älä anna tuskan
ja katkeruuden sulkea sydäntäsi
tuulelta - tuulelta joka hyväksyy.
Tuulelta joka avaa tien.
Kävellään aamulla yhdessä?
Ja syksyinen tuuli on kaunis.
Hymyilen, se tuo mieleen niin monet menneet kivut.
Muistan syksyn kun istuimme laiturilla sylikkäin
lehtien putoillessa veteen, suojasimme toisiamme
rantaheinikon yli puhaltavalta tuulelta
jossa vielä oli aavistus
kesän tuoksua.
Muistan toisen syksyn, kun olit mennyt.
Kävelin puistossa lehtien putoillessa kohisevina pyörteinä
yksin,
nostin kaulusta ylemmäs
ja hengitin raikasta ilmaa poskillani kirvelevät kyyneleet.
Tämän syksyn läpi monet syksyni muistan.
Kävelen aamulla, tuntuu että kesä on mennyt - mutta
päivä lämpenee, lehdet ovat puissa
vielä vähän aikaa.
Se tuo mieleen niin monet menneet kivut
katkerine sanoineen, joilla toisiamme raastoimme.
Tämä syksyinen tuuli
saa ne taas sattumaan sydämeen.
Yritimme jaksaa.
Emme jaksaneet.
Kyynelten läpi hymyilen, kesä on kaunis -
niin syksykin.
Sen tuuli on kauniita sanoja, sanattomia,
sillä näiden sanojen edessä olen
viimeinkin hyväksytty,
kokonaisesti oleva.
Tuuli ei vaadi, ei riistä eikä riko mitään.
Se vain satuttaa.
Tuodessaan mieleen niin monet menneet -
hengitän, raikasta ilmaa.
Raikasta ilmaa.
Kävelen aamulla, hymyilen.
Syksyinen tuuli satuttaa.
Elämä on sittenkin kaunis.
Askeleet soratiellä, elämisen kipu, kasteinen maa
kohta aamuisessa kuurassa, sitten
ensimmäiset räntäsateet, kasvoja viiltävä
jäinen sade.
Kaunis on elämisen kipu.
Nuo kaksi toisiinsa nojailevaa
laiturilla, joku yksin riisutussa puistossa,
kuin muuttolintujen lähtöä ja paluuta, ihmisten liike
sukupolvien ketju:
yhä uusia rakastuvia, kesän tuloa ja syksyä jonka
jälkeen taas kevät ja kesä - - -
Ah!
Avaan oven ja riisun kengät.
Kerran, kerran laulaen saavun kotiin kun
ohi ovat
sieluni syksyt ja keväät.
Kiitos elämästä, ruumiini tunnosta,
olemisen lahjasta, laulusta.
Jospa yhdessä pääsisimme
kotiin?
Jokainen päivä - suurenmoinen lahja!
Tahtoisin koskettaa kasvojasi sinä joka rakastat.
Tahtoisin koskettaa sinun kasvojasi joka kärsit.
Sinun kasvojasi hylätty.
Sinun joka elät hehkeintä kesää.
Sinun josta tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Sinun, juuri sinun kasvojasi tahtoisin lempeästi koskettaa.
Hiljaa tahtoisin koskettaa.
Me olemme täällä yhdessä.
Laitureilla ja puistoissa, sama syksyinen tuuli
kasvoillamme, vaikka koemmekin sen
niin monin eri tavoin.
Älä anna periksi, rakkaani, älä anna tuskan
ja katkeruuden sulkea sydäntäsi
tuulelta - tuulelta joka hyväksyy.
Tuulelta joka avaa tien.
Kävellään aamulla yhdessä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
pakko aina mennä laiturille halaamaan, en edes osaa uida, siis jos putoan veteen ;(
tai vähän enemmän voisi tiivistää. Sanoma on surullinen ja elävä, toivoakin löytyy.
kuin runo~laulantaa elämästä. Aivan sanaton täst` oon, ihan oikkeesti!:)